Onko täällä ihmisiä joilla molemmat vanhemmat ovat kuolleet ennen kuin täyttänyt (ei vanhemmat siis) vielä 30v?
Olen 29v ja isäni kuoli 6 vuotta sitten ja äitini on nyt siinä tilassa, että kuolema tulee muutaman kk sisään väistämättä. Nyt kun itse on tässä vielä muuttanut juuri toiselle paikkakunnalle ja on sinkku niin voin kertoa, että yksinäisyys tuntunut tekevän pahemman laatuisen yllätyshyökkäyksen.
Olisi niin mukava kuulla toisten kokemuksia siitä miten elämä on kääntynyt vastaavasta tilanteesta?
Olen luonteeltani kyllä hyvinkin optimistinen ja tulevaisuuteen uskova ja vahvakin mutta ensimmäistä kertaa elämässäni on masennuksen ensi askeleet todella lähellä, etenkin kun äitini on itselleni ollut aina niin rakas ja nyt hän ei näe kun ehkä menen naimisiin tai kun saan lapsia.
Mutta kirjoitelkaa te joilla on jotain samankaltaisia kokemuksia tosiaan...
Olen 29v ja isäni kuoli 6 vuotta sitten ja äitini on nyt siinä tilassa, että kuolema tulee muutaman kk sisään väistämättä. Nyt kun itse on tässä vielä muuttanut juuri toiselle paikkakunnalle ja on sinkku niin voin kertoa, että yksinäisyys tuntunut tekevän pahemman laatuisen yllätyshyökkäyksen.
Olisi niin mukava kuulla toisten kokemuksia siitä miten elämä on kääntynyt vastaavasta tilanteesta?
Olen luonteeltani kyllä hyvinkin optimistinen ja tulevaisuuteen uskova ja vahvakin mutta ensimmäistä kertaa elämässäni on masennuksen ensi askeleet todella lähellä, etenkin kun äitini on itselleni ollut aina niin rakas ja nyt hän ei näe kun ehkä menen naimisiin tai kun saan lapsia.
Mutta kirjoitelkaa te joilla on jotain samankaltaisia kokemuksia tosiaan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voimia sinulle, ja otan kovasti osaa menetyksiisi.
Olen menettänyt molemmat vanhempani, mutta olin 26v.kun isä kuoli ja äiti kuoli nyt myöhemmin, kun olin 41v. Tyhjyys voi todellakin tulla vastaan, vaikka minulla on perhe ympärilläni.
Uudella paikkakunnalla voisit kysyä seurakuntasi sururyhmää, koska se kokoontuu. Sieltä saat apua, tukea, ymmärrystä ja neuvojakin tulevia virallisia toimenpiteitä varten. Sieltä löytyy varmasti myös ystäviäkin, jotka tutustuttavat sinua paikkakuntaan ja ihmisiin eri tapahtumien kautta. Älä jää yksin. Voimia sinulle.
tuli surku tekstiä lukiessasi. Minä menetin äitini kun olin 27v. äiti oli vanhemmistani se läheisempi.....isä elää, mutta hän ei ole koskaan ollut niin läheinen, pikemminkin määräilevä ja pelottava persoona.(enkä osaa, enkä tiedä haluankokaan välejä korjata)
Minulla on onneksi avomies, ja hänestä olenkin ollut kiitollinen, vaikka ei ole kauheasti osannut tukeakaan. Tässä tilanteessa parempi kuitenkin kuin ei olisi ketään.....ja olen ehkä muutenkin alkanut olemaan kiitollinen monista asioista, sitä kun ei tiedä milloin elämä päättyy.
Toivottavasti sinulla on ystäviä, vaikka ei miestä olekaan? ja kiva kuulla, että olet positiivinen persoona. Itse olen kovin herkkä, ja masennukseen taipuvainen. Toivottavasti sinun luonteesi auttaa menetyksesi yli:) ja mene vaikka mielenterv.toimistoon puhumaan, jos ei ole sellaisia ystäviä joille puhua. Niin minäkin olen tehnyt (olen tosin käynyt aiemminkin masennuksen takia)
Voimia sinulle!
En mä oikeastaan surkua osakseni silleen kaipaa mutta lähinnä jos olisi jotain ihmisiä jotka oisivat kokeneet saman mutta ei taida löytyä :)
Olen muuten miespuolinen siis. On mulla ystäviä, ne vaan on toisessa kaupungissa ja äidin mentyä pois, ei ole ko kaupungissa enää paikkaa jossa voi viettää vkl ku ei sitä kavereiden hoteissa.. mutta kuitenkin, kyllähän tässä iso haaste on lähinnä a) saada mielentila sellaiseksi että ystäviä saan houkuteltua itselleni ja b) yleensä tutustua täällä pk-seudulla uusiin ihmisiin ja c) se nainen olisi tietysti paras ratkaisu.
