Nyt on pakko vain purkautua.
Kaiken piti olla niin ihanaa...pitkän työttömyyden jälkeen mies pääsi vihdoin töihin. Tiedätte miten tärkeää miehelle on työ, ihan jo oman itsetunnon kannalta. Minä olin niin onnellinen etten enää ollut ainoa perheen elättäjä ja sain vihdoin keskittyä muuhunkin kuin työntekoon(opiskelut seisoivat työden takia).
Töistään onnellinen oli myös mieheni joka painoikin sitten ylitöitä, viikonloppuja, lomia, öitä ja päiviä suurella vimmalla ja innosta puhkuen...minä ajattelin sen alkuun olevan vaan sitä kun vihdoin on päässyt töihin niin että haluaa tasata taloutta jne.
Nyt samaa menoa on jatkunut 5v. ja loppua ei näy :(
Miehelleni työ on kaikki kaikessa ja hän suuttuu jos minä kyselen milloin hän mahdollisesti pitää lomaa...tai käy pyörähtämässä kotona. Hänen mielestään minä en ymmärrä häntä kun en ymmärrä sitä että hän lähes asuu töissä. Mieheni ei arvosta enää minun töitäni laisinkaan koska en tietenkään tienaa läheskään samaa kuin hän, sillä teen osa-aika töitä että aikaa jää muuhunkin, eikä hän ymmärrä jos minä olen joskus väsynyt töiden jälkeen..väsynyt saa olla vasta sitten kun on tehnyt yhtäkyytiä vähintään 24h.
Ennen niin ihana suhteemme on muuttunut järjettömäksi taisteluksi, emme varsinaisesti riitele mutta minä pelkään mieheni puolesta. Tuolla menolla se palaa loppuun hetkenä minä hyvänsä. Ja mieheni mielestä minä en häntä ymmärrä enkä tue ja huolehdin aivan turhasta.
Mutta tuo työ repii meidät erilleen!
Ja niinä harvoina kertoina kun mieheni malttaa lomaa pitää...se puhuu koko ajan puhelimessa, tuskailee työ asioita, laskee, miettii, soittelee jne. Hän ei voi keskittyä mihinkään ja on aivan stressaantunut lomilla...joten hän on katsonut parhaaksi olla pitämättä lomia...tai joku viikonloppu silloin tällöin ja silloinkin hän on taukoamatta puhelimessa.
Ja tässä kaikessa päällä on nyt sitten viellä se, että käymme lapsettomuushoidoissa. Minulle asia on äärettömän järjettömän raskas, mieheni aluksi otti asian vakavasti ja lohdutti minua mutta nytten työ on mennyt tuonkin asian edelle...Ja hoidot odottavat päivää jolloin miehelläni olisi mahdollisesti aikaa.
Minä olen niin väsynyt. Niin järjettömän väsynyt tähän. Jotenkin olen ihan umpikujassa enkä yhtään tiedä mitä tehdä...rakastan miestäni äärettömän paljon ja unissa aina rakastun häneen yhä uudelleen ja uudelleen...Mä en tiedä pitäisikö mun vaan ymmärtää ja tukea enemmän vai mitä ihmetä mun pitäisi tehdä?
Talo repsottaa ja huutaa remonttia, piha on kesken, autot vailla huoltoa, minä vailla miestäni.
Hulluinta tässä on että mieheni on järjettömän ihana muuten, hän ei juo, ei ikinä satuttaisi minua fyysisesti, tukee minua kaikessa, antaa minun elää omaa elämääni, antaa tilaa ja lähes palvoo maata jalkojeni alla...mutta nyt alkaa työ olla tärkeämpää ja hän ei ymmärrä että yksinäisyys on kauheinta elämässäni, tai hän tietää kyllä että suurin pelkoni on yksinäisyys ja pimeä mutta nyt hän on jotenkin unohtanut kaiken muun ympäriltään...ja kuten hän on sanonutkin...hän elää työlleen...
Minulla on onneksi paljon ystäviä ja harrastan kaikkea sitä mistä lapsena haaveilin, käyn ratsastamassa, reissailen, treenaan koiriani, shoppailen jne. mutta ei millään ole mitään merkitystä kun sitä iloa ei saa jakaa itselle rakkaan ihmisen kanssa...ja tätä mieheni ei ymmärä!
