Kumppanilla pyörii päässä vain lapset.
Itse olen 25-v ja mieheni 30. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että lapsia en hanki, miehellä taas on entisestä liitostaan pieni poika, jota kovasti rakastaa. Hän on hulluna lapsiin.
Itse pidän itsenäisestä elämänrytmistä, lapsenteko-,ja kasvatus ei vain nappaa lainkaan. Olen sitäpaitsi vasta aloittelemassa tulevaa uraani, eikä siihen todellakaan sovi lapset.
Olemme asiasta käyneet hurjiakin taisteluita. Mies jätti minut asian vuoksi, huutaen ja haukkuen, mutta pyysi pian tulla takaisin, ei halunnut kuulemma olla ilman minua. Puheet lapsista kuitenkin jatkuivat säännöllisin väliajoin.
Homma kärjistyi siihen, että jouduin ottamaan asian taas kerran puheeksi ja sanoin, että hän on vapaa lähtemään luotani, vaikka se tuleekin minuun sattumaan aivan saatanasti.
Selitin taas kerran, etten halua pitää ketään vasten hänen tahtoaan ja kerroin, etten - aikuisten oikeasti - halua lapsia lainkaan. Mahdollisuus siihen, että lisäännyn, on hyvin hyvin pieni. Ei toki mahdoton, koska olen vielä nuori ja vuosien saatossa mieleni voi muuttua. Tämäkin on totta, tähän mennessä en kuitenkaan ole vielä nähnyt syytä muuttaa mieltäni. Olen painottanut hänelle hyvinkin selvin sanoin, että lasten tekoa en lupaa, koska en voi olla varma pystynkö lupaukseni pitämään. Yleisesti ottaen olen vastahankainen koko asiaa kohtaan.
Kaikki tämä on siis sanottu, ja ihan suoraan. Kiertelemättä, kaartelematta, vihjaamatta. Ihan suoraan. Eli asia ei voi olla epäselvä.
Aikeenani ei ole pitää ketään kanssani vasten tahtoaan tai juonittelemalla. Tein asian hänelle jopa helpoksi. Sen kuin ottaa ja lähtee, ei tarvitse minua muistella enää.
Mutta miespä ei tällä kertaa lähtenytkään.
Sanoi rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani kaikesta huolimatta.. Olin tottakai onnellinen, ettei ainakaan vielä syntymättömät ihmiset ole minua tärkeämpiä.
Mutta onko tämä hänelle vain jonkinlaista väsytys-taistelua?
Asia kummittelee kuitenkin joka nurkan takana.
Ahdistun silmittömästi nykyään jopa lasten ajattelemisesta, eivätkä ajoittaiset vihjaukset siihen suuntaan auta yhtään. Miehellä on omituinen tapa "suostutella" minua, tässä muutama esimerkki;
-Kärsin kroonisesta selkäkivusta =Lasten tekeminen kuulemma parantaisi kaikki fyysiset vaivani.
-Tupakoin =Lasten tekeminen kuulemma saisi minut automaattisesti lopettamaan kuin seinään enkä koskaan enää haluaisi tupakkaa.
-Minulla on mielenterveydellisiä ongelmia =Hänen mukaansa lasten tekeminen parantaisi mielenterveyteni lopullisesti enkä tarvitsisi enää koskaan lääkitystä.
Toisinsanoen mies kuvittelee, että lasten tekeminen ratkaisee kaikki elämäni ongelmat kertaheitolla. Naurettavaa ja yltiöoptimistista, suoraansanoen..
Rakastamme toisiamme syvästi, mutta omalla tahollamme molemmat myös kärsimme. Mies ei halua minua jättää mutta haluaa lisää lapsia. Itse en tietenkään tahdo suhteemme loppuvan, mutta en halua katsoa kun mies salaa elättelee turhia toiveita ja pahimmillaan saattaa vuosien jälkeen katkeroitua.
Olen toisaalta hänelle kantani ilmaissut suorempaakin suoremmin, en tiedä mitä muuta enää voin tehdä.
Miehellä kuitenkin ON JO yksi lapsi jota hän kovasti rakastaa, eli ihan ilman ei hän jää missään tapauksessa. Voisiko olla niin, että hän todellakin rakastaa minua ja yrittää elää sen tiedon kanssa, ettei kanssani tule lisääntymään. Se varmasti masentaa häntä ajoittain. Toisaalta yhtälailla minua masentaa ajoittain se, etten hänelle voi lapsia omalla kustannuksellani antaa.
Lapsen tekemiseen kuitenkin tarvitaan molempien halu, ketään ei siihen voi eikä saa pakottaa. Henkilökohtaisesti en koe olevani edes valmis lapsen tekoon. En ole valmis siihen vastuuseen, kamppailen aivan tarpeeksi omien asioitteni, tavoitteitteni ja velvollisuuksieni kanssa.
