Uusi, kaunis aamu.
Kävin aamulenkillä.
Tuntui ihanalta katsella kun kaikki viheriöi.
Minulla ei ollut kiirettä mihinkään.
Katselin lähteviä linja-autoja - täyttä ihmisiä - töihin menossa tähän aikaan.
Minä vain kävelin, ja katselin.
Mietin, että miten elämässä voikin mennä kaikki niin totaalisen toisin kun on luullut / kuvitellut.
Olen eronnut.
Ihan virallisesti siis.
Omaisuus jaettu.
Kumpikin sai mitä halusi.
x: sitä mieltä, että meillä oli kaikki hyvin - no ei kuitenkaan ollut tai jos riittää että:
päivässä puhuu pari, kolme pakollista sanaa otatko kahvia, onko koira ollut ulkona.
Mutta:
itseänihän saan tästäkin varmasti syyttää, ei tuo x koskaan ole ollut mikään varsinainen sanaseppo - eikä kaikkien tarvitse ollakaan.
Mutta se, että vuodesta toiseen, vuosikymmenstä toiseen ei saa kunnon vastausta mihinkään alkoi ns korpea.
Vähän tuli sellainen tunne, että olen ylimääräinen riippa hänen elämässään, ei hän minua tarvitse.
Nyt hänelläkin vapaus mennä/tulla ja syödä mitä haluaa eli rasvaista makkaraa, makkaraa ja taas kerran makkaraa.
Voi tuntua nipotukselta, mutta kun itse on kasvissyöjä se makkaran inha haju oksetti joka päivä.
No, nytpä ei okseta.
Tänään olen menossa hoitamaan mummin pieniä kullannuppuja, ja huomenna hoidan heitä kun on tarvetta.
Lapsilla on ihmeellinen kyky, oivaltaa asioita, he ovat niin pieniä - alle kouluikäisiä - ajattelin että ei heille voi valehdella miksi mummo ja vaari eroavat.
Otim molemmat syliin ja kysyin, jaksatteko kuunnella vähän mummoa?
Kerroin, että vaikka mummo ei enää asu vaarin kanssa ollaan vaarin kanssa ihan hyviä kavereita - tänäänkin - menemme koko porukka " vanhaan mummolaan". Ai, sanoi toinen lapsista - teillä on vähän niinkuin aikuisten känkkäränkkä kylässä?
Joo, sanoin, niin taitaa olla - mutta olemme aina teidän ikiomat mummo ja vaari.
Aha, sanoi toinen lapsi. Selvä.
Minusta olisi ollut kamalaa, valehdella heille.
Sen lisäksi tuli hyvä asiakin erossa esille, minä muutin niin lähelle lapsenlapsia että olen heidän luonaan kävellen alle 10 minuutussa.
Monta kertaa ovat illalla soittaneet, ja nauraa kihertäneet puhelimessa että `kuule mummo, varmasti haluat tulla lukemaan meille iltasatua`? Ja onhan mummo halunnut.
Rakastan lapsenlapsia yli kaiken.
Jos joku ajattelee, että olen itsekäs, kun ei voinut elää heidän vaarinsa kanssa, saa ajatella, taustoja tuntematta on helppoa tuomita.
Tänään vanhassa mummolassa leivon lastenlasten kanssa, ulkoilemme ja touhuamme kaikenlaista.
Vaari jäi asumaan isoon ok taloon, ja mummolla on pienempi asunto jossa ihan yhtä hyvin toi tehdä kaikkea, mutta lapsenlapsilla on oikeus myös olla osana vaarinsa elämässä.
Emmekä me isovanhemmat lapsenlapsistamme ole eronneet.
Elämässä voi sattua ja tapahtu mitä vain; koskaan ei voi sanoa ´ei koskaan`.
Jahka lapsenlapse kasvavat, kerron heille enemmän tästä ratkaisusta, mutta vain sen mukaan mihin ovat kypsiä.
Vaaria en alennu mollaamaan, se olisi varsin sivistymätöntä.
Hyvää päivänjatkoa kaikille - niin nuoremmille eroaville - kuin vanhemmillekin.
Elämä voittaa - s i t t e n k i n...
Kävin aamulenkillä.
Tuntui ihanalta katsella kun kaikki viheriöi.
Minulla ei ollut kiirettä mihinkään.
Katselin lähteviä linja-autoja - täyttä ihmisiä - töihin menossa tähän aikaan.
Minä vain kävelin, ja katselin.
Mietin, että miten elämässä voikin mennä kaikki niin totaalisen toisin kun on luullut / kuvitellut.
