Vai helpottaako ikinä? Yhdessäolo kun vain ei nyt onnistu. Erilaiset arvomaailmat, käsitykset lapsista, asuinpaikasta, tulevaisuudesta yleensäkin. Kerran jo oltu erossa, mutta halusimme yrittää uudelleen. Minä yritin, halusin ymmärtää, mutta enää en jaksa. Onneksi meillä ei nyt ole niitä lapsia.
Kaikki on luonnollisesti aina jättäjän syytä, etenkin, kun ns. hyvä mies jätetään. Miksi te hyvät ihmiset ette ymmärrä, että ulkopuoliset eivät koskaan näe parin kodin seinien sisälle? Ette voi tietää, millaista yhteiselomme on ollut.
Kaikki on luonnollisesti aina jättäjän syytä, etenkin, kun ns. hyvä mies jätetään. Miksi te hyvät ihmiset ette ymmärrä, että ulkopuoliset eivät koskaan näe parin kodin seinien sisälle? Ette voi tietää, millaista yhteiselomme on ollut.
Vastaukset 15
Vanhimmat
kieri tuskassasi loppuusi asti.
Ihmisillä on niin kova tarve spekuloida muiden asioita ja olla psykologeja ja tietenkin aina oikeassa. Älä suotta vaivaa moisella päätäsi. Sinä tiedät parhaiten, ei muut!
Heitä syyllisyys pois ja hyvää kesää!
pohtiva. Olisikin helppoa, jos toisessa olisi oikein konkreettinen vika, mihin tarttua.
Jos asiassani etenen, tiedän saavani niskaani kaiken paskan. Mutta voimat alkaa loppua yli kymmenen vuoden kivireen vetämisen jälkeen.
(En ole aiemmin paljoa palstoille kirjoitellut,enkä oikein hallitse näitä keskustelufoorumijuttuja... toivottavasti tämä vastaus näkyy nyt oikeassa kohdassa...:)tyhmä olen, tiedän kyllä)
Voimia sinulle!! Kyllä meillä kaikilla on oikeus olla onnellisia. Se on juuri se vaikeus, kun ei ole mitään konkreettista vikaa, mutta kuka loppujen lopuksi määrittelee konkreettisen? Jos ihmisellä on tunne siitä, että tukehtuu, eikä kumppani ymmärrä tai jopa pitää paheksuttavana itselle tärkeitä asioita, niin eikö se jo ole melko konkreettinen osoitus yhteensopimattomuudesta.
Näillä itselle tärkeillä asioilla tarkoitan lähinnä lapsia,opiskelua ja erilaisuuden suvaitsemista arvona kumppanin kiihkokristillisyyden sijaan, mutta myös arkisempia asioita kuten musiikkimaku. En siis itke sitä, että ns. kunnon mies ei ymmärrä haluani bilettää tms...
Väkivaltaa kun on niin monelaista...psyykkistä, seksuaalista, fyysistä, hengellistä.
Mutta tosiaan,olet asiaa jo kauan miettinyt, ota rohkeasti seuraava askel. Rankkaa tulee olemaan, mutta ehkä joskus asiat ovat paremmin. On jotenkin helpottavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia kokemuksia.
Ja ihan oikeasti, te, joiden päähän ei mahdu muu kuin se, että jättäminen on aina väärin: menkää jonnekin muualle tilittämään tuntojanne. Käsittääkseni ilmaisin jo ketjun alussa, mitä viestini käsittelee, jos elämäntilanteenne on täysin erilainen, ei ole pakko lukea.
Meillä ei tosiaan ole enää mitään yhteistä; ei musiikkia, seksiä, keskuteluja...Sitä kun on niin pirun velkainen ja tuo mies on nahjusten sukua ->työtön eikä osaa hoitaa asioitaan, eli ihmetyttää miten hän selviää sen jälkeen.
Olen yrittänyt opettaa netin käyttöä laskujen maksuun, tekstiviestejä..vaan ei. Kun on kuulemma sihteeri sitä varten, just joo.
Kerroppa, mihin hänessä oikein rakastuit?
Kuulostaa kyllä todella avuttomalta tuo miehesi. Mutta hän kuitenkin on aikuinen mies. Hänen täytyisi ottaa itse vastuu elämästään. Ei ole minulle helppoa sanoa tätä(itsekin säälin tulevaa exääni todella paljon ja mietin, miten hän tulee pärjäämään), mutta sinun täytyy ajatella myös itseäsi.
Ei tätä elämää oikein pysty elämään toisen puolesta eikä toisen kautta/avulla. Sen olen saanut kyllä katkerasti huomata.
Jos miehesi ei oikeasti selviydy ns. arjen haasteista(laskujen maksu), niin se on hänen oma asiansa. Anna hänen mennä tai lähde itse. Elämä kyllä opettaa häntäkin, sitten kun laskut jäävät maksamatta ja muistutuksia alkaa tulla.
