Mitäs sanotte, eikös se niin mene että oikea rakkaus ei lopu?
Eli itse käsitän asian niin että rakkaus ei kuole kuten vesi loppuu hanasta vain vipua kääntäen. Se siis ei ole mikään on/off periaatteella toimiva juttu. Jos kuolee niin sitä oikeaa rakkautta ei ole sellaisessa suhteessa ollutkaan. Näin ajattelen siis itse mutta mitäs mieltä asiasta muut?
Tällä periaatteella olen asian aina ajatellut ja särkee kyllä raakasti sydämen kun kuulee sanottavan "en rakasta sinua enää" sillä siitä päättelen itse että on sula mahdottomuus että tuo ihminen koskaan oikeasti rakastikaan vaikka rakkauttaan olisi tunnustanutkin. Tämähän tekisi siis tunnustuksista valheita ja rakkaudestaan valehteleminen on kyllä jotain mitä on vaikea käsittää.
Jos olet sitä mieltä että rakkaus voi loppua niin kiinnostaa tietää oletko itse kokenut sen? Jos olet niin olitko itse se jolta rakkaus loppui vai olitko se rakkaudettomuuden kohde?
Itse olen rakkaudettomuuden kohde ja en voi kuin todeta että mikään ei ole särkenyt kuten tämä. Kaikki vuodet, tunteet ja suhteen eteen nähty vaiva menee hukkaan, aivan kaikki olikin turhaa. Vielä kaiken huippuna tässä kokemuksessa on ajoitus, kaikki romahtaa juuri kun pitkä suhteen rakentaminen on antanut merkkejä siitä että vaivan näöstä olisi tulossa palkkio. Palkkiona olisi ollut suhteen eteenpäin meneminen seuraavalle tasolle, kohti onnellisempaa elämää. Vaan ei näy onni osakseni tulevan, ei sitten millään. Ei kyllä kauheasti ole motivaatiota alkaa kaikkea alusta. Ei ole kyllä helppoa olla edes ystävä tuolle ihmiselle kaiken jälkeen vaikka en kyllä häntä vihaamaankaan pysty.
Viimeistään nyt näen tuon ihmisen itsekkyyden määrän ja se on aika suuri. Vaikka suoraan sitä ei ole mulle sanottukaan niin syy tähän eroon on melkoisen itsekäs ja samalla tämä todistaa sen kuinka vähän olenkaan hänelle koskaan merkinnyt. Minulla on siis omat päätelmäni siitä mitä tuon "en rakasta enää" lauseen taakse kätkeytyy. Tämä ihminen haluaa näin ensinnäkin syödä sanansa jonka on minulle antanut.
Tämä ihminen pakenee välittömästi kun huomaa että en olekaan mikään jojo joka tekee kaiken mitä hän haluaa ja juuri silloin kun hänelle sopii. Juuri silloin pakenee kun hän saa huomata että en olekaan niin saamaton vaan pääsen elämässäni eteenpäin. Suhteemme on tullut vaiheeseen jossa voidaan huomata että minä olen nähnyt viime vuosina paljon vaivaa suhteemme eteen, olen luopunut osasta omaa hyvääni sekä ottanut itseäni niskasta kiinni ja nyt olisi aika katsoa mitä toinen olisi valmis suhteemme eteen tekemään. Ei näköjään yhtään mitään. Kiittämättömyys on maailman palkka.
Minä luovuin tämän suhteen takia mahdollisuudestani maineeseen ja luovuin myös rakkaasta unelmasta joka olisi voinut toteutua. Luovuin, koska minusta rakkauden edelle ei mene mikään. Luovuin, koska tahdoin osoittaa hänelle että mikään ei ole minulle tärkeämpää kuin hän. Ruoskin itseni asennemuutokseen ja näin hän näyttää nyt minulle kuinka hän arvostaa minua sanoineni ja tekoineni.
Hän jättää minut.