Hän ei ymmärrä miks en voi käydä hienosti syömässä yksinäni, tai tivolissa yksinäni, tai vaeltamassa hevosella, tai matkoilla...hän ei ymmärrä miksi esim. juhannuksena haluaisin olla hänen kanssaan juhannusta juhlimassa, tai uutena vuonna...vaput jne. muut juhlat olen jo oppinut olemaan yksinäni...jouluisin jne. kierrän sukulaiset yksin ja selittelen miten mieheni ei kerennyt tulla taaskaan...jos hän joulun on kotona hän nukkuu koko ajan...
joskus olen miettinyt eroa... Mutta en pystyisi siihen...en ainakaan viellä...tai en tiedä
Kaiken piti olla niin ihanaa...pitkän työttömyyden jälkeen mies pääsi vihdoin töihin. Tiedätte miten tärkeää miehelle on työ, ihan jo oman itsetunnon kannalta. Minä olin niin onnellinen etten enää ollut ainoa perheen elättäjä ja sain vihdoin keskittyä muuhunkin kuin työntekoon(opiskelut seisoivat työden takia).
Töistään onnellinen oli myös mieheni joka painoikin sitten ylitöitä, viikonloppuja, lomia, öitä ja päiviä suurella vimmalla ja innosta puhkuen...minä ajattelin sen alkuun olevan vaan sitä kun vihdoin on päässyt töihin niin että haluaa tasata taloutta jne.
Nyt samaa menoa on jatkunut 5v. ja loppua ei näy :(
Miehelleni työ on kaikki kaikessa ja hän suuttuu jos minä kyselen milloin hän mahdollisesti pitää lomaa...tai käy pyörähtämässä kotona. Hänen mielestään minä en ymmärrä häntä kun en ymmärrä sitä että hän lähes asuu töissä. Mieheni ei arvosta enää minun töitäni laisinkaan koska en tietenkään tienaa läheskään samaa kuin hän, sillä teen osa-aika töitä että aikaa jää muuhunkin, eikä hän ymmärrä jos minä olen joskus väsynyt töiden jälkeen..väsynyt saa olla vasta sitten kun on tehnyt yhtäkyytiä vähintään 24h.
Ennen niin ihana suhteemme on muuttunut järjettömäksi taisteluksi, emme varsinaisesti riitele mutta minä pelkään mieheni puolesta. Tuolla menolla se palaa loppuun hetkenä minä hyvänsä. Ja mieheni mielestä minä en häntä ymmärrä enkä tue ja huolehdin aivan turhasta.
Mutta tuo työ repii meidät erilleen!
Ja niinä harvoina kertoina kun mieheni malttaa lomaa pitää...se puhuu koko ajan puhelimessa, tuskailee työ asioita, laskee, miettii, soittelee jne. Hän ei voi keskittyä mihinkään ja on aivan stressaantunut lomilla...joten hän on katsonut parhaaksi olla pitämättä lomia...tai joku viikonloppu silloin tällöin ja silloinkin hän on taukoamatta puhelimessa.
Ja tässä kaikessa päällä on nyt sitten viellä se, että käymme lapsettomuushoidoissa. Minulle asia on äärettömän järjettömän raskas, mieheni aluksi otti asian vakavasti ja lohdutti minua mutta nytten työ on mennyt tuonkin asian edelle...Ja hoidot odottavat päivää jolloin miehelläni olisi mahdollisesti aikaa.
Minä olen niin väsynyt. Niin järjettömän väsynyt tähän. Jotenkin olen ihan umpikujassa enkä yhtään tiedä mitä tehdä...rakastan miestäni äärettömän paljon ja unissa aina rakastun häneen yhä uudelleen ja uudelleen...Mä en tiedä pitäisikö mun vaan ymmärtää ja tukea enemmän vai mitä ihmetä mun pitäisi tehdä?
Talo repsottaa ja huutaa remonttia, piha on kesken, autot vailla huoltoa, minä vailla miestäni.
Hulluinta tässä on että mieheni on järjettömän ihana muuten, hän ei juo, ei ikinä satuttaisi minua fyysisesti, tukee minua kaikessa, antaa minun elää omaa elämääni, antaa tilaa ja lähes palvoo maata jalkojeni alla...mutta nyt alkaa työ olla tärkeämpää ja hän ei ymmärrä että yksinäisyys on kauheinta elämässäni, tai hän tietää kyllä että suurin pelkoni on yksinäisyys ja pimeä mutta nyt hän on jotenkin unohtanut kaiken muun ympäriltään...ja kuten hän on sanonutkin...hän elää työlleen...