Viimeistään kun asunto lähtee alta vuokrarästien vuoksi olisi aika herätä ja kasvaa aikuiseksi. Sinä voit silloin olla jo kaukana elämässä omaa elämääsi kenties paljon, paljon onnellisempana. Ehkä hän sitten osaa antaa arvoa myös sinulle ja työllesi. Seuraavassa ihmissuhteessaan hän on ehkä viisaampi. Tai sitten ei. Mutta, se ei ole enää sinun ongelmasi.
Hyvin kirjoitettu.
Minut jätettiin tuossa hiukan vuoden vaihteen jälkeen ja kuvioihin mahtui sitten mukaan myös se "toinen" mies.
Vaimon kanssa ehdittiin jo sopia että muutetaan erilleen hetkeksi ja katsellaan miltä elämä alkaisi näyttää, ja että ei vielä kuitenkaan erota.
Mutta kun totuus paljastui että vaimo olikin ollut yhteydessä toiseen mieheen jo pidempään, niin silloin voi sanoa jo tulleen totaalisesti petetyksi.
En ole koskaan pitänyt itseäni ns. "kunnon miehenä". Olen kyllä mielestäni ollut hyvä isä ja yrittänyt tarjota vaimollenikin sen parhaimpani, mutta ymmärrän kyllä että ei asiat aina vaan loksahda kohdalleen.
Erossa ei mielestäni ole muuta epäselvää kuin se että miehen ja naisen pitää pystyä olemaan ehdottoman rehellisiä toisilleen, eli yrittää edes hiukan selvittää sitä että mikä meillä oikein meni pieleen.
Sitä helposti kumpikin takertuu eri rooleihin, jättäjä ottaa syyllisyyden viitan ja ns. "kunnon mies" on sitten marttyyri, mutta noinhan ne asiat ei vain oikeasti ole.
Sen mitä itse koin, niin voin sanoa että jos totuus olisi heti sanottu päin naamaa, niin asiat voisi olla toisin. Ei olisi ollut sitä epävarmuutta ja itsensä kanssa taistelua vaan asiat olisi olleet heti siinä käsillä selvitettävissä, sen sijaan että totuus on tippunut pieninä palasian silmien eteen.
Niin hassulta kuin se kuulostaakin niin eihän sitä eron syytä tosiaan aina voi tietää, tai että mikä kahden ihmisen välillä oikein on mennyt pieleen. Ja ehkä asiat vain on niin että ei kannata aina kaikkea yrittääkään selvittää yhdessä vaan kun saan oman pään sisällä asiat kuntoon niin sitten voi sen muun antaa olla.
Jättäjän rooli voi olla juuri tuosta syystä hankala koska pitää joskus vaikeina hetkinä perustella myös itselleen että miksi näin tein. Pettäminen on varmasti astetta kamalampi asia, mutta jos kolmansia osapuolia ei ole mukana niin silloin on mielestäni vain helpompi selvittää nämä asiat itselleen. Rehellisyys itseä kohtaan, ja kumppania niin silloin asioilla on vain tapana järjestyä.
Tsemppiä kaikille ja hyvää kevättä!
Onneksi olkoon! Teit viisaan ratkaisun kun erosit ennen lasten tekoa!
Kymmenen pistettä siitä!
Mitä se muille kuuluu sun suhteet?
Nykyään jokaisella on kymmeniä suhteita elämänsä aikana. Suhteeksihan se on laskettava kun kerran ei lapsia ole.
Kohta kukaan ei muista tai tiedä teidän olleen naimisissa. Tai ei välitä.
Kyllä he kuitenkin sen ymmärtävät, että hiton hyvä kun teillä ei ole lapsia kärsimässä!
Tiedän mitä on elää vain tottumuksesta yhdessä. Kotiin pitäisi olla aina hyvä mennä, mutta se on enää vain paikka jossa omaisuuteni on ja jonka jaan "kämppäkaverin" kanssa. Siihen tässä on nyt menty. Lähde jos rohkeutesi riittää. Uskalsin jo kerran lähteä vaikeasta suhteesta vuosia sitten, vaikka mies uhkasi tappaa itsensä. Hengissä tuo lienee yhä - viimeisen tiedon mukaan jossain Oulun seudulla. Jättämisen tuskaa kannoin kyllä vuosia, mutta tiesin kyllä samalla tehneeni oikein itseäni kohtaan. Nykyinen liitto on ajautunut myös umpikujaan ja lähtö on edessä. Varmaan minussa on sitten jotain vikaa kun pois on päästävä. Ei kannata enää yrittää täysillä, kun kaikki kuitenkin mätänee käsiin.