Miksi ihminen odottaa toiselta itsensä ja asioiden muuttamista mutta ei sitten itse ole valmis muuttamaan mitään itsessään saati sitten luopumaan mistään? Mikä hitto siinä on että toisille kumppani on vaan lelu jolla leikitään sillon kun se itselle sopii? Miten ihminen voi arvottaa rahan, maineen ja kunnian toisen edelle jos kuitenkin väittää että rakastaa? Miksi on ihminen peto toiselle? Olen totaalisen särjetty, syrjitty ja alaston eikä minulla ole tämän jälkeen juurikaan iloa elää. Viekää tuhkatkin pesästä, per***e.
Noin, tulipahan avauduttua.
Eli itse käsitän asian niin että rakkaus ei kuole kuten vesi loppuu hanasta vain vipua kääntäen. Se siis ei ole mikään on/off periaatteella toimiva juttu. Jos kuolee niin sitä oikeaa rakkautta ei ole sellaisessa suhteessa ollutkaan. Näin ajattelen siis itse mutta mitäs mieltä asiasta muut?
Tällä periaatteella olen asian aina ajatellut ja särkee kyllä raakasti sydämen kun kuulee sanottavan "en rakasta sinua enää" sillä siitä päättelen itse että on sula mahdottomuus että tuo ihminen koskaan oikeasti rakastikaan vaikka rakkauttaan olisi tunnustanutkin. Tämähän tekisi siis tunnustuksista valheita ja rakkaudestaan valehteleminen on kyllä jotain mitä on vaikea käsittää.
Jos olet sitä mieltä että rakkaus voi loppua niin kiinnostaa tietää oletko itse kokenut sen? Jos olet niin olitko itse se jolta rakkaus loppui vai olitko se rakkaudettomuuden kohde?
Itse olen rakkaudettomuuden kohde ja en voi kuin todeta että mikään ei ole särkenyt kuten tämä. Kaikki vuodet, tunteet ja suhteen eteen nähty vaiva menee hukkaan, aivan kaikki olikin turhaa. Vielä kaiken huippuna tässä kokemuksessa on ajoitus, kaikki romahtaa juuri kun pitkä suhteen rakentaminen on antanut merkkejä siitä että vaivan näöstä olisi tulossa palkkio. Palkkiona olisi ollut suhteen eteenpäin meneminen seuraavalle tasolle, kohti onnellisempaa elämää. Vaan ei näy onni osakseni tulevan, ei sitten millään. Ei kyllä kauheasti ole motivaatiota alkaa kaikkea alusta. Ei ole kyllä helppoa olla edes ystävä tuolle ihmiselle kaiken jälkeen vaikka en kyllä häntä vihaamaankaan pysty.
Viimeistään nyt näen tuon ihmisen itsekkyyden määrän ja se on aika suuri. Vaikka suoraan sitä ei ole mulle sanottukaan niin syy tähän eroon on melkoisen itsekäs ja samalla tämä todistaa sen kuinka vähän olenkaan hänelle koskaan merkinnyt. Minulla on siis omat päätelmäni siitä mitä tuon "en rakasta enää" lauseen taakse kätkeytyy. Tämä ihminen haluaa näin ensinnäkin syödä sanansa jonka on minulle antanut.
Tämä ihminen pakenee välittömästi kun huomaa että en olekaan mikään jojo joka tekee kaiken mitä hän haluaa ja juuri silloin kun hänelle sopii. Juuri silloin pakenee kun hän saa huomata että en olekaan niin saamaton vaan pääsen elämässäni eteenpäin. Suhteemme on tullut vaiheeseen jossa voidaan huomata että minä olen nähnyt viime vuosina paljon vaivaa suhteemme eteen, olen luopunut osasta omaa hyvääni sekä ottanut itseäni niskasta kiinni ja nyt olisi aika katsoa mitä toinen olisi valmis suhteemme eteen tekemään. Ei näköjään yhtään mitään. Kiittämättömyys on maailman palkka.
Minä luovuin tämän suhteen takia mahdollisuudestani maineeseen ja luovuin myös rakkaasta unelmasta joka olisi voinut toteutua. Luovuin, koska minusta rakkauden edelle ei mene mikään. Luovuin, koska tahdoin osoittaa hänelle että mikään ei ole minulle tärkeämpää kuin hän. Ruoskin itseni asennemuutokseen ja näin hän näyttää nyt minulle kuinka hän arvostaa minua sanoineni ja tekoineni.
