Meillä on 3 kk ikäinen poika ja olemme ennen pojan syntymää olleet kohtuu vähän tekemisissä miehen perheen kanssa. Heillä ei ole kovin läheiset välin, toisin kuin omassa perheessäni. Anoppi on kylläkin selvästi viimeisen parin vuodne aikana koittanut lähentää välejä kutsumalla koko perhettä koolle toisinaan, mutta emme ole mieheni kanssa aina menneet, koska en viihdy heidän seurassaan ja koen että olemme eri aaltopituudella. Lisäksi taustalla on vanhoja kaunoja ja traumoja, koska ensimmäiset vuodet vierailut olivat todella vaivaannuttavia ja kankeita ja sain kuulla myös aika suoraa v-tuilua välillä. Kukaan ei ottanut asiakseen yrittää tutustua minuun, puhuimme lähinnä ympäripyöreitä tunnin pari (tai olimme hiljaa) ja sitten lähdemme pois. Miehen sisarukset eivät myöskään ottaneet minua erityisen lämpimästi vastaan vaan ovat olleet välistä aika tylyjä.
Nyt kun meillä on lapsi anoppi on alkanut soittelemaan monta kertaa viikossa ja vaatimaan, että menemme sinne näyttämään vauvaa ja on myös tuntemassa meille kylään. Hän on myös alkanut valittaa miehelle, että käymme siellä harvoin ja näemme paljon enemmän minun perhettäni. Tähän asti asia ei ole haitannut häntä, eikä ole koskaan ottanut puheeksi vaikka olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä. Ja nyt hän yhtäkkiä laskee käyntikertoja, kun meillä on lapsi. Olen tosi loukkaantunut siitä, että minusta ja miehestä ei ole ollut mitään väliä, mutta nyt lapsen takia olemmekin haluttuja vieraita. ANoppi ei taida ymmärtää ettei niitä välejä niin vain korjata enkä todellakaan ala hyppimään hänen pillinsä mukaan yhtäkkiä.
Onko vastaavia kokemuksia? Onko tilanne rauhoittunut vai oletteko sanoneet suorat sanat? Mieheni on jo koittanut puhua äidilleen, mutta ei tulosta. Harkitsen nyt, että soitan itse, mutta pelkään polttavani päreet ja välit menee lopullisesti. Tosin se ei liene niin suuri vahinko, mutta mieheni takia en sitäkään toivoisi. Mutta eihän tästäkään mitään tule, että tähän asti olemme nähneet muutaman kerran vuodessa ja yhtäkkiä hänen mielestään pitäisi kymmenkertaistaa käynnit!
Nyt kun meillä on lapsi anoppi on alkanut soittelemaan monta kertaa viikossa ja vaatimaan, että menemme sinne näyttämään vauvaa ja on myös tuntemassa meille kylään. Hän on myös alkanut valittaa miehelle, että käymme siellä harvoin ja näemme paljon enemmän minun perhettäni. Tähän asti asia ei ole haitannut häntä, eikä ole koskaan ottanut puheeksi vaikka olemme olleet yli 10 vuotta yhdessä. Ja nyt hän yhtäkkiä laskee käyntikertoja, kun meillä on lapsi. Olen tosi loukkaantunut siitä, että minusta ja miehestä ei ole ollut mitään väliä, mutta nyt lapsen takia olemmekin haluttuja vieraita. ANoppi ei taida ymmärtää ettei niitä välejä niin vain korjata enkä todellakaan ala hyppimään hänen pillinsä mukaan yhtäkkiä.
Onko vastaavia kokemuksia? Onko tilanne rauhoittunut vai oletteko sanoneet suorat sanat? Mieheni on jo koittanut puhua äidilleen, mutta ei tulosta. Harkitsen nyt, että soitan itse, mutta pelkään polttavani päreet ja välit menee lopullisesti. Tosin se ei liene niin suuri vahinko, mutta mieheni takia en sitäkään toivoisi. Mutta eihän tästäkään mitään tule, että tähän asti olemme nähneet muutaman kerran vuodessa ja yhtäkkiä hänen mielestään pitäisi kymmenkertaistaa käynnit!