Minulla on onneksi paljon ystäviä ja harrastan kaikkea sitä mistä lapsena haaveilin, käyn ratsastamassa, reissailen, treenaan koiriani, shoppailen jne. mutta ei millään ole mitään merkitystä kun sitä iloa ei saa jakaa itselle rakkaan ihmisen kanssa...ja tätä mieheni ei ymmärä!
Hän ei ymmärrä miks en voi käydä hienosti syömässä yksinäni, tai tivolissa yksinäni, tai vaeltamassa hevosella, tai matkoilla...hän ei ymmärrä miksi esim. juhannuksena haluaisin olla hänen kanssaan juhannusta juhlimassa, tai uutena vuonna...vaput jne. muut juhlat olen jo oppinut olemaan yksinäni...jouluisin jne. kierrän sukulaiset yksin ja selittelen miten mieheni ei kerennyt tulla taaskaan...jos hän joulun on kotona hän nukkuu koko ajan...
joskus olen miettinyt eroa... Mutta en pystyisi siihen...en ainakaan viellä...tai en tiedä
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meillä avomies käy töissä kanssa aivan jatkuvaan.
Jos ei ole jonain päivänä töitä, niin hän menee töihin jos vaan soittaavat.
Jos on esim. viikon loma, niin menee pari-kolme päivää lomasta aina töitä tehdessä.
Jos ei ole töissä, niin varmana puhuu töistä ja jatkuvasti päivittelee, että "mitäs siellä" ja "olipas siellä..".. ei ole kivaa.
Hänen työkaverit soittaa melkeen jokapäivä, että tulisi avo tuntia tai paria aikaisemmin töihin ja lähes poikkeuksetta hän menee.
Tunti pari sinne tänne, mutta itsellä tulee fiilis, että hän ei halua olla kotona, kun aina vaan töitätöitä..
Meillä on alkanut nämä avon työnteot mennä jo riitelyn puolelle ja pahoitan aina mieleni, kun hän menee aikaisemmin töihin kuin pitäisi.
Meillä siinäkin mielessä sama tilanne, että voisimme aivan heti hakea lähetettä lapsettomuushoitoihin.. eli sekin ajankohtaista.
Olemme olleet ilman ehkäisyä 1,5 vuotta.
Minulla on asian kanssa paha olla ja mies tietää sen, mutta en usko että ymmärtää.
Ei tue ollenkaan.. ainakaan ei tunnu siltä.
Minäkin rakastan avomiestäni tajuttomasti, mutta tämä töihin jatkuva juokseminen on asettanut meidän välille jotain pahaa jota ei voi edes sanoin kuvailla.
Avokki ei ota ollenkaan tosissaan, kun sanon, että tilanne tuntuu minusta pahalta ja rukoilen melkein polvillani, että tarvitsen häntä ja haluan tunteen takaisin, että tunnen hänen haluavan olla kanssani.. ettei hän lähde viereltäni aina töihin, kun soitetaan.
Meilläkin menee joulut niin, että mies on töissä.. tämä on aivan kamalaa!
Olen sanonut miehelle, että joulut tulisi olla kotosalla, että voitaisiin rauhassa käydä kummankin vanhempien luona yms.. viettää joulua.
Lasten saantia odotan aivan tajuttomasti, mutta kieltämättä inhottaa ajatus joulusta sitten kun on lapsia meillä. Toivoisin niin, että hän on kotona silloin meidän kanssa.
Ja esim. lapsen syntymäpäivät yms.. koska hän ei ole minunkaan syntymäpäiviä kotona vaikka pyydän, niin olisiko sitten lapsen synttäreinä?
Kauhukuvia olen jo nähnyt siitä, että lapsi itkee isää syntymäpäivinä ja jouluina.. ja loppupeleissä sitten tuleekin lapsen suusta kysymys, että "kuka tuo mies on?".. jos avomiehelläni ei siis riitä aikaa lapselle ja lapsi ei totu pitämään häntä isänä.
Viime elokuvailtakin meni siihen, että olimme menossa leffaan ja avokki sopi juuri ennen elokuvaa, että menee aikaisemmin töihin.
Eli siis elokuvan jälkeen n. tunti kotona.. syömässä ja suihkussa käväisten.