Olen eronnut.
Ihan virallisesti siis.
Omaisuus jaettu.
Kumpikin sai mitä halusi.
x: sitä mieltä, että meillä oli kaikki hyvin - no ei kuitenkaan ollut tai jos riittää että:
päivässä puhuu pari, kolme pakollista sanaa otatko kahvia, onko koira ollut ulkona.
Mutta:
itseänihän saan tästäkin varmasti syyttää, ei tuo x koskaan ole ollut mikään varsinainen sanaseppo - eikä kaikkien tarvitse ollakaan.
Mutta se, että vuodesta toiseen, vuosikymmenstä toiseen ei saa kunnon vastausta mihinkään alkoi ns korpea.
Vähän tuli sellainen tunne, että olen ylimääräinen riippa hänen elämässään, ei hän minua tarvitse.
Nyt hänelläkin vapaus mennä/tulla ja syödä mitä haluaa eli rasvaista makkaraa, makkaraa ja taas kerran makkaraa.
Voi tuntua nipotukselta, mutta kun itse on kasvissyöjä se makkaran inha haju oksetti joka päivä.
No, nytpä ei okseta.
Tänään olen menossa hoitamaan mummin pieniä kullannuppuja, ja huomenna hoidan heitä kun on tarvetta.
Lapsilla on ihmeellinen kyky, oivaltaa asioita, he ovat niin pieniä - alle kouluikäisiä - ajattelin että ei heille voi valehdella miksi mummo ja vaari eroavat.
Otim molemmat syliin ja kysyin, jaksatteko kuunnella vähän mummoa?
Kerroin, että vaikka mummo ei enää asu vaarin kanssa ollaan vaarin kanssa ihan hyviä kavereita - tänäänkin - menemme koko porukka " vanhaan mummolaan". Ai, sanoi toinen lapsista - teillä on vähän niinkuin aikuisten känkkäränkkä kylässä?
Joo, sanoin, niin taitaa olla - mutta olemme aina teidän ikiomat mummo ja vaari.
Aha, sanoi toinen lapsi. Selvä.
Minusta olisi ollut kamalaa, valehdella heille.
Sen lisäksi tuli hyvä asiakin erossa esille, minä muutin niin lähelle lapsenlapsia että olen heidän luonaan kävellen alle 10 minuutussa.
Monta kertaa ovat illalla soittaneet, ja nauraa kihertäneet puhelimessa että `kuule mummo, varmasti haluat tulla lukemaan meille iltasatua`? Ja onhan mummo halunnut.
Rakastan lapsenlapsia yli kaiken.
Jos joku ajattelee, että olen itsekäs, kun ei voinut elää heidän vaarinsa kanssa, saa ajatella, taustoja tuntematta on helppoa tuomita.
Tänään vanhassa mummolassa leivon lastenlasten kanssa, ulkoilemme ja touhuamme kaikenlaista.
Vaari jäi asumaan isoon ok taloon, ja mummolla on pienempi asunto jossa ihan yhtä hyvin toi tehdä kaikkea, mutta lapsenlapsilla on oikeus myös olla osana vaarinsa elämässä.
Emmekä me isovanhemmat lapsenlapsistamme ole eronneet.
Elämässä voi sattua ja tapahtu mitä vain; koskaan ei voi sanoa ´ei koskaan`.
Jahka lapsenlapse kasvavat, kerron heille enemmän tästä ratkaisusta, mutta vain sen mukaan mihin ovat kypsiä.
Vaaria en alennu mollaamaan, se olisi varsin sivistymätöntä.
Hyvää päivänjatkoa kaikille - niin nuoremmille eroaville - kuin vanhemmillekin.
Elämä voittaa - s i t t e n k i n...
Vastaukset 7
Vanhimmat
....Noinhan sen pitäisi mennä...mutta ei aina mene.
On väkivaltaa - henkistä - fyysistä - pahoja ristiriitoja - taloudellisia syitä " nk kulissit" ja pal´pal´ muuta.