Vastaukset 11
Vanhimmat
En tunne kyseistä anoppia, mutta voisin kuvitella, miten vaikea olisi tutustua ja solmia läheisiä poikani puolisoon, mikäli hän näyttäisi selkeästi, ettei pidä meistä appivanhemmistaan. Sitten kun poikani saisi lapsen, yrittäisin kaikesta huolimatta pojan ja lapsenlapsen vuoksi solmia läheisemmät välit myös miniään. Kirjoitelmastasi paistaa syvä loukkaantuminen anoppia kohtaan, mutta yritä paneutua myös hänen asemaansa ja kuvitella itsesi samaan asemaan, ei se helppo asema ole.
Anoppihan on selvästi kiinnostunut ainoastaan lapsesta.
Kehottaisitko sitä anoppia myöskin asettumaan miniän asemaan, vai onko neuvosi yksipuolisesti miniälle, jonka pitää "ymmärtää" anoppiaan? Ei ole helppoa juu.
Miksi et menisi vauvasi ja anoppisi kanssa kävelylle?
Ajaisitte vauva mukana anoppilaan ja heti sen pakollisen kahinkupin jälkeen paketoit vauvan rattaisiin/vaunuihin ja vain kerrot että "nyt on vauvan lenkin aika. Tule sinäkin (anoppi)mukaan niin voimme tarinoida samalla".
Veikkaanpa että anoppi lähtee tukka suorana!
Riippuu aivan sinusta kuinka kauan haluatte kävellä. Mitä kauemmin, sitä parempi vauvalle!
Takisin anoppilaan päästyänne onkin jo aika lähteä kotiin ruokkimaan vauvaa.
Reippaasti nyt kauniissa kevätilmassa kävellessä anoppi ei aivan varmasti halua laukoa ilkeyksiä. Ehkä sieltä entisen pahan kuoren alta yrittää tulla ulos kunnon ihminen.
Antakaa hänelle tuo tilaisuus.
tilanne.
nyt kun lapsi tulossa niin vaatii enemmän käyntejä ja kontakteja, haastaa riitaa jos ei saa lörpötellä raskaudestani vapaasti jne..
sanoin suoraan kuukausi sitten ja pari vkoa sitten. kävi niin ahdistavaksi tuo asia. ja sittemmin sain toistaa samat asiat uudelleen.
meillä ei mieheni kanssa ollut mmitään väliä, kävimmekö ja milloinka mutta nyt kun vauva on tulossa on tilanne toinen ja useita "varauksia" etukäteen on jo tehty vauvan suhteen ja äitini on käyttäytynyt minua kohtaan todella ilkeästi. vauvan kyllä haluaisi "omia" itselleen.
ei auta kun suoraa sanoa. älä laita sitä taakkaa miehesi niskaan. kerro itse. kerroit tai et niin sun niskaan se syy kuitenkin menee: "paha miniä" ja syytön poikani syndrooman ainekset oli vallalla jo ennen kun vauvanne syntyi . sen johtopäätöksen vedän siitä mitä kirjotit taustoista, anopin käytöksestä ja miehen sisaruksista.
mut mulla samantyylinen tilanne äitini kanssa, erittäin repivää, kun sanoo suoraan niin se kyllä puhdistaa ilmaa ja auttaa asiaa.
Kyllähän se niin on, että lapsenlapsi on tärkeämpi kuin oma lapsi, ja lapsenlapsen tarpeet ja toiveet menee aina kaiken edelle.
Äidilläni ja siskollani ei ole koskaan ollut kunnon välejä. Mutta kun siskolla on se poika, niin sen takia äitini vängällä pitää väleistä kiinni. On itse minulle suoraan sanonut, että jos ei olis tuota Juusoa, niin ei pitäis Hannaan mitään yhteyttä. Tämä johtuu siitä, että Hanna on äidille tosi ilkee ja inhottava.
Ja kun äiskällä on tuota elämänkokemusta ja viisautta enemmän kuin silloin kun oltiin Hannan kanssa lapsia, niin se ei halua tehdä samoja virheitä Juuson kanssa. Eli Juuso on Kultakimpale, jota palvotaan kuin kuningasta ja kasvatetaan pumpulissa.
