Hei mies tai nainen jota on petetty.
Miten sinä reagoit kun puolisosi jäi petoksestaan kiinni?
Millaisia tunteita se sinussa herätti heti tuoreeltaan ja entä sitten kun aikaa kului?
Oletko vielä yhdessä "pettäjän" kanssa ja kunka siitä on päästy yli? Vai onko?
Sanotaan että naisevat musertuvat henkisesti ja itsetunto romahtaa täysin kun oma mies pettää.
Miehet ilmeisesti tuntevat vihaa vaimon rakastajaa kohtaan ja haluaisivat mennä vetämään tyyppiä turpiin??
Onko perää?
Miten sinä reagoit kun puolisosi jäi petoksestaan kiinni?
Millaisia tunteita se sinussa herätti heti tuoreeltaan ja entä sitten kun aikaa kului?
Oletko vielä yhdessä "pettäjän" kanssa ja kunka siitä on päästy yli? Vai onko?
Sanotaan että naisevat musertuvat henkisesti ja itsetunto romahtaa täysin kun oma mies pettää.
Miehet ilmeisesti tuntevat vihaa vaimon rakastajaa kohtaan ja haluaisivat mennä vetämään tyyppiä turpiin??
Onko perää?
Vastaukset 16
Vanhimmat
kärsimys kestää läpi elämän, vihdoin kun lapset lensi pesästä omaan elämään, otin myös ystävän ,helpotti surua ,koskaan ei särjettyä elämää voi enään eheyttää ,puolin eikä toisin , loppu elämä eletään särkyneenä ihmisenä niin hyvin kuin se on mahdollista , itseään kunnioittain ja muita ,oma itse on enään tärkeintä ja oma hyvin vointi ,sen jälkeen tulee muut läheiset tärkeys järjestyksessä ,ovat kyllä hyvin rakkaita ,mutta oman itsensä jaksamiseen on tehtävä kaikkensa ,niin tuhoisaa on uskottomuus .
Just näin minullekin kävi.
Muutama vuosi sitten lähdin kotoani monen vuoden avioliitosta ,vei sen niin pitkälle kuin jaksoin,eli lapseni aikuis-ikään.
Yhtä helvettiä se kyllä oli ,kun mies alkoi epäillä minua samanlaiseksi kuin itse oli ja väkivalloin alisti minut siihen, hellan ja nyrkinväliin.
Ystäväni auttoi minut pois siitä ja nyt minun vuoroni on auttaa häntä toisenlaisessa surussa.
ei tuhoa koskaan itseä tai liittoa. Kyllä sen tekee ihminen ihan itse.
kaksi tai useampi ihminen ,kärsijöitä ,särkyneitä on aina kaksi tai useampi ,se on totuus.
ihmisen pitäisi selviytyä uskottomuudesta kuten kaikesta muustakin mitä elämä eteen tuo.
loukkausten ja pettymyksen tuomisata haavoista ja niiden jättämästä arvista ei pääse mihinkään ne kulkee aina mukana ,jos "ymmärrät" en tiedä onko sulla koskaan oikeesti mitään fyysistä vammaa ollutkaan josta olisi jäänyt arpi , jos on niin silloin ymmärrät , et sitä fyysisestä arvestakaan pääse koskaan eroon se kulkee hautaan asti mukana , ihminen kyllä tulee terveeksi, mutta arvet aina muistuttaa menneestä mitä on tapahtunut,ja esm. jos ajatellaan kolarissa saatua vammaa ,silloin ihminen joka siitä on selvinnyt tulee aina pelkäämään vastaavan laisissa tilanteissa ja on "epäluuloinen jos taas sattuu jotain pahaa ", voi olla ettet ymmärrä ei kaikille olekkaan annettu empaattisia ,sympaattisia tunteita onhan ihmisiä narsistisia jotka ei tunne mitään koskaan toisia ihmisiä kohtaan ,vaan ovat läpeensä itsekkäitä muista ihmisistä piittaamattomia , jopa valmiita vahingoittamaan muita .
sekoitat empatian ihmisen kriisin/stessin/kivunsietokykyyn?
Ymmärrän täysin, että joku alkaa ihan sikana pelätä, että hänelle tapahtuu uudestaan jotain pahaa. Joku taas pelkää mahdottomasti, että hänelle tapahtuu ensimmäisenkään kerran jotain pahaa/ei toivottua. No, sitten kun tapahtuukin, tällainen ihminen hajoaa. Mutta ei sen takia, että jotain tapahtui, vaan sen tähden, että hän PELKÄÄ. Ja ikävä kyllä se on niin, ettei ihmiseltä sitä PELKOA kukaan muu voi poistaa paitsi itse. Ellei hän siihen kykene, niin elämä jatkuu ja etenee pelätessä pahinta ja murehtiessa menneitä. Ja onko se elämää?