Hän jättää minut.
Miksi ihminen odottaa toiselta itsensä ja asioiden muuttamista mutta ei sitten itse ole valmis muuttamaan mitään itsessään saati sitten luopumaan mistään? Mikä hitto siinä on että toisille kumppani on vaan lelu jolla leikitään sillon kun se itselle sopii? Miten ihminen voi arvottaa rahan, maineen ja kunnian toisen edelle jos kuitenkin väittää että rakastaa? Miksi on ihminen peto toiselle? Olen totaalisen särjetty, syrjitty ja alaston eikä minulla ole tämän jälkeen juurikaan iloa elää. Viekää tuhkatkin pesästä, per***e.
Noin, tulipahan avauduttua.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Saisit varmasti "parempia" vastauksia ja mielenkiintoista keskustelua jossain paremmalla foorumilla.
Avovaimo jätti minut 8 vuoden jälkeen rakastuttuaan uudessa työpaikassaan muutaman vuoden nuorempaan mieheen. Jäljelle jäivät pienet pojat jotka kärsivät kun heillä ei enää ole ehjää kotia vaan heitä pompotellaan nyt kodista kotiin ex vaimon mielen mukaan. Minun luonani ollessaan itkevät äitinsä perään ja toisin päin. Mitään tällaista en olisi uskonut tapahtuvan koska elämämme oli mielestäni harmonista ja suuria ongelmia ei ollut. Hän vain ilmoitti että se on nyt loppu ja hyppäsi asumaan uuden miehen kanssa. Siellä nyt lapseni nukkuvat öitään uudessa perheessä ja nainen ei ole kertaakaan edes sanonut katuvansa. On tämä ihmeellistä. Miten tuo uusi mies voi voittaa lasten isän rakkauden, sitä en ymmärrä. En ole asiaa vielä vuoden jälkeenkään hyväksynyt ja mielessä pyörii välillä mitä villimpiä ajatuksia jotka olen saanut toistaiseksi tukahdutettua. Uutta miestä en ole vielä koskaan edes tavannut, enkä haluakaan mutta jos häneen törmään niin en tiedä mitä tapahtuu. Aika karsea tilanne. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta viettää enempää aikaa lasteni kanssa kuin minulla. Minun tulisi olla se joka opettaa lapsille elämän ensi askeleet. Exän kylmä tapa hoitaa tämä asia ihmetyttää eniten. Miten toinen voi hypätä monen vuoden suhteesta uuteen ilman pienintäkään katumusta. Se satuttaa eniten. En koe ansainneeni tälläistä kohtelua, Olen myös tullut siihen tulokseen että hän ei minua koskaan rakastanutkaan oikeasti, luulisi äidillä nousevan katumuksen kyyneleet silmiin kun katsoo pieniä lapsiamme mutta ei. Silti hän haluaa että olemme hyvissä väleissä ja käymmekin välillä lasten kanssa tekemässä jotain yhdessä esim. uimassa mutta tilanne on minulle hankala, toinen on iloinen oma itsensä ja minun pitäisi asia vaan hyväksyä. Monesti on tullut itkettyä itsensä uneen ja toivoa että kaikki olisi vain pahaa unta mutta tämä onkin todellisuutta. Koska olemme vanhempia niin joudun olemaan hänen kanssaan kuitenkin usein yhteyksissä koska lapsien hoidoista pitää sopia erikseen melkein joka päivä koska työni on epäsäännöllistä vuorotyötä ja vakio päiviä ei voi sopia vaan mennään pari päivää eteenpäin kerrallaan. Tämä yhteydenpito muistuttaa minua asiasta joka kerta ja en pysty unohtamaan häntä. Olen aika hukassa mitä pitäisi tehdä.
Eihän se rakkaus minnekään noin vaan lopukaan!