Minä sen mukulan kuitenkin kantaisin ja minulle suurin vastuu siitä vieritettäisiin.
Mikäs siinä isukin käydä työssä, nähdä ystäviä, harrastaa jne, jatkaa omaa elämäänsä hiukan täydempänä, ilman mitään fyysisiä seurauksia kuten mm. kropan rupsahtaminen. Ihan kuin minulla sen lapsen syntymän jälkeen enää olisi aikaa itseni hoitamiseen. Tai mihinkään omaan.
Se nimittäin tulisin olemaan minä, joka istuu kaiket päivät kotosalla lasta vahtien. Asumme todella syrjässä, kahta autoa ei ole eikä lapsen myötä olisi varaa ostaakaan, joten käytännöllisesti katsoen olisin lukittuna kotiini päivät läpeensä, kymmenien kilometrien päässä kaikista ystävistäni ja sukulaisistani.
Mieheni tekee pitkää päivää, mutta kaikki raha menee velkojen maksuun, koska hän on aikanaan (Jo ennen minua) sössinyt raha-asiansa täydellisesti. Hän tuleekin toisinaan kotiin vain nukkumaan. Minulla ei ole ketään joka voisi auttaa mahdollisen lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Jäisin lopullisesti yksin, koska en pääsisi taaperon kanssa (Enkä varsinkaan ilman sitä, kuka muka toimisi lapsenvahtina?) liikkumaan minnekään. Sanomattakin on selvää, etten myöskään pystyisi enää harrastamaan minulle rakasta liikunlajia. Rupsahtaisin enemmän tai vähemmän ja luultavasti katkeroituisin miehelle ja lapselle, jotka ovat vetäneet orastavan elämäni viemäristä alas.
Eläisin vain lasta varten.
En halua.
Itse olen 25-v ja mieheni 30. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että lapsia en hanki, miehellä taas on entisestä liitostaan pieni poika, jota kovasti rakastaa. Hän on hulluna lapsiin.
Itse pidän itsenäisestä elämänrytmistä, lapsenteko-,ja kasvatus ei vain nappaa lainkaan. Olen sitäpaitsi vasta aloittelemassa tulevaa uraani, eikä siihen todellakaan sovi lapset.
Olemme asiasta käyneet hurjiakin taisteluita. Mies jätti minut asian vuoksi, huutaen ja haukkuen, mutta pyysi pian tulla takaisin, ei halunnut kuulemma olla ilman minua. Puheet lapsista kuitenkin jatkuivat säännöllisin väliajoin.
Homma kärjistyi siihen, että jouduin ottamaan asian taas kerran puheeksi ja sanoin, että hän on vapaa lähtemään luotani, vaikka se tuleekin minuun sattumaan aivan saatanasti.
Selitin taas kerran, etten halua pitää ketään vasten hänen tahtoaan ja kerroin, etten - aikuisten oikeasti - halua lapsia lainkaan. Mahdollisuus siihen, että lisäännyn, on hyvin hyvin pieni. Ei toki mahdoton, koska olen vielä nuori ja vuosien saatossa mieleni voi muuttua. Tämäkin on totta, tähän mennessä en kuitenkaan ole vielä nähnyt syytä muuttaa mieltäni. Olen painottanut hänelle hyvinkin selvin sanoin, että lasten tekoa en lupaa, koska en voi olla varma pystynkö lupaukseni pitämään. Yleisesti ottaen olen vastahankainen koko asiaa kohtaan.
Kaikki tämä on siis sanottu, ja ihan suoraan. Kiertelemättä, kaartelematta, vihjaamatta. Ihan suoraan. Eli asia ei voi olla epäselvä.
Aikeenani ei ole pitää ketään kanssani vasten tahtoaan tai juonittelemalla. Tein asian hänelle jopa helpoksi. Sen kuin ottaa ja lähtee, ei tarvitse minua muistella enää.
Mutta miespä ei tällä kertaa lähtenytkään.
Sanoi rakastavansa minua ja haluavansa olla kanssani kaikesta huolimatta.. Olin tottakai onnellinen, ettei ainakaan vielä syntymättömät ihmiset ole minua tärkeämpiä.
Mutta onko tämä hänelle vain jonkinlaista väsytys-taistelua?
Asia kummittelee kuitenkin joka nurkan takana.
Ahdistun silmittömästi nykyään jopa lasten ajattelemisesta, eivätkä ajoittaiset vihjaukset siihen suuntaan auta yhtään. Miehellä on omituinen tapa "suostutella" minua, tässä muutama esimerkki;
-Kärsin kroonisesta selkäkivusta =Lasten tekeminen kuulemma parantaisi kaikki fyysiset vaivani.
-Tupakoin =Lasten tekeminen kuulemma saisi minut automaattisesti lopettamaan kuin seinään enkä koskaan enää haluaisi tupakkaa.