Olen kuullut jonkun joskus sanoneen, että voi kun olis älynnyt tehdä ne lastenlapset ensin, on ne niin paljon mukavampia kuin omat lapset! :D
Kuulostaa aivan tutulta tarinalta, meillä tilanne oli juuri kuvaamasi kaltainen. Yhtäkkiä vauvan syntymän jälkeen tilanne muuttui ja olisi pitänyt olla enemmän ja enemmän tekemisissä. Tapaamisia laskettiin ja syyllistäminen oli jatkuvaa. Mieluiten meidän olisi pitänyt mennä anoppilaan vauvan kanssa (heti syntymän jälkeen alkoi painostaminen siihen suuntaan, että koska tulette MEILLE ensimmäisen kerran, kesällä järjestettiin erilaisia must-käyntejä "ekaa kertaa mökille", "ekaa kertaa suvun syntysijoille". Sinänsä tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta kieltäytyminen ei koskaan ole ollut vaihtoehto vaan aihe loukkaantua. Toisia isovanhempia ei olisi saanut tavata lainkaan, appivanhempani olisivat halunneet olla ne ykköset itse järjestämässään isovanhemmuuskisassa. Tapaamiset päättyivät aina siihen, että viimeiseksi repliikiksi jäi "oli ihan kivaa, mutta eiköhän jo varata seuraava tapaaminen" - sen mukaan miten ahkerasti harrastaville ja reissaaville isovanhemmille parhaiten sopii.
Ymmärrän siis hyvin käyttämäsi sanan ahdistus. Se oli juuri se päällimmäinen tunnetila, mikä näistä tarkkaan suunnitelluista vierailuista on jäänyt. Lasten takia kireää tunnelmaa yrittää sietää, mutta lopulta meillä tilanne meni (kun ensin yritimme asiasta puhua useaan otteeseen) siihen, että peli oli pakko viheltää poikki. Mitä järkeä on nähdä, jos siitä ei kukaan varauksetta nauti?
Toivon, että saat puhumalla asian selvitettyä, meillä se ei onnistunut. Siihenkin voi varmaan varautua.
Lohdullista kuulla, että emme ole ainoita vastaavassa tilanteessa vaikka en tällaista kenellekään toivoisikaan. On aika ahdistavaa, että lapsemme on ensimmäinen lapsenlapsi kummankin vanhemmille, eikä kummankaan sukuunkaan ole syntynyt lapsia aikoihin. Eli vanhempien lisäksi meidän enot, sedät, serkut ja täditkin haluavat nähdä lasta. Kummankin vanhemmat myös olettavat, että ME rahaamme lasta heidän luokseen ja joka ikiseen kissanristiäiseen, jonka he keksivät järjestää. Siellä sitten suvulle näytetään uutta tulokasta ja hehkutaan onnesta. Voi että ottaa päähän.
Kaipa se sitten sitä on ettei olla ymmärretty nauttia omista lapsista kun ne olivat pieniä ja nyt sitten kokevat saaneensa uuden tilaisuuden lapsenlapsen kautta. Oma äitinikin aina omii vauvan, kun on lähettyvillä. Hänelle voin sentään sanoa suoraan, mutta anopille en samalla tavalla.
Puhuimme juuri miehen kanssa, että tästä lähin saavat täyttää hoitotarpeensa sillä, että viemme vauvan sinne hoitoon ja lähdemme itse ulos syömään tmv. Saamme sitten hetken hengähtää, isovanhemmat saavat rauhassa hyysätä ja meidän ei tarvitse olla sitä todistamassa.
Ei auta kuin toivoa, että vauvoja syntyy lisää sukuihin pikapikaa. Jakaantuu sitten innostus vähän tasaisemmin.
kannattaa varmaan miettiä sitä lapsenkin kannalta. Että minkä tyyppinen ihminen se anoppi on, kärsiikö jostain luonnehäiriöstä vai miksi ssen käytös on ollut tuommoista? Kaikista ei tietenkään voi pitää kuin parhaasta kaverista. Mutta kunhan ei lapsi sitten joudu kiistakapulaksi mummon ja vanhempien välille.