Menipä tuossa fiilikset koko elokuvaan ja ei sitten menty.
Meilläkin menee vapaa-aika sitten nukkuessa avokilla ja jos ei nuku (jos vaadin yhteistä aikaa) niin on vihaisella päällä väsyneenä. Tai juhliessa, mutta alkoholi yms ei ole ollut ongelma, koska se on ihan hallinnassa. Avon mukaan "nollaamassa".. =(
Minun kanssa hänellä ei riitä mielenkiintoa tehdä juuri mitään, mutta kavereiden kanssa suunnitellaan yhtä sun toista.
Jos kysyn, että voisinko lähteä juhlimaan heidän kanssaan niin useasti olen saanut vastaukseksi, että "en tiedä mitä he suunnittelevat" tai "et kuitenkaan tykkää pelata meidän kanssa".. miksi en voisi mennä silti? Haluaisin tehdä sitä mitä he suunnittelevat.
Totta on, että en pidä lautapeleistä yms. mutta voisin yrittää tai sitten seurata vieressä.. mielekkäämpää sekin, kuin kotona yksin istuminen.. tuskin jaksaisivat koko iltaa pelata.
Olen kyllä silti ollut joskus mukana, että eipä auta valittaa kai.
Toisten avovaimot ja vaimot ovat tervetulleita aina toki.. =(
Olenpa sitten kai jollain tapaa tylsä ja nalkuttava nolo luolassa pysyvä avovaimo :D
No, pitkä teksti. Jospa auttoi vähän, että et ole ainut.
Onnea matkaan.
Ihana huomata ettei ole yksin.
Vaikka siltä se kyllä aina tuntuu. Pahimpia ovat nämä kesät.
Meidän kaikki tuttava pariskunnat suunnittelevat kesä reissuja, laitteleevat pihojaan et saavat grillailla sitten jne. ja minä koitan miettiä miten kesä menisi mahdollisimman nopeasti ohi, jotta mieheni olisi edes ihan vähän enemmän kotona.
meillä vauvva yritystä takana 3vuotta, tutkimuksissa käyty ja mitään ei ole löytynyt...miehen puolelta stressi voi näytellä suurtakin osaa tässäkin jutussa.
Hoidot alotetaan heti kun mieheni saa raivattua kalenteriin tilaa...joten kestää...
Minä kieltämättä miettinyt samoja juttuja, että miten mies sitten kun lapsia on. Hän itse aina puhuu et eri juttu ja lapset on pieniä vain kerran ja se aika on niitten kanssa elettävä mut onko se sitten todellisuudessa niin..riittääkö aika lapsille.
Meillä mies muisti alussa kaikki merkkipäivät. Vuosipäivänä toi kukkia ja mentiin syömään tms. synttäreillä oli aina lahjat ja kakut jne. Naistenpäivänä sain kukkia jne. Nykyisin alkaa päivät unohtua...
No kai sitä kaikissa parisuhteissa on ne omat ongelmansa...tiedä häntä.
Pysäytä miehesi nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä!
Oma edesmennyt mieheni oli taipuvainen masennukseen ja muutoin hän eli työlleen ja täytti sillä koko elämänsä..
Me saimme lapsia, joista sitten tuli minun elämäni keskipiste ja mies oli ns. "maksaja" ja osti syyllisen omatuntonsa aina puhtaaksi, kun ei koskaan ehtinyt olla perheen kanssa. Kun vaadin sitä, olin hankala ja vaativa.
Lapset vieraantuivat, isä oli mieluummin yötkin firmallaan, että sai heti jatkaa aamuvarhaasta. Vein eväitä ja postia, hoidin talouden, kuskasin lapsia, kävin töissä ja harrastin, etten olisi ollut aina ilman aikuista kontaktia iltaisin.
Meillä ei ollut väkivaltaa, ei viinaa -mutta kun pakkasta jatkuu tarpeeksi kauan, halusin jonkun joka halaa minut ja sulattaa jään!
Tajusin, ettei suhde voi jatkua ilman fyysistä hellyyttä ja varsinkaan ilman henkistä yhteyttä..
Juuri kun olimme päässeet pienoiseen alkuun, sillä kiristin miestäni pysähtymään, liian myöhään. Hän ei enää jaksanut, ei pystynyt seisahtamaan, ja näki miten oli menettänyt perheen -hän teki itsemurhan 3 v sitten.