-Minulla on mielenterveydellisiä ongelmia =Hänen mukaansa lasten tekeminen parantaisi mielenterveyteni lopullisesti enkä tarvitsisi enää koskaan lääkitystä.
Toisinsanoen mies kuvittelee, että lasten tekeminen ratkaisee kaikki elämäni ongelmat kertaheitolla. Naurettavaa ja yltiöoptimistista, suoraansanoen..
Rakastamme toisiamme syvästi, mutta omalla tahollamme molemmat myös kärsimme. Mies ei halua minua jättää mutta haluaa lisää lapsia. Itse en tietenkään tahdo suhteemme loppuvan, mutta en halua katsoa kun mies salaa elättelee turhia toiveita ja pahimmillaan saattaa vuosien jälkeen katkeroitua.
Olen toisaalta hänelle kantani ilmaissut suorempaakin suoremmin, en tiedä mitä muuta enää voin tehdä.
Miehellä kuitenkin ON JO yksi lapsi jota hän kovasti rakastaa, eli ihan ilman ei hän jää missään tapauksessa. Voisiko olla niin, että hän todellakin rakastaa minua ja yrittää elää sen tiedon kanssa, ettei kanssani tule lisääntymään. Se varmasti masentaa häntä ajoittain. Toisaalta yhtälailla minua masentaa ajoittain se, etten hänelle voi lapsia omalla kustannuksellani antaa.
Lapsen tekemiseen kuitenkin tarvitaan molempien halu, ketään ei siihen voi eikä saa pakottaa. Henkilökohtaisesti en koe olevani edes valmis lapsen tekoon. En ole valmis siihen vastuuseen, kamppailen aivan tarpeeksi omien asioitteni, tavoitteitteni ja velvollisuuksieni kanssa.
Minä sen mukulan kuitenkin kantaisin ja minulle suurin vastuu siitä vieritettäisiin.
Mikäs siinä isukin käydä työssä, nähdä ystäviä, harrastaa jne, jatkaa omaa elämäänsä hiukan täydempänä, ilman mitään fyysisiä seurauksia kuten mm. kropan rupsahtaminen. Ihan kuin minulla sen lapsen syntymän jälkeen enää olisi aikaa itseni hoitamiseen. Tai mihinkään omaan.
Se nimittäin tulisin olemaan minä, joka istuu kaiket päivät kotosalla lasta vahtien. Asumme todella syrjässä, kahta autoa ei ole eikä lapsen myötä olisi varaa ostaakaan, joten käytännöllisesti katsoen olisin lukittuna kotiini päivät läpeensä, kymmenien kilometrien päässä kaikista ystävistäni ja sukulaisistani.
Mieheni tekee pitkää päivää, mutta kaikki raha menee velkojen maksuun, koska hän on aikanaan (Jo ennen minua) sössinyt raha-asiansa täydellisesti. Hän tuleekin toisinaan kotiin vain nukkumaan. Minulla ei ole ketään joka voisi auttaa mahdollisen lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Jäisin lopullisesti yksin, koska en pääsisi taaperon kanssa (Enkä varsinkaan ilman sitä, kuka muka toimisi lapsenvahtina?) liikkumaan minnekään. Sanomattakin on selvää, etten myöskään pystyisi enää harrastamaan minulle rakasta liikunlajia. Rupsahtaisin enemmän tai vähemmän ja luultavasti katkeroituisin miehelle ja lapselle, jotka ovat vetäneet orastavan elämäni viemäristä alas.
Eläisin vain lasta varten.
En halua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
älä suostu siihen kenenkään toisen tahdosta. Kirjoituksestasi tulee se esiin, joka lauseesta ja rivien välistäkin. Lapsi ei paranna mitään, se ei poista jo olemassa olevia "ongelmia", vaan kaikki saattaa jopa pahentua. Lapsi itsessään ei ole mikään onnelliseksi ja autuaaksi tekevä asia, jollei se rakkaus ole siinä pohjana ja halu antaa sitä rakkautta sille lapselle.
Jos tänne tulee hyviä vastauksia, niin näytä ne vaikka miehellesi jotta saat hänet ymmärtämään että olet tosissasi.
Ei ole pakko, jos ei halua. Paitsi kuolla, mutta se ei tähän juttuun nyt liittynyt mitenkään. Älä kanna syyllisyyttä jostain sellaisesta, mitä et haulua tehdä. Miehen nyt pitää vain valita, että haluaako loppuiäkseen sinut ja epävarmuuden lasten saamisesta vai lapsia piakkoin. Jos hän uuden naisen ottaisi, luultavasti hän joutuisi vuoden, pari kuitenkin odottamaan, koska ventovieraan kanssa harvoin halutaan lapsia tehdä.
nyt on vaan toimia synnytyskoneena ja reikänä tässä maailmankaikkeudessa