Olen tässä nyt erään päättyneen suhteen myötä tehnyt rankanlaisesti itsetutkiskelua.
Ja olen huomannut että toistan tietynlaista kaavaa kaikissa suhteissa, oli ne pieniä tai suuria rakkauksia.
Ensinnäkin suhteen alkumetreillä minulla on kamala kiirus ja hoppu saada äkkiä selville minne suhde on menossa, koska olen varma että se päättyy huonosti, on tietysti parempi että se tapahtuu heti ja nopeasti kun ei kestä odotella. Tämä kiirus ja hoppu sitten tietysti aika tehokkaasti ajaa ihmiset läheltä pois, ihan niin kuin on ollut alunperin tarkoituskin.
Mutta mutta, sitten tullaankin seuraavaan ongelmaan, en nimittäin kestä torjumista. Siis kun itse ensin ajan ihmisen pois hölmöilemällä ja kun hän todella lähtee, haluan hänet takaisin. Haluan palavasti. En terrorisoi tai kyttäile eli tämä haluaminen pysyy "normaaleissa rajoissa". Mutta silloin nousee fiilikset että Miksi hän ei pitänytkään minusta? Mikä minussa oli taas vikana? Mitä tein väärin?
Tai vaikka tilanne ei edes olis edennyt niin pitkälle vaan kyseessä olisi vaikka vain tapailu tms. ja itse kiinnostun tyypistä, hän ei kiinnostukaan minusta, otan sen hirveän henkilökohtaisesti. Miksi? Mikä minussa oli vikana? Vaikka pitäisi hyväksyä vain se fakta että aina ne tunteet ei natsaa, niin tapahtuu, jatketaan eteenpäin.
Mun on todella vaikea päästää irti tunteista vaikka itse tyypistä irrottaisinkin esim. yhteydenpidon tiimoilla jne. En siis jotenkin pysty käsittelemään sitä että minut torjutaan, olen epävarma ja itsetuntoni on huono. Tämä tiedossa. Mutta mitä sille voi tehdä?
Kuinka oppisin ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat? Ilman kiirettä, hoppua, draamaa ja hätäisiä päätöksiä ettei kukaan vaan satuta.
Tiedän että tämä kaikki minussa muuttui kun jouduin pettämisen kohteeksi, olin rakastunut palavasti ja kerta toisensa jälkeen toiveeni puhallettiin henkiin ja sitten lytättiin taas maahan. Sen jälkeen olen ollut surkea handlaamaan näitä tilanteita. Tietenkään itsetuntoni ei koskaan ole ollut taivaissa mutta olen nimenomaan ennen mielummin vähän vetäytynyt tilanteista jos ne on pelottaneet ja näin pitänyt tilanteen hallinnassani ja säilyttänyt kasvoni. Nyt nykyinen toimintatapani tuntuu kovin vieraalta itselleni ja silti teen sitä tahtomatta.
Ja olen huomannut että toistan tietynlaista kaavaa kaikissa suhteissa, oli ne pieniä tai suuria rakkauksia.
Ensinnäkin suhteen alkumetreillä minulla on kamala kiirus ja hoppu saada äkkiä selville minne suhde on menossa, koska olen varma että se päättyy huonosti, on tietysti parempi että se tapahtuu heti ja nopeasti kun ei kestä odotella. Tämä kiirus ja hoppu sitten tietysti aika tehokkaasti ajaa ihmiset läheltä pois, ihan niin kuin on ollut alunperin tarkoituskin.
Mutta mutta, sitten tullaankin seuraavaan ongelmaan, en nimittäin kestä torjumista. Siis kun itse ensin ajan ihmisen pois hölmöilemällä ja kun hän todella lähtee, haluan hänet takaisin. Haluan palavasti. En terrorisoi tai kyttäile eli tämä haluaminen pysyy "normaaleissa rajoissa". Mutta silloin nousee fiilikset että Miksi hän ei pitänytkään minusta? Mikä minussa oli taas vikana? Mitä tein väärin?
Tai vaikka tilanne ei edes olis edennyt niin pitkälle vaan kyseessä olisi vaikka vain tapailu tms. ja itse kiinnostun tyypistä, hän ei kiinnostukaan minusta, otan sen hirveän henkilökohtaisesti. Miksi? Mikä minussa oli vikana? Vaikka pitäisi hyväksyä vain se fakta että aina ne tunteet ei natsaa, niin tapahtuu, jatketaan eteenpäin.