On minuakin joskus loukattu. Olen myös ollut pettynyt. Mutta pettymyksessäkin on kaksi osaa. Esim. olen pettynyt mieheeni, jonka kanssa olen käynyt yli 20v samoja keskusteluja asioista, joihin ei ole tullut parannusta, päinvastoin. Ja olen tarpeeksi hölmö, etten ole varsinaisesti huomannut sitä kuin muutama vuosi sitten :O. Enkä vieläkään ole saanut erottua! Itseasiassa: Jos mieheni nyt loukkaisi minua kovasti jollain tavalla, tulostaisin netistä eropaperit välittömästi.
Eli jos joku toistuvasti loukkaa verisesti tai/ja häneen pettyy useasti - niin: mitä järkeä on jatkaa suhdetta NIINKÄÄN pitkälle? Suhde on suhde, sopimus, jonka voi purkaa ihan koska tahansa, jos siltä (siis pahalta) tuntuu. Oma vika, mikäli antaa toisen haavoittaa liikaa. Itsepuolustus ei ole vain fyysistä vaan myös henkistä.
kun sain tietää.Ihmettelin,kun mies oli niin ärtynyt ja meni melkein heti töistä tultuaan nukkumaan.Aluksi tuli kamala itsesääli ja suru.Sen jälkeen voimakas viha sekä miestä,että sitä naista kohtaan.Ajoin mieheni ulos kodistamme ja asuimme jonkun aikaa erossa.Olemme palanneet yhteen,mutta yhä on viha ja suru mukana.Mieheeni en luota ja naista vedän näköön,jos vastaan tulee.Mieheni petti vain yhden kerran,mutta koskaan en sitä unohda.Mieheni ei halua asiaa puhua,vaan sanoo vain ettei tiedä mikä hulluuskohtaus iski.Nyt vakuuttaa rakkauttaan,mutta epäilys on minulla aina alla.En tiedä tulenko enää ehjäksi ja pystynkö jatkamaan liittoani,mutta sen sanon,että helvetin sain käydä läpi.Jos tästä selviän niin olen tosi vahvoilla niin kovaa on ollut.En piittaa p'ätkääkään vaikka tuo toinen nainen kuolisi pois.Semmoinen ämmä,joka tietoisesti huoraa varatun miehen kanssa ei sääliä kaipaa.VIHA ON VOIMAKAS.
Mies petti,jäi kiinni.
Ensin itkin ja surin itsekseni.Kiemurtelin itsesäälissä. En edes kertonut miehelleni että tiedän tästä 'syrjähypystä'.
Muutaman kuukauden kuluttua suru muuttui vihaksi, raivoksi. Silloin päätin että nyt saa mies tietää että tiedän. Ja totta totisesti huomasi että tiedän.
Kun vetää kovaa jätkää turpaan ni sitä vituttaa. Kun hakkaa ja haukkuu kovaa jätkää ni sitä vituttaa vielä enemmän. Mut tämä minun kova jätkä ei (onneks) lyö takas.
Ollaan vieläki yhessä,ollaan oltu jo 6 vuotta. Nuoripari,alta kolmenkympin. Perhettäkin on.
En ole normaalisti väkivaltainen, mutta näin minä käsittelin mieheni uskottomuuden.
Tiedoksi että ollaan rakastunut,onnellinen pari perhe. Tällähetkellä.
Kaikki tyylillään.
Ihan hirveeltä tuntu, ei sitä osaa selittää, se pitää kokee ja käydä läpi että oikeesti tietää miltä tuntuu.
Tuoreeltaan oli ehkä päällimmäisenä hirmu pettymys ja suru, huoli ja hätä :o( Kun aikaa kului tuosta shokista, annoin anteeksi, mutta en suostunut kosintaan ja halusin erota. Ymmärsin että ansaitsen parempaa ja kirjaimellisesti, revin itseni irti. Eli en ole pettäjän kanssa ja yli on päästy, ihanan uuden miehen kainalossa ollaan tällä hetkellä :o)
Juu, itsetunto ja henkinen muserrus tuli, mutta Ah, miten onkaan tuon kaiken jälkeen vahvempi kuin aikaisemmin. Tuon kaiken takia tarkastelin itseäni ja muokkasin itsestäni kaikin puolin paremman..