Toivottavasti en mielenterveystoimistoon sentään joudu mutta kyllä sitä vaan niin nopeasti elämä voi muuttua! Itse vielä vuosi sitten asuin kotikaupungissani, seurustelin, oli kaverit ja ystävät vieressä, äiti oli elossa ja tein graduani. Nyt vuosi kulunut ja tilanne on joka osalta päinvastoin. Yksinäisyys iski aina sosiaaliselle ja ihmisten ympäröimälle ihmiselle. Huh..
Kiitos kommenteista muuten.
on. Lue vaikka näitä vanhempia keskusteluita täällä. Mieleeni jäi eritoten tytär, joka jäi pikkuveljiensä kanssa ilman vanhempia - molemmat vanhemmat menehtyivät kolarissa. Tytär kirjoitti täällä, mutta hyvin vähän.
Minä olen lukenut kaikki vanhatkin viestit, etsien lohtua. Etsien muita surun kanssa eläviä ihmisiä. Minä siis menetin isäni ollessani 29 v ja ny äitini ollessani 44 v.
isäni kuollessa 29 v ja nyt äitini kuollessa 44 v. En olisi äidin kuolemasta selvinnyt ilman perhettäni. Minä en ole niin vahva. Kuitenkin äitikin kuoli enneaikaisesti, oli vielä monta vuotta alle 70 v.
Sinulle voimia tulevaan. Olet ajatuksissani.
Aloittelin kirjoittamaan monta kertaa ja lähdinkin tupakalle kyynelehtimään ja hiljaa raivoamaan. Niitä raivonkin hetkiä tulee toisinaan. Menetin isäni ollessani 18v, ja äitini nyt 30v. Isän kuolema tuli valtavana shokkina, opiskelin muualla ja tyrmäsin uutisen täysin. Tarvitsin apua silloin asian käsittelemiseen. Äitini kuolemaan osasin varautua ja olenkin kiitollinen mahdollisuudesta olla läsnä ja jättää hyvästit. Puhuminen on toki hyvin tärkeää, huomaan itse tehneeni sitä aivan liian vähän. Toisinaan havahdun puhelemasta aiheesta itsekseni. Voimia kovasti teille!
Voin kuvitella tunteesi, ei ole helppoa menettää nuorena lähiomaisiaan.Menetin äitini yllättäen ollessani 29 v. Asiaa olen käsitellyt jo monta vuotta, mutta ei se mielestä hälvene koskaan. Isäni on jo hyvin iäkäs ja taitaa olla kohta hänenkin vuoro. Siskoni tulee menehtymään lähiaikoina vakavaan sairauteen jota ei voi enää parantaa.
Joten kyllä tätä kestettävää riittää. Henkistä ikää on tullut rutkasti lisää. Se tunne on kamala kun tietää että toinen on lähdössä ennen aikojaan eikä voi asialle mitään tehdä. Elämä ei todellakaan ole kaikille reilua.
Monesti on tullut mietittyä miksi toisille annetaan niin paljon vastoinkäymisiä, ja toisille ei muuta kuin hyviä uutisia vaan. Tuntuu usein että on yksin. Onneksi minulla on avomies joka ollut mukana näissä kokemuksissa vaikka ei kovin empaattinen olekaan, mutta auttaa se silti että on joku paikalla.
Voimia vaan sinulle, kyllä se suru muuttaa muotoaan ja elämä alkaa taas paistaa vaikka se tällä hetkellä onkin laiha lohtu. Mielestäni on tärkeää muistaa elää sitä omaa elämää niin täysillä kuin vaan voi kaikesta huolimatta.
Olin 14, kun isäni kuoli ja alle vuoden kuluttua äiti menehtyi sairauteensa.. kummankin nimet luettiin samana pyhäinpäivänä.
Aluksi sitä oli shokissa, eikä asiaa meinannut ymmärtää mitenkään. Äidin kuoleman hyväksyminen oli helpompaa kuin isän. Ehkä siksi,että näki sen kärsimyksen..
Nyt olen 18 ja elämä menee hyvin..asun yksin ja koulu sujuu, mutta tietenkin on niitä hetkiä(varsinkin iltoja) jolloin kaikkea entistä on ikävä.
Erilaiset juhlat ovat kamalampia kokemuksia edelleenkin, mutta nyt sitä on jo tullut vähän suunniteltua joulua:) Mutta on se karu totuus, että ei ole varsinaista perhettä, jonka kanssa viettää esim. joulua. Tietenkin on sukulaisia ja kavereita, mutta he viettävät perheittensä kanssa sitä.
Mutta kaikkeen tottuu ja onneksi vanhemmat voi menettää vain kerran elämässään niin loppuelämän pitäisi sujua kuin ruusuilla tanssien:)