Mun on todella vaikea päästää irti tunteista vaikka itse tyypistä irrottaisinkin esim. yhteydenpidon tiimoilla jne. En siis jotenkin pysty käsittelemään sitä että minut torjutaan, olen epävarma ja itsetuntoni on huono. Tämä tiedossa. Mutta mitä sille voi tehdä?
Kuinka oppisin ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat? Ilman kiirettä, hoppua, draamaa ja hätäisiä päätöksiä ettei kukaan vaan satuta.
Tiedän että tämä kaikki minussa muuttui kun jouduin pettämisen kohteeksi, olin rakastunut palavasti ja kerta toisensa jälkeen toiveeni puhallettiin henkiin ja sitten lytättiin taas maahan. Sen jälkeen olen ollut surkea handlaamaan näitä tilanteita. Tietenkään itsetuntoni ei koskaan ole ollut taivaissa mutta olen nimenomaan ennen mielummin vähän vetäytynyt tilanteista jos ne on pelottaneet ja näin pitänyt tilanteen hallinnassani ja säilyttänyt kasvoni. Nyt nykyinen toimintatapani tuntuu kovin vieraalta itselleni ja silti teen sitä tahtomatta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kertokaa joku viisas nyt vastaus tähän.
Todellisuudessa tämän tyyppisissa jutuissa te ette ole kiinnostuneita siitä toisesta ihmisestä. Kunnioitus, rakkaus ja lempeys puuttuu.
Kyse on oman egon peilauksesta toisen ihmisen tunteiden avulla. Tuntea olevansa olemassa toisen ihmisen kautta.
Tutkiskelkaa itseänne. Rakkaus on pyyteetöntä, eikä siihen koskaan liity negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet ovat egonne tuotetta, ne eivät johda mihinkään hyvään.
Vanha klisee, oppikaa rakastamaan itseänne ja maailmaa, niin sitten löydätte aidon rakkauden myös toiseen ihmiseen.
Se minun unohtuikin kirjoittaa tuosta ensimmäisestä viestistä, että olen huomannut tämän suhteen päätyttyä pelkääväni sitä että jään yksin, vaikka olen aina ollut iloinen omasta itsenäisyydestäni ja koskaan en ole kokenut että pitäisi olla vain joku.
Olen osannut nauttia siitä että saan päättää elämästäni ja että olen itsenäinen, toisista riippumaton ihminen.
Ja nyt huomaan että olisi pian äkkiä saatava joku koska koen sydämeni särkyneen ja haluan eroon niistä ajatuksista ja tunteista mitä päässäni pyörii. Ensimmäistä kertaa olen huomannut tehneeni tiettyjä ratkaisuja elämässäni aikaisemminkin tästä syystä, minä pelkään jäädä ja olla yksin. Ja toisaalta myös pelkään kaikkein eniten sitä että minulla olisi joku.
Viisaita sanoja ukkelilta, ja totuuspohjaakin niissä. Mutta jotenkin kaipaisin hieman syvempää luotaamista tuon kommentin tiimoilla. Tuntuu kuin ratkaisu ajatuksiini olisi käden ulottuvilla mutta en vain osaa tarttua siihen.
"Kyse on oman egon peilauksesta toisen ihmisen tunteiden avulla. Tuntea olevansa olemassa toisen ihmisen kautta. "
Tämän minä allekirjoitan ja uskon itsestäni. Mutta kuinka, kuinka oppia rakastamaan itseään ja nauttimaan siitä mitä minä olen? Kuinka korjata se mikä on mennyt rikki?
Toisinaan tunnen että rakkauteni on liiankin pyyteetöntä, annan ihmisten kävellä ylitseni, enkä vaadi parempaa kohtelua. Sanotaan että pitäisi puuttua tilanteisiin jos joku tekee asioita jotka tuntuvat itsestä pahalta mutta minulla ne menevät joko niin että ne eivät tunnu pahalta siinä hetkessä, tai sitten niin että en vain osaa reagoida niihin. Ja tiedän että tämä johtuu siitä etten arvosta itseäni.
Et ole huonompi etkä parempi kuin kukaan mukaan. Se on hyvä lähtökohta. Olet osa ihmiskuntaa ja luontoa. Ne ovat myös osa sinua.
Itse olen löytänyt voimaa meditoimisesta. Jokaisen henkäyksen, linnunlaulun arvostamisesta. Kiittämisestä. Sinäkin voit kiittää itseäsi, että haluat kasvaa ihmisenä ja oppia rakastamaan. Kaikki eivät edes pääse noin pitkälle. Tänään iltana kun menet nukkumaan, niin vietä pieni hiljainen heti ja löydy itsestäsi kiitollisuutta.