En tiedä oliko toi loppujen lopuksi kuitenkin mulle ihan hyväkin juttu sitten, oli kai :o)
Että siitä saan sivusuhteilemaan, toivotaan vaan että ne fiksummat uskolliset puolisot saa sen myötä itselleen sitten paremman elämän. I hope...
Suhteemme sai alkunsa internetin välityksellä. Kun olimme tuttavuudessa päässeet niin pitkälle, että seksiäkin olimme harjoittaeet, niin miesystäväni alkoi jotenkin olla outo (en enää muista monen vuoden taakse). Lopulta hän sai kerrottua, että hän oli tutustunut internetissä myös toiseen naiseen ja häntä kaivertaa, kumpi meistä mahtaisikaan olla sopivampi hänelle. Käskin miehen ottaa asiasta selvää ja tutustua paremmin tähän toiseenkin, ettei jälkeenpäin kadu ja ala haikailla tätä. Jonkin ajan kuluttua hän kysyi, mitä olen mieltä, jos hän harrastaa seksiä sen toisenkin kanssa ja hyväksyin asian. Olimmehan kuitenkin vasta vähän aikaa tapailleet ja tiesin tilanteen. Minä taisin olla sitten sopivampi.
Mieheni jäi koukkuun treffipalveluun. Hänellä oli siellä edelleen profiili, jossa etsi sinkkuna naisystävää. Olimme seurustelleen monta kuukautta lähes vuoden kai. Hän oli koko tuon ajan jutellut sinkkuna naisten kanssa ja tututstunut useampaan naiseen suhdetarkoituksessa. Parin kanssa hän oli myös seksisuhteessa. Olin koko ajan kaikesta tietoinen mitä tapahtui ja keskustelimme. Eniten minua loukkasi se, että hän vielä sittenkin kun käytännössä olimme asuneet vuoden yhdessä ja seurustelleen yli kaksi vuotta, niin hän etsii naista rinnalleen. Se loukkasi. Ja lopulta sain sanottua asian hänelle. Vaadin häntä lopettamaan nettideittailun tai minä lähden. Taas tulin valituksi. Niin meillä pettämiskuviot ovat olleet vähän tavanomaisesta poikkeavat ilmeisestikin.
En minä niille naisille ole lainkaan vihainen, eihän he tienneet millainen sinkkumies minun mieheni on. Olin pahoillani heidän takiaan, heistä jotkut varmasti ihastuivat kovin. En minä todellakaan musertunut - päinvastoin. Eikä minulla ole ikinä ollut itsetuntomurheita, jos ei vahvaa itsetuntoa murheeksi lueta.
Minä kyllä kostin ne sänkyreissunsa. Mieheni tiesi kenen kanssa. Mieheni on mustasukkainen kyllä kyseiselle kaverille aina, mutta tuskinpa on edes halukas näkemäänkään koko tyyppiä.
Yli parisuteemme alun kiemuroista päästiin parin vuoden jälkeen. Menimme kihloihin 3 vuoden kuluttua tapaamisesta ja naimisiin vuotta myöhemmin. Meidän suhdetta alkukiemurat ehkä vain vaihvisti, koska mitään ei salailtu.
Niin, ei meillä mitään perää väittämissäsi.
ettei minulle voi käydä niin, sillä minähän rakastan miestäni ja hän minua.
Muutaman kuukauden jälkeen shokista tapasin miehen, joka kirjaimellisesti vei jalat alta. Voi kun näin olisi käyyt jo aikaisemmin, tuntuu että hukkasin yli vuosikymmenen kuvittelemalla jotain mistä en tiennyt mitään.
Olin uumoillut pettämistä jo pidemmän aikaa, ja jotenkin olin aina epäluuloinen mieheni elämästä, asuimme opiskeluni takia eri paikkakunnilla jonkin aikaa.
Hän oli myös paljon vanhempi, ja täten myös kokeneempi. Hänellä oli niitä entisiä.
Riideltiin lähes päivittäin vuoden ajan tästä yhdestä ihmisestä, kenen kanssa mieheni vietti aikaa. Hän vannoi sen olevan kaveruutta, ei enempää.
Minä tyhmä uskoin, jollain tasolla. Uskottelin itselleni suhteemme kestävyyttä, esitin kaikille,että meillä menee hyvin, keksin miehelleni tekemistä jatkuvasti, tein tarkastussoittoja hänen ollessaan vapaalla.
Jonkun aikaa tämän kaveruussuhteen alkamisen jälkeen hän ehdotti erilleen muuttamista. Halusi miettiä, mitä elämältään haluaa. En halunnut, mutta suostuin.Hän sanoi, ettei tällä naisella ollut asian kanssa mitään tekemistä.