Pienet asiat saattavat tosin murentaa sen aikojen saatossa esim. juurikin pitkässä suhteessa.. Jälleen kerran ne teot ja tekemättä jättämiset ;)
Ja jos rakkaus tosiaan kituu pois niin silloin on mielestäni vikaa kummassakin.. Joskus saattaa olosuhteet elämässä mennä rakkauden edelle, eipä kait sille oikein mitään voi. Kai se on sitten siinä mitä oikeasti arvostaa.
Joskus yksinäisyyskin voi olla hyvä vaihtoehto kun tilanne menee oikein mutkikkaaksi. Omalta kohdaltani voisin todeta, että olen viime vuosien aikana mennyt melkoista vuoristorataa sen verran hyvällä temmolla, että nyt olisi vihdoin rauhan ja tasapainon aika. Ne kun ovat elämässä tärkeitä, omassa maailmassani melkein samassa tasossa rakkauden kanssa :)
Ehkä se elämä ei koskaan tietyllä tapaa tasoitu, vaan se perusta on pakko kuitenkin pitää tasapainossa. Se mihin nojaa kun joutuu riepoteltavaksi eli periaatteet ja arvot mitä ei saa kenenkään lähteä muuttelemaan.
Vuodatuksessasi tuo viimeinen kappale on kuin suoraan omasta suustani :D Muttaettä ei oteta stressiä, prkle elämä ottaa vaan kyllä se piru vie vielä antaakin!
Jokainen varmaan määrittelee itse mitä on rakkaus. Mielestäni rakkaus alkaa ihastumisella ja intohimolla ja muuttuu ajan kuluessa syväksi ystävyydeksi ja välittämiseksi. Intohimo laantuu, mutta pilkistelee aika ajoin suhteessa.
Nykyään tuntuu, että monet ajattelevat ihastumisen ja intohimon olevan rakkautta. Ei se ole. Missään pitkässä suhteessa näin ei ole. Itse tavoittelen pitkää ja vakaata suhdetta(lue: ei tylsää). Uskon monen törmäävän uudessa suhteessaan myöhemmin samoihin ongelmiin. Toinen ihminen ei voi onnellisuutta tuoda vaan se on itse itselleen löydettävä ja luotava.
Täällä ollaan oltu yhdessä jo 15vuotta ja kyllä se rakkaus voi vain loppua.Minäkin olen monta vuotta kerjännyt ukoltani rakkautta,helliä tunteita ja jonkun laista merkkiä että rakastaa minua.Mutta saan vain pahan tuulisuutta ja kiukuttelua tyhjän päivisistä asioista.Hän vain sanoo että on ostanut sitä ja tätä,vaihtanut autoon renkaat ja niin edelleen.Tämä on hänen mielestä rakkauden osoitus.Rakastelua kerran viikossa,samana päivänä viikosta,samaan aikaan,niin kuin robotti.Lastakin alkanut ottamaan huomioon heti sen jälkeen kun olen päättänyt jättää hänet.Kauhean mustasukkanen minusta,ilman syytä.Jos olen 2-3 kertaa vuodessa menossa ulos kavereitten kanssa ilman häntä.Heti olen huora ja minulla on uusi mies odottamassa.Lapsen takia olen monta vuotta kärsinyt tästä tunteettomuudesta ja alistamisesta,kaikki asiat tehdään hänen mielen mukaan.Nyt olen sitten päättänyt lähteä lapsen kanssa.Niin että kyllä se rakkaus voi loppua.Kyllä olis sinunkin helpompi antaa vain vaimon mennä,pidä vain lapseesi yhteys ja rakasta sitä oikein paljon,sinähän se olet lapsen oikea isä,lapsi ei saa koskaan liikaa rakkautta.Sitä minä toivon oman lapseni isältä mutta pelkään että ei mustasukkaisuuden takia ota lasta luokseen viikon loppuisin.TSEMPPIÄ SINULLE JA KAIKILLE MUILLEKKIN VIKONLOPPU ISILLE!!!!
