Hei!
Minullakin ollut kokemuksia väkivaltaisen isän ja epävakaan äidin kanssa 25 vuotta sitten, kunnes älysin lähteä kotoa 18v. silloisen poikaystäväni luo ja silloin he älähtivät, eivät tykänneet, että lähdin kotoa, mutta sain anteeksi ja edelleen ollaan väleissä lasteni takia ja nyt eronnut 6 vuotta sitten epävakaan avioliittoni takia, ensin alkuun exä oli väkivaltainen ja viimeiset 5 vuotta rauhoittunut, kummallista kyllä, mutta sitten silti lähdin liitostani, koska olin ja olen edelleen epävakainen. Pojat jäivät isälleen ja toinen on nyt aikuinen ja asuu tyttöystävänsä kanssa opiskelija-asuntolassa. Olenkin paljon itkenyt juuri mielenterveyteni takia ja olen etä-äiti. Onnekseni olen hyvissä väleissä poikieni kanssa, että nähdään viikottain. Tuntuu, että mitkään terapiat, lääkitykset ei edelleen auta minua, koska lapsuus vainoaa edelleen minua. Olen myös ollut koulukiusattu, kuulovammani takia. Olen 42-vuotias nainen. Tuntuu, että olen pilannut kaikkien elämää, lasteni ja omani. He pitävät minua edelleen, että olen syyllinen avioerooni ja lasteni hylkääjänä. On suuri unelmani, että vanhempani pyytäisivät anteeksi minulta, jotta voisin jatkaa elämääni, mutta valitettavasti sellainen ei toteudu koskaan, koska he eivät ikinä myönnä sitä.
Minullakin ollut kokemuksia väkivaltaisen isän ja epävakaan äidin kanssa 25 vuotta sitten, kunnes älysin lähteä kotoa 18v. silloisen poikaystäväni luo ja silloin he älähtivät, eivät tykänneet, että lähdin kotoa, mutta sain anteeksi ja edelleen ollaan väleissä lasteni takia ja nyt eronnut 6 vuotta sitten epävakaan avioliittoni takia, ensin alkuun exä oli väkivaltainen ja viimeiset 5 vuotta rauhoittunut, kummallista kyllä, mutta sitten silti lähdin liitostani, koska olin ja olen edelleen epävakainen. Pojat jäivät isälleen ja toinen on nyt aikuinen ja asuu tyttöystävänsä kanssa opiskelija-asuntolassa. Olenkin paljon itkenyt juuri mielenterveyteni takia ja olen etä-äiti. Onnekseni olen hyvissä väleissä poikieni kanssa, että nähdään viikottain. Tuntuu, että mitkään terapiat, lääkitykset ei edelleen auta minua, koska lapsuus vainoaa edelleen minua. Olen myös ollut koulukiusattu, kuulovammani takia. Olen 42-vuotias nainen. Tuntuu, että olen pilannut kaikkien elämää, lasteni ja omani. He pitävät minua edelleen, että olen syyllinen avioerooni ja lasteni hylkääjänä. On suuri unelmani, että vanhempani pyytäisivät anteeksi minulta, jotta voisin jatkaa elämääni, mutta valitettavasti sellainen ei toteudu koskaan, koska he eivät ikinä myönnä sitä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Painin saman ongelman kanssa. Olen työstänyt ja käsitellyt väkivaltaista lapsuuttani ja usein tuntuu siltä että tekisi mieli kirkua: miks tää helvetti mun pään sisältä ei lopu vaikka lapsuus on todellakin ohi!! Järkeä ja rauhaa olen saanut, kun sain tietää traumaperäisestä stressihäiriöstä. Oli mukava huomata, että jossain on ihmisiä joilla vippaa samalla tavalla, ettei omat hullut "olot", viha ja halveksunta itseään kohtaan olekaan mystisiä. Miten tästä pääsee (mikäli tarkoitat lapsuuden vainolla jatkuvia mielikuvia, tunne ja kuulomuistoja lapsuuden "ratkiriemukkaista väkivaltatilanteista")? Minä uskon, että selviän, vaikka nyt olenkin viha/raivo vaiheessa käsittelyäni, selviän koska tänäpäivänä tästä "lapsuuden vainosta" tiedetään enemmän ja annetaan tietoa sekä osataan hoitaa paremmin esim. nlp,emdr, traumaterapiakeskus.
