Kaikkea en ala kaivelemaan, mutta kiteytettynä homma menee näin...
Olemme olleet toistakymmentä vuotta yhdessä.
Hän on aina ollut "huono" ottamaan minut huomioon ja käyttäytynyt humalassa ilkeästi (flirttaillut vieraille nähteni ym)
Minä sitten petin häntä humalassa (hain jotain jota en häneltä saanut), pettämistä oli puolin ja toisin erimuodoissa (ei siis aina aktiin asti) sovimme asiat kuitenkin ja jatkoimme yhdessä. Olimme siis hyvin nuoria kun aloitimme seurustelun, sehän on selvää, ettei nyt enää ole samanlainen ajatusmaailma kuin silloin...
Kadun edelleen näitä tapahtumia. En syytä yksin häntä, mutta hän ei aina tunnu ymmärtävän että olen henkisesti kasvanut aikuiseksi (olin silloin todella lapsellinen, enkä ymmärtänyt asioita kuten nyt), oikein inhoan itseäni, miten olen voinut olla niin hirveä?
Kuten myös puolisoni oli, erittäin loukkaava minua kohtaan silloin (humalassa väkivaltainen, erittäin itsekäs ym), mutta olen antanut hänelle anteeksi ja toivon että myös hän olisi antanut minulle anteeksi.
Eihän pitäisi loppuikää kantaa sen takia suuttumusta ja epäluuloa, kun on tullut (molemminpuolin) tehtyä virheitä nuorena ja typeränä?
Asiani on, että kuinka saan puolisoni luottamaan?
Asioista on todella kauan ja olen käyttäytynyt mallikkaasti (kuulostaa ehkä ikävältä, mutta samaa ei aina voi sanoa hänestä, hän ei ole tehnyt tämän asian eteen yhtä paljon kuin minä, silti hän on se joka joskus epäilee ja kantaa kaunaa).
Hän pelkää, että minä teen jotain hölmöä, joten sen pelossa hän ei uskalla rakastaa minua täysin rinnoin (hän itse kertoi näin).
Sen huomaa siitä, että hän ei koskaan ole täysin ilman "suojamuuria ympärillään" ja minä kun haluaisin päästä häntä lähellä, niin tuntuu että meidän välissämme on aina jotain, emmekä voi päästä seuraavalle asteelle, niin kuvaillakseni...
Silti haluaa olla kanssani loppuiän (kuin myös minä hänen).
Olemme olleet toistakymmentä vuotta yhdessä.
Hän on aina ollut "huono" ottamaan minut huomioon ja käyttäytynyt humalassa ilkeästi (flirttaillut vieraille nähteni ym)
Minä sitten petin häntä humalassa (hain jotain jota en häneltä saanut), pettämistä oli puolin ja toisin erimuodoissa (ei siis aina aktiin asti) sovimme asiat kuitenkin ja jatkoimme yhdessä. Olimme siis hyvin nuoria kun aloitimme seurustelun, sehän on selvää, ettei nyt enää ole samanlainen ajatusmaailma kuin silloin...
Kadun edelleen näitä tapahtumia. En syytä yksin häntä, mutta hän ei aina tunnu ymmärtävän että olen henkisesti kasvanut aikuiseksi (olin silloin todella lapsellinen, enkä ymmärtänyt asioita kuten nyt), oikein inhoan itseäni, miten olen voinut olla niin hirveä?
Kuten myös puolisoni oli, erittäin loukkaava minua kohtaan silloin (humalassa väkivaltainen, erittäin itsekäs ym), mutta olen antanut hänelle anteeksi ja toivon että myös hän olisi antanut minulle anteeksi.
Eihän pitäisi loppuikää kantaa sen takia suuttumusta ja epäluuloa, kun on tullut (molemminpuolin) tehtyä virheitä nuorena ja typeränä?
Asiani on, että kuinka saan puolisoni luottamaan?
Asioista on todella kauan ja olen käyttäytynyt mallikkaasti (kuulostaa ehkä ikävältä, mutta samaa ei aina voi sanoa hänestä, hän ei ole tehnyt tämän asian eteen yhtä paljon kuin minä, silti hän on se joka joskus epäilee ja kantaa kaunaa).
Hän pelkää, että minä teen jotain hölmöä, joten sen pelossa hän ei uskalla rakastaa minua täysin rinnoin (hän itse kertoi näin).
Sen huomaa siitä, että hän ei koskaan ole täysin ilman "suojamuuria ympärillään" ja minä kun haluaisin päästä häntä lähellä, niin tuntuu että meidän välissämme on aina jotain, emmekä voi päästä seuraavalle asteelle, niin kuvaillakseni...
Silti haluaa olla kanssani loppuiän (kuin myös minä hänen).
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lopettakaa se kännääminen.
Tuo on yksi pitkän parisuhteen juttuja, kasvetaan yhdessä, mutta ei välttämättä samaan tahtiin. Eli vaikka sinä olet päässyt menneistä yli, miehesi ei ole.
Luottamuksen ansaitseminen on hiukan monimutkainen juttu. Itse pystyt tietysti tekemään paljon, ns. käyttäytymään mallikelpoisesti. Miehesi on kuitenkin se, jonka pitää uskaltaa päästä epäluuloistaan irti. Ehkä hän tarvitsisi siihen jonkun ulkopuolisen apua? Ihmisillä on välillä kumma tapa jäädä traumoihinsa roikkumaan, vaikka elämä olisi paljon mukavampaa, jos yrittäisi riistäytyä niistä irti.
Esimerkkinä nyt vaikka oma mieheni. Edellinen tyttöystävä jätti hänet, ja vaikka siitä on pari vuosikymmentä aikaa, hän ei kuulemma vieläkään voi oikein luottaa siihen, että minä en tekisi samaa temppua. Mikään, mitä mä olen voinut tehdä, ei ole riittänyt muuttamaan hänen mieltään. Ja millekään terapeutillehan mies ei lähde, joten, valitettavasti, joutuu sitten kantamaan tätä murhetta.
Väkivaltaa, pettämistä, flirttailua, ilkeilyä, myrkkyä kielen päällä...
Olette molemmat pahoja ihmisiä ja ansainneet toisenne. Paha tuo vaan kärsimystä!
Itse olen samanlainen paska,,, en nyt väkivaltainen ole mutta pettäjä ollut, mitä kadun, ilkeä ollut ja ehkä joskus nykyisellekin tulen olemaan... Naiseni on pettänyt entistään, hölmöilee kännissä, mistä syystä minä en uskalla häneen ihan täysillä luottaa ja kuvittelen aina, että joku päivä hän lähtee, vaikka molemmat haluamme olla yhdessä ja perhe on alulla.
Eväät:
- kommunikointi
- kiltteys
- hyväksyntä
- rakastaminen teoin ja sanoin
- anteeksianto
- anteeksi pyytäminen
- viikottainen tai kuukausittainen asioiden läpikäyminen ilman syyttelyä