siitä, mitä sinulle on tapahtunut. Itku pääsi, kun tekstiäsi luin, se oli niin koskettava ja todellinen. Kaikki tuo voisi olla mieheni kirjoittamaa. Minä olen meillä se itsekäs kusipää, joka särkee miehen sydämen ja tuhoaa elämän. :(
En vain koe enää rakastavani tarpeeksi. Rakastan häntä edelleen, mutta lähinnä ystävänä. Olin 15-vuotias, kun aloimme seurustella. Näin useita vuosia viisaampana olen tajunnut, että vanhempani olivat oikeassa sanoessaa minulle, ettei niin nuorena kannata lähteä mihinkään vakavaan suhteeseen. Kaikesta tuli kuitenkin vakavaa. En tiedä, onko tämä koskaan ollut sitä, mitä olen tahtonut ja olen luopunut suhteen takia monista asioista, samoin on mieheni. Olen vihainen itselleni, kun en enää osaa rakastaa. Enkä osaa kertoa, rakastinko miestäni koskaan. Olen miettinyt pitkin suhdettamme, että mitä rakkaus oikeasti on. Miltä se tuntuu?
Monet ovat sanoneet, että kun se oikea osuus kohdalle, niin tietää, mitä rakkaus on. Mutta eikö rakkaus voi olla todella monimuotoinen? Eikö se riitä, että välittää toisesta?
Olen itsekin aika hajalla ja helpointa olisi kai vain jäädä tähän nykyiseen suhteeseen, mutta olisiko se reilua kenellekään? Entä jos alkaisin epäillä rakkauttani taas muutaman vuoden päästä? Pää on täynnä kysymyksiä, jotka eivät jätä minua rauhaan. En tiedä, mitä tehdä.
VOIMIA SINULLE!
Kirjoitit mm seuraavan lauseen:
"Minä luovuin tämän suhteen takia mahdollisuudestani maineeseen ja luovuin myös rakkaasta unelmasta joka olisi voinut toteutua. Luovuin, koska minusta rakkauden edelle ei mene mikään. Luovuin, koska tahdoin osoittaa hänelle että mikään ei ole minulle tärkeämpää kuin hän. Ruoskin itseni asennemuutokseen ja näin hän näyttää nyt minulle kuinka hän arvostaa minua sanoineni ja tekoineni."
Minulle tuli ihan ekaksi mieleen, että ei elämä ole parisuhteessa omista unelmista luopumista, vaan kompromissien tekoa ja yhdessä asioista keskustelemista. Toki jokainen tilanne ja tapaus on jokaisella henkilökohtainen juttu, mutta nähdäkseni jos molemmat ovat tosimielellä yhteistä tulevaisuutta rakentamassa, niin ei sekään ole oikein jos vain toinen osapuoli antaa kaikessa periksi. Siitähän sitä lopuksi katkeroituu ennemmin tai myöhemmin.
Oletkohan ollut liian "itsestäänselvyys" tälle naiselle? En sano tuota pahalla, mutta voisiko olla mahdollista, että hänen luonteensa vaan on sellainen että alkuhuumassa kaikki häneen kohdistunut tekemäsi hyvä onkin loppujuoksuissa kääntynyt haasteettomuudeksi. Seuraavan askeleen ottaminen ei enää tunnukaan hyvältä. Helpoin tapa "luistaa" tilanteesta, onkin varmaan sanoa ettei enää rakasta.... Mitäs siihen sitten enää juuri voi vaikuttaa jos toinen niin sanoo. Rakkaus kun ei tule pakottamalla.
Ala nyt elää omilla ehdoillasi äläkä jää paikoillesi. Vaikka miten sattuu ja v***taa, niin elämä jatkuu. Älä enää uhraudu toisten takia, vaan etene askel askeleelta kohti jotain sellaista mistä itse saat hyvän mielen. Tsemppiä!!!
Kuulosti siltä kuin olisin itse kyseisen tekstin kirjoittanut. Minun tapauksessani mies "rakastui" työpaikallaan toiseen naiseen ja ehti olla suhteessa yli puoli vuotta tietämättäni. Sain tietää kaksi viikkoa sitten kun nyhtämällä nyhdin. Teki saman minulle kuin ex-vaimolleen kuusi vuotta sitten. "Rakastui" minuun työpaikalla. Näkyy toistavan samaa kaavaa. Tuskin vaan kyseessä on rakkautta vaan juuri sitä ihastumisen ja uutuuden viehätystä.