Meillä meneillään se kuuluisa 7. vuosi ja kaikki on kulisseissa paremmin kuin keskivertomeikäläisellä. On hieno talo järven rannalla, autoja, veneitä, rahaa. Mies ei ikinä löisi, ei juo, on uskollinen aviomies ja hyvä isä. Kuka hullu tuosta pois haluaisi? Näin kaikki asian näkevät, mutta mitä kuuluu sille kahden suhteelle josta muut eivät tiedä. Ei kosketusta, minkäänlaista. Viimeksi vaihdoimme ohimennen suukon joulun kunniaksi ja fyysisestä suhteesta tulee kohta vuosi täyteen selibaatin osalta. Me asumme yhdessä kuin ystävät, kämppikset. Hoidamme lapset ja talouden, mutta välillämme ei ole puhuttavaa eikä mitään kemiaa. Tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi ja äidiksi kun haaveilen siitä, että joku ottaisi minut välillä syliin ilman, että pyytää, suutelisi ja viettelisi . Koen itseni kotona maailman anti-seksikkäimmäksi naiseksi, vaikka tiedän, että muualla vientiä riittää. Onko se sitten ainut oikea (väärä) ratkaisu hakea se tunne ja fyysinen yhteys muualta ja pitää kulissit pystyssä kotona? Vai pitääkö uhrata lasten onni oman onnen tieltä? Miksi siis jättää kunnon mies? Kukaan ei ymmärrä eikä se sukulaisille kuulukaan että meillä ei ole seksielämää. Joskus toivoisi, että mies löisi silmän mustaksi niin saisi hyväksyttävän syyn lähteä...Apua?
On se varmaan mahdollista, että se kipinä syttyy uudelleen. Jos teistä molemmista tuntuu oikeasti, että yhteiselämä voisi jatkua ja tulisi olemaan mielekästä, kannattaahan se aina yrittää. Mekin tosin exän kanssa yritettiin ensimmäisen välirikon jälkeen uudelleen(vajaa seitsemän vuotta mekin oltiin yhdessä), huonoin tuloksin. Ainakin jos erohakemukseen asti päädytään, kyllä siinä jotakin sellaista niin perustavaa laatua olevaa on rikkoutunut, että aika harvoin sitä enää ehjäksi saa. Mutta ei saa ikinä yleistää, ainahan se mahdollista on!:)
Tuosta oman onnen uhraamisesta lapsien hyväksi...
Itselläni ei ole lapsia, joten äärimmäisen varovasti :) esitän mielipiteitäni heistä ja heidän tavastaan kokea vanhempien avioero. Sen sijaan minulla on kokemusta kuvailemastasi kulissisuhteesta(joka tosin nyt on ohi- olen jättänyt avioerohakemuksen.)
Tiedän mitä se on elää toisen kanssa kämppiksenä vuodesta toiseen. Se alkaa vähitellen ahdistamaan todella paljon. Ja vaikka sitä miten ajattelee olevansa muiden mielipiteistä riippumaton ja itsenäinen aikuinen nainen, voi miten paljon minä mietin, mitä muut tulevat ajattelemaan erostamme.
Itselläni auttoi lopulta se, kun kävin systemaattisesti läpi kaikki ne ihmiset, joiden mielipiteellä on minulle oikeasti väliä. Eipä niitä loppujen lopuksi ollutkaan niin paljoa. Ainahan niitä kommentoijia riittää, mutta onko kaikkien mielipiteillä sitten loppujen lopuksi kuitenkaan niin paljon väliä? Jos on edes muutama tosiystävä, jotka ymmärtävät ja tukevat, se auttaa todella paljon. Antaa ihmisten puhua. Ainahan sitä sanomista tulee tässä elämässä, pian entiset puheenaiheet unohtuu, kun jotakin "mehukkaampaa" juoruamista tulee heille, joilla ei ole omaa elämää tai ainakaan tarpeeksi ongelmia siellä.
Kyllä ne lapsetkin saattavat vaistota ettei kaikki ole kunnossa. Eikä se sellainen kaveri/kämppis- malli parisuhteesta välttämättä ole heille edes hyväksi, jos heidän tulevaisuuttaan ajattelee. Itse huomasin ajattelevani, että olisin takuulla jotenkin katkeroitunut tilanteeseeni vuosien aikana(meillä kun tuo kipinä ei todellakaan olisi enää voinut syttyä) ja millaisena äitinä minä sitten olisi pystynyt olemaan.
En minä oikeasti tiedä, onko se kahden vanhemman perhe ainoa tapa kasvattaa tasapainoisia lapsia. Jos mies on ollut hyvä isä avioliitossa, eihän se tunneside lapseen katkea, vaikka avioliitto purkaantuu. Ja tiedän joo, ei ole lapsia niin ei pitäisi olla tietävinään mistään, mikä liittyy heihin...:) Nämä nyt ovat vain minun ajatuksiani...
Kannattaa muuten lukea Kaarina Määtän "Avioeron tuska ja helpotus"-niminen kirja.
En ole tosiaan paljoa kirjoitellut näille foorumeille, joten en nyt ole ihan varma, saakohan näissä keskusteluissa yleensä edes suositella jotakin kirjaa? Kirjoitin tuohon edelliseen viestiini tuosta Määtän kirjasta...Ajattelin vain, kun tuossa ohjeessa lukee että on kiellettyä "markkinoida tai mainostaa tuotetta tai palvelua."
Tuo on niin selkeää kun sen kirjoittaa ja järki sanoo, että noin se menee. Odotan edelleen sitä jotain varmuutta etten ole tekemässä elämäni munausta. Olen ehkä heikko ja pelkään liikaa satuttavani muita ihmisiä omalla toiminnallani. Kiitos vinkistä luen kyllä kirjan! Tsemppiä sinnekin päin!
fyysisestä kontaktista..ollaan nelikymppisiä...