Onnea sinulle kuitenkin.
isänä menettää lapset äidin vuoksi, joka ei koskaan miestä halunnutkaan vaan ainoastaan lapsia. Ja kun jäljelle jää jatkuva ikävä lapsia sekä suunnaton inho lasten äitiä kohtaa, joka juoksi vieraissa vähän väliä. Ja kun jäljelle jää velkaa 40 000€, jotka otettiin yhteisen kodin ja perheen eteen. Ja kun menettää 2 vuoden jälkeen omakotitalon, joka ostettiin ja remontoitiin perhettä varten. Ja kun joutuu myymään autonsa selvitäkseen em omakotitalon käyttökustannuksista ja maksamaan elatausmaksuja. Ja kun lapset ei enää soita, että oon tullut koulusta. Ja kun sosiaalitäti on määritellyt lapsen oikeuden tavata isäänsä joka toinen viikonloppu
tämän asian kanssa painija..mittakaava vähän pienempi mut samassa jamassa meni minunkin ero . onneks 8v siitäkin että aika sentään vähän auttaa mut petettynä menettää kaiken, nii se vaa menee,,
Mitä muuta teit kun hankit ok talon?
Piditkö vaimoasi hyvänä - muistitko sanoa rakastavasti häntä?
Eihän kukaan hyvää miestä sentään jätä, eihän...
voin kertoa että elämää on muuallakin kuin ok talossa.
Meilläkin 130 neliötä mutta täyttä helvettiä olivat ne neliöt.
Nyt minulla pienempi asunto, mutta elämisen taso kohentunut - äijällä edelleen ok talo mutta elintaso laskenut roimasti kun piti maksaa minut yuhteiestä kodista?
Eikö käytännöllisintä olisi ollut myydä koko rotikso, lapsemme ovat jo aikuisia, hän käppäilee siellä katkerana yksin.
ratkaisua tosiaanki. Muutimme maalle yhdessä, koska kumpikin katsoi, että lapsille maaseutu on hyvä kasvu ympäristö. Jäin töihin edelleen pääkaupunkiseudulle ja muutimme siis kanta-hämeeseen. Omat työni järjestiin niin, että voin tehdä pelkää virka-aikaa ja sain joustoa työhön tuloon ja lähtöön, koska vaimo teki 2-vuoroa. 2 viikon loppua töitä ja useita 2-4 iltavuoroa viikossa. Siis kodinhoito ja lapset oli suurimman osan aikaa minun kanssa. Laitoin ruuat ja pesin pyykit. Katsoin läksyt yms. Alle puolen vuoden muutosta oli vaimolla suhde naapurin miehen kanssa, koska sillä oli niin hyvä ote lapsiin. Vaimo halusi ja jankutti aina siitä, että tarvitsee omaa aikaa. Haluaa käydä lenkillä yms. Olo oli kun yh-iskällä. Vaimo halusi lisää koulutusta, jotta saisi päivätyön. Se mahdollisuus tajoutui. Aloin epäillä taas uskottomuutta ja sainkin todisteet. ja tässä sitä ollaan... yritin huomioida ja antaa vapaata aikaa kevetää 3 lapsen perheen takkaa ja ottaa vastuuta niin paljon kuin jaksoin (siis kaiken sen ajan kun en ollut töissä). Nyt on olo, että on täysin kusetettu. Suostuin jäämään asumaan tähän pirun taloon, jotta lapset ja vaimo pääsisivät aloittamaan elämää. Nyt ex voi huorata joka toinen viikonloppu ja nauttia vapaudesta. Mutta talo ei mene kaupaksi. Korot erääntyy... Elokuussa. Armon aikaa on kaksi kuukautta. Sitten.... ei osaa sanoa mitä tapahtuu. Tai kuinka kauan jaksan. Masennuslääkkeet menee nyt jo. yöt unilääkkeillä.
välittämisestä,jos on perheen eteen värkännyt,vaikka ei ole eteläeurooppalaisesti joka päivä korvaan supattanut,"rakastan sinua".
*Huoh*..olisinpa jo yhtä 'pitkällä' kuin sinäkin..eropäätös tehty, vielä en ole kertonut kellekään. vuokra-asuntoa haen pikkuhiljaa..mutta kun tuntuu että sellaista ei saa, vaikka vapaita on vaikka kuinka. eivät välittäjät tunnu ottavan minua tosissaan. kun kyselen niin lupaavat vaan soitella ja mitään ei kuulu. kun saisi nyt sen asunnon ja sitten voisi alkaa pakkaamaan ja kertoa 'makkaransyöjälle' (sellainen "mies" mullakin). ja ne muut asiat jotka miehessä ottaa päähän..ei jaksa edes luetella..
Kuvaamistasi aamu- ja iltalenkeistä haaveilen, sekä kaikesta muusta mihin en tässä liitossa ole voinut eikä viime aikoina ole edes huvittanut. kun on (olisi) yksin niin saisi mennä ja tulla omia aikojaan, harrastaa. ei tarvisi kuunnella jatkuvaa kitinää jostain: raha-asioista, ruuasta, siivouksesta jne jne.