Valitettavasti uskon, että on todella harvinaista, että vanhemmat pyytävät anteeksi, koska he todellakin kuvittelevat tehneensä kaikkensa (varsinkin kun heidän tilanteensa suhteutetaan vuosikymmeniin, joissa paha tapahtui.)
Olisin toivonut itsekin anteeksipyyntöä. Huomasin pian, että oman selviytymisen kannalta koin tärkeämpänä käsitellä itseeni kohdistuvaa anteeksiantoa.
Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka tuhat riviä. Tämä on liian pinnallinen paikka syvempään ajatusten vaihtoon.
Kiitoksia sulle vinkistä ja olen menossa traumaterapiaan, josko se vähän auttaisi hallitsemaan itseäni paremmin, jotta pystyisi jatkamaan eteenpäin. Totta onkin harvinaista saada anteeksiantoa. Itse olen pyytänyt lapsiltani anteeksi käytöstäni heitä kohtaan, en ollut itsekään kaksinen parempi äiti ja on nyt siksi hyvät välit lapsiini, jotka ovat jo isoja, teini ja aikuinen nykyään. Mutta ei se pelkkä anteeksipyytäminen kuittaa kuitenkaan unohduksiin, mutta auttaa kuitenkin parempiin väleihin lapsiini ja yritän tukea ja ymmärtää heitä, joita en itse saanut koskaan ja se vainoaa ja vaivaa minua edelleen. Toivoisin, että näin ruumiilliset kuritukset loppuisi nyt sukupolvelta toiselle.
anteeksi itselleen, ja sitä kautta vanhemmillesi. Et tarvitse heidän anteeksi pyyntöjä, koska et lulutavasti tule koskaan semmoisia heiltä samaan.
On hyvä että pidät huolta pojistasi omallatavalla johon nyt kykenet.
koitahan piristää mieltäsi vaikka sitten siellä terapiassa, jos mikään ei tunnu oikein sujuvan. Olet oman onnesi herra ja niin kauan kun annat itsesi riutua siellä jossain pimeässä niin siellä myös riudut. Anna anteeksi siis menneet ja ótahan loppu elämästäsi ilo irti.
Itse ainakin pilasin kaiken aikoinani ihan samalla tavalla. roikuin menneessä ajassa, joka oli paha tajuamatta että nythän on ihan hyvä olla ilman sitä pahaa.
Olen 15 vuotias ja minulla on kaksi jo noin kolmekymppistä isosiskoa, jotka eivät tänä päivänäkään pysty olemaan normaalisti äitini seurassa. en siis myöskään minä. Jokaista sanaa ja liikettä täytyy varoa. puoli vuotta sitten tuli kotiin poikaystäväni luota. olimme suudelleet viattomasti ja poikaystäväni oli tehnyt minulle fritsun. Kun tulin kotiin sain kuulla kaikki haukkumasanat tyhmästä lapsesta likaiseen huoraan. menin huoneeseeni pelosta jäykkänä ja kaikki pahat asiat koko lyhyen elämäni ajalta äidistäni nousivat pintaan. en kestänyt sitä ja lähdin kotoa yöksi poikaystävälleni. seuraavana päivänä kun tulin kotiin sama toistui ja äitini löi minua ja uhkasi soittavansa viranomaisille että hakisi minut pois kotoa. minulle se olisi hyvin sopinut, mutten uskaltanut tietenkään sanoa mitään. äiti takavarikoi minulta kännykän ja tietokoneen eli kaikki yhteydenottovälineet. en saanut moneen viikkoon lähteä minnekään kotoa muutakuin käydä koulussa ja ystäväni alkoivat huolestua kun en vastannut puheluihin tai viesteihi. Silloin turvanani oli vain koulukuraattori. Erakouduin täysin ja kesti ennen kuin pystyin olla taas normaalisti.
Nyt kaikki pahat muistot alkavat taas nousta pintaan ja itken iltaisin, tälläkin hetkellä. Kuraattori ei tosin ole apuna nyt. Luultavasti lennän pihalle 16 vuotiaana samoin kuin siskonikin lesivät. Kukaan meistä ei ollut eikä ole ilkeä tai hankala teini, kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet tanssia pillin mukaan, muttei se riitä. Joudun salaamaan koko ajan lisää asioita äidiltäni pelon takia, jotka aiheuttavat vain lisää pelkoa. Sinänsä harmi tietää olevansa näissä ongelmissa vielä kymmenen vuoden päästäkin. On hyvä, että joka puolelta löytyy tukea ja auttavia sekä ymmärtäviä ihmisiä, kuten täältäkin.. jaksamista kaikille