En kuitenkaan etsinyt asuntoa aktiivisesti, koska tiesin, ettei mieheni heitä minua ulos. N. neljä kuukautta tämän "päätöksen" jälkeen luin hänen sähköpostinsa, kun asuimme vieläkin yhdessä. Tämä hänen "kaverinsa" kirjoitti heidän suhteestaan, yheisestä tulevaisuudesta..Sekosin. Halusin kuitenkin yrittää mieheni kanssa. Lupasin muuttua rakastettavammaksi, muuttaa asioita itsestäni, kai enemmän tämän toisen naisen kaltaiseksi.
Muutin pois, ja edelleen tein kaikkeni, etten menettäisi elämäni miestä. Yritin vakuuttaa miehelleni, kuinka paha ihminen hänen uusi naisensa oli, tuntematta häntä, ja tietämättä sitä, että koko suhde oli alkanut mieheni aloitteesta. Kesti lähes vuoden ymmärtää, että hän todellakin halusi tämän toisen naisen, ja oli kanssani vain tottumuksesta, ja syyllisyyden tunteesta. En halunnut olla hyväntekeväisyyden kohde, mutta olin kuitenkin.
Nyt entiseni on menossa naimisiin, ja heille on lapsi tulossa. Asioita, josta me emme kuuden vuoden aikana keskustelleet kertaakaan. Minä vain hajosin henkisesti hänen vuokseen. Kukaan ei ole sen arvoinen :( En tiedä, koska pystyn taas uuteen suhteeseen, mietin vain, olenko niin paljon huonompi kuin tuo toinen nainen, ja että josko seuraavassakin suhteessa käy samoin. Mies kyllästyy minuun, ja etsii uuden. Pystynkö enää luottamaan?
Kiitos kaikille avautuneille.
Mielestäni täällä palstalla saisi olla enemmän ja enemmän näitä tunteenpurkauksia.
Meille petetyille lohdutukseksi se että tunteet jotka koemme ovat aika lailla samanlaisia kaikilla ja monet ovat ihmisinä kasvaneet ja vahvistuneet kivun kautta. Kivun kautta meistä itsestämme tulee empaattisempia ja ihmisinä herkempiä.
Katkeruus on ehkä pahin vihollisemme.
Itse olen kiitollinen näin jälkikäteen kokemastani tuskasta. Tiedän ainakin itse olevani tänään parempi ihminen kuin ennen.
Uskokaa jokainen petetty että pettäminen ei oikeasti koskaan johdu itsestänne.
Älkää syyttäkö itseänne vaan olkaa kiitollisia että pettämisen kautta olette oppineet joka tapauksessa itsestänne paljon enemmän.
Hyvää kesää kaikille.
"Miehet ilmeisesti tuntevat vihaa vaimon rakastajaa kohtaan ja haluaisivat mennä vetämään tyyppiä turpiin?? "
Kyllä siinä haluaa vetää kumpaakin pitkin korvia. Tutun ihmisen lyöminen vain on hankalampaa kuin tuntemattoman miehen pieksäminen on sosiaalisesti hyväksyttävämpää.
Eli jos avokki olisi pettänyt lesbon kanssa, niin olisin kyllä yhtä mielelläni lyömässä sitäkin.
Nyt olen päättänyt, että mikäli minua joku vielä petää, tulee saamaan turpaansa. Jos ei halua lättyynsä, ei petä vaan lähtee ajoissa kävelemään. Niin helppoa se on, sillä minä en perään juokse.
Suhde on siinä vaiheessa muutenkin raunioilla, joten pienet turpasaunat suuntaan taikka toiseen ei sitä tilannetta muuta.
Huorittelen edelleenkin ex-avokkia, mikäli se sattuu kadulla vastaan kävelemään. Mutta aika hyvin se luikkii aina pakoon ja välttelee minua, mikäli vain sattuu huomaamaan ajoissa. Joskus vittuillessani tilailen roskapostia exän mailiosoitteisiin, mikäli kurantti sellainen jostain käsiini tupsahtaa (meillä on yhteisiä tuttuja).
Erosta on jo kaksi vuotta ja minulla on uusi, entistä pairempi nainen. Mutta kun minusta tekee elinikäisen vihamiehen, niin se todellakin tarkoittaa elinikäistä vihamiestä.
Pahinta on se kun häviää jollekkin ns itseään alempiarvoiselle tyypille eli sellaiselle jakorasialle; joka paljastelee itseään netissä koko suomen väelle ja levittelee saastaisia juttuja ympärilleen.
On vaikea hyväksyä että mies on niin helposti vietävissä eikä oass arvostaa huolenpitoa ja siveellisyyttä.