Huomenna aamulla kun heräät. Vietä hetki mietiskellen millaiseksi ihmiseksi haluat kasvaa. Toistele itsellesi vaikka "Rakkaus johdata minua".
Nämä voi kuulostaa ensi alkuun tyhmiltä jutuilta, kun egosi yrittää tyrmätä ne. Mutta
oikeaa viisautta ne on. Kirjastosta löydät sisäistä kasvua käsitteleviä kirjoja.
Mitään huijausta tai uskontoa en yritä sinulle
tarjota...
sinulla on vielä kesken aiempien asioiden käsittely. Ei kannata aloittaa uusia suhteita, vaan keskity siihen mikä on se asia mikä on kesken. Pyri käsittelemään se asia sen ihmisen kanssa jonka kanssa epäonnistuminen tapahtui, ja jos tämä toinen ei ole siihen halukas, niin puhu muiden ihmisten kanssa asiasta. Kun kohtaat ihmisen, josta pidät, kerro hänelle tästä ongelmastasi rehellisesti. Muuta tietoisesti kaavaa. Mieti mikä on se asia sinussa, mikä johti aiempaan epäonnistumiseen, ja sitten tietoisesti toimit toisin. Ja tiedosta että se kaava on sinussa, ei muissa ihmisissä. Ainoastaan sinä voit sitä muuttaa muuttamalla omaa toimintaasi ja ajatusmallejasi.
Se, että olet jo hyväksynyt ja tiedostanut sen, että tarvitset muita ihmisiä, on hyvä alku. Jos aiemmin et ole osannut reakoida tilanteissa, joissa olet kokenut tulleesi väärinkohdelluksi, tee jatkossa niin että sanot toiselle kun niin koet. On selvää että ihmiset tulevat niin kauan käyttäytymään sinua kohtaan niin, kuin itse sen hyväksyt. Jos annat ymmärtää toiselle että olet riippumaton ja että pettäminen on ok, niin miksi toinen ei pettäisi. Jos vain vetäydyt ja hiljenet, toinen ei ikinä ehkä tule edes ajatelleeksi, että olisit halunnut jotain muuta. Kerro asioita toisille sitä mukaa kuin niitä mieleesi tulee. Ei kukaan osaa aina heti reakoida oikein, mutta kaikki me tässä samassa maailmassa eletään, ja kyllä ihmiset ymmärtävät paljon enemmän kuin mitä uskoisit - kunhan vain annat heille mahdollisuuden ymmärtää kertomalla miltä sinusta tuntuu.
Olen ukkelin kanssa aivan samaa mieltä. Itselläni on ollut 2 pitkää suhdetta. Viimeisestä erosin juuri. Ainut kirkas ajatus on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni opettelemalla opettelen rakastamaan itseäni. Mielestäni olen aina rakastanut itseäni ja itsetuntoni on ollut hyvä. Olen kuitenkin huomannut, etten ole toiminut itseni hyväksi vaan huomioni on kiinnittynyt muiden hyvään ja hyvinvointiin. Niinpä tässä keski-iän kynnyksellä ajattelin opetella tekemään itselleni hyvää, olemaan terveen itsekäs. Sitten joskus, kun olen tasapainoisemmin itseni kanssa, toivon löytäväni itselleni hyvän kumppanin.
ukkelilta asiaa tulee. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä tutkimusmatkaa itseensä. Mikä parasta, sen matkan tekeminen ei jälkeenpäin kaduta, päinvastoin :)
Tutunkuulloista. Itse myös kärvistelen tässä juuri (toistamiseen) päättyneessä suhteessa. Aina olen pitänyt itseäni itsenäisenä ja yksin oloon kykeneväisenä ja sitä tarvitsevanakin. Kuitenkin on pitänyt joku olla, vaikka suhde ei tyydyttäisikään. Tosin on ollut useampi vuosi sinkkunakin.
Useampi suhde takana, pitempikin. Ikinä ei onnistu, kaikki päättyneet/päättyvät ennen pitkää, vaikka välittämistä ja tunteita olisi. Kommunikaatio ei toimi, luonteet, ajattelutavat, arvot liian erilaiset. Ei löydy joustoa eikä ymmärrystä puolin eikä toisin, puhuminen (ilman syyttelyä) vaikeaa. Ja olen siis nainen, kun miehiä aina syytetään puhumattomuudesta.