Ihan raivostuttaa sun puolesta! Aika läpinäkyvää touhua sun anopilla. Heti kun vauva tulee perheeseen, niin sitten aletaan pitämään yhteyttä enemmän. Ihan kuin vauva nyt jotenkin muuttaisi tilannetta.
Mulla on itellä myös suunnilleen samanikäinen esikoinen, ja meillä on anoppi alkanut käymään "extempore" ihan pari kertaa viikossa. Sitten soitellaan ja kysellään että menemmekö heille ym. Onhan se varmaan hienoa, kun on tullut mummoksi mutta enemmin voisi edes joskus apua tarjota..
Jos sun anoppis on noin vähän pitänyt yhteyttä, niin suosittelen ihan suoraan sanomista. Tsemppiä.
Olemme harkinneet lasten hankintaa näin 3 vuoden avion jälkeen ja ikääkin on jo yli 30v... Anoppi ei meistä ole koskaan piitannut, hyörii mieheni siskon luona (kun siellä on niitä LAPSIA)... Ei soittele, paitsi muistuttaakseen, sukulaislapsen merkkipäivästä ja muistamisesta. Mielestäni ennen avioitumista hän oli mukavampi meitä kohtaa.
Olen sitä mieltä, että koska ei ole tähänkään asti meistä välittänyt, niin eipähän tarvise senkään jälkeen, kun/jos vauvauutista ilmoitamme. (En ole vielä kuitenkaan raskaana...)
En haluaisi lapseltani oikeutta isovanhempaan viedä, mutta jonkinlainen keskustelu pitäisi varmasti siinä (toivotun) vauvauutisen yhteydessä käydä. Mihin sävyyn, en tiedä? En viitsisi töksäyttää, kuten oikeasti tunnen: 'ei tartte olla tekemisissä, kun ei olla tähänkään asti...' Tiedän, että lapsen vanhempana myös apua kaipaisi, mutta tiedän etten uskalla häneltä sitä pyytää, koska olemme joskun pyytäneet - tuloksetta. Omiin vanhempiini meillä on mutkattomat ja hyvät suhteet.
Meillä sama juttu.Narina näkemisestä alkoi toden teolla lapsiemme synnyttyä. Sen lisäksi miehen puolen muut sukulaiset ovat kokoajan tuppaamassa kylään;tätiä,setää,serkkua,ystävää,siskoaX3 ja veljeäx2 ja päälle vielä mummut ja vaarit. Minua tälläinen ahdistaa suunnattomasti.Miehen suvun vierailut tai siellä vierailu ei ole sama asia kun oman sukuni.Kun mieheni sukua tulee kylään,haluan että koti on suht.siisti ja kaapista löytyy tarjottavaa.Kun käyn mieheni suvun luona,olen kuin tikku p****ssa,en voi sille mitään.Tunnelma on jäykkä.En voi ottaa rennosti.Ehkä vika on sitten minussa.
Kun omaa sukuani tulee kylään,voin olla kotonani kuten olisin muutoinkin.Kun menen sukuni luo kylään voin oikaista sohvalle,jos ramasee tai lueskella lehteä.Mieheni suvun puolellahan se ei käy,koska olisin välinpitämätön ja tyly jne.Tottakai tämä asetelma on selvä,että näinhän se menee,mutta en voi olla oma itseni mieheni suvun kanssa.Oman sukuni kanssa voin.He tuntevat minut jo entuudestaan. Siksi vierailut puolin ja toisin rasittaa. samaten ne jatkuvat puhelinsoitot.Mikseivät pidä yhteyttä mieheeni?Mikseivät pommita häntä?On kai vika minussa,kun näin ajattelen ja tunnen.Mieheni suvun arvostelu on saanut minut silti varpaillenini.Varon sanomisiani ja tekemisiäni.En voi olla oma itseni,koska en kestä arvostelua,mitä sieltä tulee enkä halua ärsyttää.
Meillä tämä ei ole ratkennut mitenkäään.Kaikenlaista on koitettu.Aina silti sama rumba.Minua se uuvuttaa.