Pysäytä miehesi ja laittakaa elämänarvot järjestykseen.. Joskus ero voi olla oikea ratkaisu, mutta ennen sitä on koetettava antaa ainakin mahdollisuus "yrittää" uudestaan.
Kukaan meistä ei ole työssään korvaamaton!
Helppoa ei ollut leskenäkään, mutta koen että uusi alku oli mahdollisuus, vaikkakin kamalan raskas tällätavoin saatuna! -kaikella on tarkoituksensa..
VOIMIA nostaa se mies seinää vasten!
t.-salla-
pystyisin saamaan mieheni tajuamaan ettei kukaan jaksa tuollaista loputtomiin.
Mutta hän menee heti ääripäästä toiseen eli kun mainihen töiden määrästä hän hermostuu ja alkaa huutaa että olisikos se sitten mukavaa jos hän työttömänä ja velat ja lainat kaatus niskaan.
On päiviä jolloin hän itsekkin sanoo olevansa ihan kuitti ja haluis pitää lomaa muttei kuitenkaan pidä sitä...kun muuten työt kasaantuu jne.
Oikeastaan minä en oikein tiedä miten ihmeessä suhtaantuisin asiaan tai miten asiasta lähtisin puhumaan niin ettei menisi riitelyksi, en haluaisi riidellä niinä pieninä hetkinä mitä meillä on.
yritin joskus lähestyä asiaa siltä kantilta että pelkään hänen terveytensä puolesta vastaukseksi sain että hän on aikuinen mies joka tietää itse voimavaransa ja hän ei pikku väsymisestä rupee heti ruikuttaa kun kulma kyllä miehen pitää jaksaa vaikka välillä päähän potkittaskin...
Mieheni on kyllä luonteeltaan semmonen perus mies joka ei turhista valita.
Mutta hän onneton kun ei sitä ymmärrä että eniten minä haluaisin vain olla hänen kanssaan. Tehdä yhdessä juttuja, kuten käydä kaupassa, lenkillä, matkoilla, harrastuksissa tai ylipäätänsä elää arkea hänen kanssaan. Nykyisin en voi enää edes matkustella koska koko ajan järjetön ikävä ja huoli painaa mulla päälle...pelkään että mieheni väsyneenä satuttaa itsensä tai vastaavaa. Ja vähän kyllä pelottaa omakin jaksaminen...minä kun olen ihmisenä semmoinen että rakastan olla ihmisten kanssa, nykyisin en voi olla kun jotenkin koen huonoa omaa tuntoa sitten siitä että minä pidän hauskaa jä hän on vain töissä...
joten nökötän sitten kotona.
kai meidän pitäisi keskustella pitkään ja vakavasti...ihan totta vaikka mulla ei sinällään elämässä mikään ole huonosti niin silti en ole onnellinen näin...ja jos tää ei muutu niin kai minun on lähdettävä toiselle polulle.
parisuhteeseen kun tarvitaan se toinenkin osapuoli...
positiivista,sillä elämäsi menee aivan hukkaan kun murehdit.En tarkoita sitä että murehtisit turhaan,sinulla on siihe hyvä syy.
Monesti vaan näyttää olevan niin että kun eletään parisuhteessa niin pitäisi olla jonkinmoisessa symbioosissa.Mutta hei,jokaisen tulisi kyllä elää ihan itseään varten,etsiä itse onnellisuutta jos ei toinen voi sitä antaa.En kuitenkaan kehottaisi eroamaan vaan kehotan sinua etsimään oman elämäsi vahvuudet.
Kuitenkin voit sinänsä olla "tyytyväinen" kun miehesi suo sinulle vapautta toteuttaa itseäsi,saat harrastaa ja tehdä mitä haluat.Toisenlaiset miehet pitävät vaimoaan pelkkinä taloudenhoitajina vastaavassa tilanteessa.
Tietysti tuo lapsettomuus on varmasti arka paikka mutta jos nyt olet noin alakuloinen niin voinpa melkein luvata että sitten vasta olisitkin alakuloinen jos teille syntyisi lapsi tuohon soppaan.Ehkäpä ajattelet lapsen saamisen olevan elämän täyttymys mutta se ei tule olemaan sitä.
Jollain tasolla teidän täytyy saada asioitanne selvitettyä ennen lasta.