Kyllä se on niin että ei sitä rakkautta ole koskaan toisen puolelta ollutkaan jos se noin vain "kuolee". Aito rakkaus syvenee aikaa myöten kiintymykseksi ja välittämiseksi. Ei ihminen voi aina olla palavasti rakastunut. Se on vain hetken huumaa. Itsekin luovuin monista tärkeistä asioista miehen takia, mutta nyt olen huomannut että alan saamaan niitä takaisin pikkuhiljaa. En itse löydä syytä pettämiseen koska mielestäni olen kaikkea sitä mitä mies voi vaimoltaan haluta. Mieskin vain toteaa että hän vain rakastui toiseen.Uskon että kyseessä on vain uutuuden viehätys. Eivät kaikki pariskunnat petä toisiaan vaikka elävät kymmeniä vuosia yhdessä. Nämä ihmiset joihin me törmäsimme eivät vain olleet meille tarkoitettu. Uskon että se oikea odottaa meitä tuolla jossain. Tsemppiä!
Usein on niin, että kun puoliso muuttuu, niin suhde ei ole enää entisensä. Vaikka kumppanisi on toivonut muutosta, niin ei hän ehkä ajatellut sitä että koko suhteen "valtapelit" ja riippuvuussuhteet muuttuvat siinä samalla. Helposti on ne samat kaavat keskustelussa, riitelyssä, arjessa, kaikessa. Kun toinen alkaa kyseenalaistaa omaa toimintaansa tai näkemyksiään omista lähtökohdistaan käsin, niin kriisi siinä ennemmin tai myöhemmin tulee läpikäytäväksi. Aika usein ratkaisuna nähdään ero, kun ihmiset eivät malta odottaa.
Meillä kävi vähän samantapaisesti. Odotin vuosia ihmettä, että mies muuttuisi tietyiltä osin että minun olisi hyvä olla. Aivan väärä lähtökohta. Enhän voi muuttaa kuin itseäni. Kun meillä alkoi menemään paremmin, kun olin tiedostanut näitä juttuja ja tutkisellut itseäni (mikä on aika kivuliasta monesti) niin siihen syssyyn sitten paljastui että mieheni oli pettänyt minua useasti vaikeuksiemme aikana. Tällöin vesittyi täysin uskoni hänen sitoutumiseen. Vaikka mitä sitoutumista se minunkaan puolelta on, jollen voi hyväksyä ihmistä sellaisena kuin hän on. Kun vihdoin olin valmis romuttamaan aiemmat käsityksestäni itsestäni ja hänestä, kaikki tämä paljastui. Eroon se lopulta johti. Yhä mietin, olisiko minun pitänyt antaa anteeksi ja jatkaa. Pelkäsin liikaa katkeruutta. Olen siitä vieläkin katkera, vaikka jokaisella on ne omat pakotiensä. Naisilla se usein on seksillä pihtaus tai lapsiin keskittyminen ym. Puolison huomiotta jättäminen. Onko se pettäminen lopulta niin kaukana näistä..eri tavoin vain pettää yhteisen lupauksen.