Olenkin päättänyt, etten enää edes yritä, kun ei kuitenkaan onnistu. Jos tapaan jonkun uuden ihmisen ja mielenkiinto molemminpuolista ajattelen heti, että ei se pitemmän päälle onnistu niinkuin on käynyt lukuisia kertoja ennenkin.
Valmiiksi olen jo asennoitunut negatiivisesti, kai sitä yrittää pehmentää tulevaa pettymystä ja valmistella itseään siihen jotenkin. Ei pysty enää heittäytymään tunteiden vietäväksi, ei uskalla. Tulee kiukuteltua, purettua pahaa oloaan, pettymystään kun huomaa, että kaikki on ollut taas turhaa.
Ehkä sitä pitää tyytyä vaan yksinoloon, mutta kuitenkin haluaisi joskus muutakin eikä loppuikää yksin. Enkä ole edes nuori vaan lähestyn keski-ikää.
Paljon hyviä kommentteja yllä, joita aikoinaan en itse olisi "ymmärtänyt". Vasta nyt kun en ole enää teini enkä tyytyväinen pitkään suhteeseeni, niin olen alkanut pohtia juuri samoja asioita. Oma mieheni on ikävä kyllä lannistava tapaus, eli hän ei koskaan sano mitään hyvää minusta tai minun tekemisistäni ja tuntuu että hän koittaa jollakin tavalla alentaa. Miksi, sitä en ymmärrä. Hän on vahva luonne ja persoona, tarvitseeko hän siis vielä lisää valtaa sillä, että "madaltaa" ja väheksyy minua? Kuitenkin hän välittää minusta ja tavallansa myös huomioi ja ajattelee minua.
Nyt siis olen minäkin jo pitkän aikaa alkanut oppimaan itsestäni, enkä todellakaan ole tyytyväinen tähän suhteeseen, en ole ollut pitkään aikaan. Mutta kun on niitä hyviäkin puolia niin olen tässä pysynyt. MUTTA siis olen oppinut että MINÄ tarvitsen ihmisen joka arvostaa minua, ei siis ylennä vaan tasavertaisessa suhteessa on kiinnostunut minusta ja kunnioittaa minun mielipiteitäni.
Eli vuosia jatkuneesta lannistamisesta huolimatta pidän itsestäni ja "alan nostaa päätäni", pikkuhiljaa, mutta olossa se tuntuu erittäin varmalta. Olen ihan varma että meille tulee ero, koska minä haluan enemmän. Ja minä myös ansaitsen enemmän.
Tuntuu hyvältä alkaa tietämään mitä itse haluaa ja miten haluaa tulla kohdelluksi ja mitä itse ansaitsee. Tähän asti elämä on mennyt siten, että minä olen ollut jotenkin ihmeesti se "vähemmän tärkeä", tai siltä on ainakin tuntunut!
Eli minun mielestäni ikä ja kokemus tekee sen, että kasvaa vahvemmaksi ja viisaammaksi ; ). Ja osaa ja haluaa ottaa omansa, siis hyvässä mielessä. Se on sitä tervettä itsekkyyttä. Minäkin olen ajatellut yleensä ensisijaisesti muita ja muiden hyvinvointia. Ja mihin se on johtanut? Minut on unohdettu! Myös minä itse, olen ollut vain onneton, mutta ohjaimet ovat minun omissa käsissäni.
Monia pelottaa olla yksin, mutta ihan oikeasti sekin tekee pirun hyvää! Mielestäni ainoastaan siten pystyy itsenäistymään ja tulemaan itsevarmaksi yksilöksi joka osaa tavoitella asioita joista tulee onnelliseksi. Olen ihan varma, että jokainen tapaa jonkun, joskus se vaan kestää kauemmin. Oma asenne vaikuttaa; jos surullisena odottaa että joku tulee niin ei varmasti tule. Eikös parasta ja kiinnostavinta ole nähdä ihminen, joka on itsevarma olematta ylimielinen, ystävällinen ja huumorintajuinen? Minä ainakin kiinnitän sellaisiin ihmisiin huomiota ja haluan itsekin olla sellainen!
Kaikesta huolimatta itselläni itsetunto on ollut aina hyvä (ystävät aina kertoneet että olen ihana ihminen), mutta vasta nyt alan kuuntelemaan itseäni. Ja siitähän se olo vaan paranee! Eli itsetutkiskelua omassa rauhassa, kyllä se varmuus omasta itsestä sieltä löytyy.