Tässä vaiheessa olisi todella hyvä jos voisit tehdä itseksesi tai jonkun ystäväsi kanssa jonkun pidemmän matkan jonnekin,vaikka kuukauden mittaisen minimissään.Pitkä poissaolosi voisi saada miehesikin ajattelemaan ettet ole aina "tarjolla".Nimittäin monet kiireiset miehet pitävät vaimojaan itsestään selvyyksinä,joko tarkoituksella tai tahattomasti.
Ja siis,TODELLAKIN,käy katselemassa maailmaa,tiedä mitä sieltäkin tarttuu mukaan?Ainakin hyvää mieltä,uusia tuttavuuksia ja itsetunnon kohoamista.Älä jää roikkumaan tuohon tilanteeseen!Omatkin silmäsi voivat aueta enemmän jos otat kunnon irtioton hetkeksi.
Tuntuu lohdulliselta etten ole yksin yksinäisten ajatusten kanssa.
Olen ollut parisuhteessa lähes kymmenen vuotta ja tuntuu etten ikinä ole ollut näin yksinäinen kuin nämä vuodet.
Mieheni on uraputkessa ja on ollut vuosia ulkomaan komennuksilla. Hänen mielestään rakennamme tulevaisuuttamme mutta valitettavasti aika menee ohitsemme esim. lapset. Vielä yksi lapsettomuushoito edessä ja sitten en tiedä mikä edessä.
Haluan läheisyyttä, ihmisen vierelleni, normaaliaelämää.
Minulla on hyvä mies ja välillä kauhistun ajatusta kun ajattelen eroa. En jaksa enään tälläistä mutta tämän kaiken romuttaminen ei tunnu oikealta.
Olemme saaneet yhdessä paljon aikaisiksi mutta se on vain maallista. Moni varmaan ajattelee että älä valita, sulla on kaikkea. Mutta kuukausien erot raastaa.
Väittävät että erillaiset ihmiset täydentävät toisiaa, meillä eroavaisuudet ovat alkaneet korostua negatiivisesti.
Ei elämä ole pelkkää työtä ja rahaa.
Samaa mullekkin ystävät ja tuttavat toitottavat että mitä minä valitan kun mulla on kaikkee...heidän mielestään mun pitäs elää nyt täysillä. Mut en vain pysty siihen, ei ole kivaa yrittää elää täysillä ja pitää hauskaa ja katsoa vierestä kun muut juhlivat pareina, minä yksin...
Mikään kun ei kiinnosta yksin..ja sitten kun olen juhlimassa ystävien kanssa(jotka elävät parisuhteessa) he kuhertelevat miestensä kanssa, tanssivat jne. ja hokeevat minulle et mitä mökötän miks en pidä hauskaa...ja sitten jos erehdyn vaikka tanssimaan jonkin miehen kanssa poden huonoa omaa tuntoa ja ihmiset katsovat pitkin nenänvartta...niinpä olen katsonut parhaaksi homehtua kotiin.
elämä vaan tuntuu niin tyhjältä!
Tekstisi voisi olla minun kirjoittamaani muutamilla ihan pienillä muutoksilla. Meillä oli alussa miehellä "pätevä" syy tehdä ylitöitä, sillä mun opiskelun vuoksi meillä oli rahat todella tiukoilla. Tästä seurasi sitten väsymystä ja siitä edelleen haluttomuutta. No mä ymmärsin - tottakai. Seuraavaksi sitten vaihtui työ osittain omaan firmaan, jossa sai painaa duunia vieläkin enemmän. No taas minä kyllä ymmärsin ettei uudella firmalla ole varaa palkata lisää porukkaa ja kun vielä alalla on työvoimapula. Tässä vaiheessa myös minulla oli työ, mutta kaikki arkipyöritys kotiin liittyen oli tietty mun vastuulla. Tähän tuli stoppi kun mies sairastui vakavasti. Nyt se perkele on taas terve ja sama meno jatkuu JA NYT MUN MITTA ON TÄYSI. Kyllä mä nyt oon jo yli 10 vuotta ymmärtänyt ja sietänyt vaikka mitä.
ELÄMÄSSÄ ON OLTAVA MUUTAKIN KUIN TYÖ.
Sano sille miehelle pelisäännöt NYT ja jos se ei ala muuttamaan tapojaan, niin älä tee minun virhettäni ja ymmärrä-jousta-ymmärrä. Siinä saat muuten jatkaa hautaan saakka!