Meni vähän omien ongelmieni tilittämiseen. Mutta ymmärrän sinua. Koskaan ei saisi toiselle sanoa ettei rakasta. Ei edes silloin, vaikka tämä pitäisi paikkaansa ettei ole koskaan rakastanut. Ei sitä tuskaa saa aiheuttaa toiselle, pitää silloin olla rehellinen itselleen mutta ei vetää mattoa toisen jalkojen alta, mitätöidä koko suhdetta. Tottakai rakkaus on muuttuvaa, ja se voi hetkeksi tuntua kadonneelta, mutta ei se sitä ole. Meillä se hetki oli tuo uskottomuuskriisi, mutta näin jälkikäteen mietin että se oli koettelemus minkä kaiken yli selväisimme. Tein virheitä, niin teki myös mies. Mutta minä en siinä koettelemuksessa kestänyt enkä enää uskonut mieheen. Vanhat kaavat palasivat pinnalle. Nyt mietin, olisiko uusi alku enää mahdollista, mutta pelkään liikaa asioita tapahtuneen, kenties liikaa aikaakin kuluneen. Ihmissuhteet eivät ole kertakäyttötavaraa, eikä ole mitään antoisampaa kuin elinikäinen kumppanuus, jossa selvitetään ongelmat eikä paeta niitä tai nähdä eroa ratkaisuna. Jotain olen oppinut, mutta ehkä sen viisauden sato jää korjattavaksi vasta myöhemmässä elämässä. Samaa toivon sinulle ja myös kykyä olla syylistämättä puolisoasi, se vie sinusta kaiken energian ja vie kohti katkeruuden tietä. Tottakai alussa kuuluukin olla vihainen ja katkera, mutta minä yritin ajatella että kaikella on tarkoituksensa. Jos ei tyttö tosiaankaan ollut sitoutunut sinuun, niin eikös tämä ollut onni onnettomuudessa, että olet nyt vapaa mies löytämään aikanaan sellaisen rakkauden, jossa saat yhtä paljon kuin annat? Vastavuoroisen ihmissuhteen, jossa kumpikin voi olla oma itsensä uhrautumatta liikaa toisen eteen ja yrittämättä liikaa muuttaa toista. Onnea elämääsi!
että ei riitä että muuttaa omaa käytöstään ja kuvittelee sen riittävän suhteen korjaamiseksi. Ongelmat olisi käsiteltävä ja kissa nostettava pöydälle. Oletko miettinyt syvällisesti puolisosi kanssa niitä asioita jotka ovat oman 'muutoksesi' takana? Jos suhteessa on pitkään kestänyttä väärinkohtelua toista osapuolta kohtaan, ei enää ehkä riitä että väärin käyttäytynyt muuttaa käytöstään. Haavat voivat olla niin syvät että ne ei enää korjaannu. Luottamus ja usko yhteiseen kun puuttuvat, ei pelkkä käyttäytymisen muuttaminen suhdetta korjaa. Niin se vain menee..
Kyllä ollaan asioita mietitty..ongelmana on se, että puoliso ei tunnu olevan kuitenkaan yhtä halukas miettimään omia virheitään ja käyttäytymismallejaan, ja toiseksi, kun en itse enää lähde toistamaan tiettyjä asioita, niin sehän vaikuttaa siihen ettei puoliso voi olla samanlainen kanssani kuin aiemmin..Kyllä minut havahdutti pettäminen. Sitä ei kellekään toivo, mutta joskus se on ainoa keino saada ihminen näkemään omat virheensä. Meidän kriisi oli jo jatkunut niin pitkään, että kuljin kuin suossa. Seksielämä meillä toimi koko ajan (mielestäni hyvin), mutta siinäkin oli havaittavissa jonkinlainen henkinen etääntyminen. Ehkä se pitää paikkaansa, että kun menee huonosti niin silloin seksi saattaa sujua tavallista paremmin.
Minulla on haavoja, mutta ne alkavat olla arpeutuneet. Olisin valmis aloittamaan uuden elämän mieheni kanssa, mutta huomaan ettei toinen halua lainkaan samalla tavoin harrastaa itsetutkiskelua. Siksi pelkäänkin että uusi yritys jäisi jälleen minun yrityksekseni. Mies sanoo edelleen rakastavansa, mutta hän tulkitsee välinpitämättömyydeksi sen, etten enää lähde hyysäämään häntä ja tanssimaan hänen pillinsä tahdissa. Minun on ihan hyvä olla yksin. Ei hän ymmärrä, että tarvitsen riippumattomuutta voidakseni eheytyä ihmisenä. Se varmaan onkin pahinta hänelle, etten enää ole riippuvainen hänestä. Se on ainoa tie että voi olla toisen kanssa onnellinen, hän vain tulkitsee sen niin etten enää välitä. Tätä tarkoitan sillä kun toinen muuttuu..toinen alkaa jarruttelemaan sillä se muuttaa kaiken vanhan. Tuntuu ettei paluuta entiseen voi olla. En osaa eritellä kaikkea, mitä muutoksen takana on...joskus kaiken vain tajuaa valaistumisen tavoin. On se elämä ihmeellistä.