Asumiseroa takana kohta kolme kuukautta. Meillä 3 yhteistä lasta ja 10 vuoden avioliitto. Avioeron harkinta-aika loppuu marraskuun alussa.
Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että olen tässä tilanteessa tänäpäivänä.
Syyt mitkä tähän johti ovat minulle vieläkin hämäränpeitossa. Eli en tiedä mistä syystä varsinainen ero johtuu.
Meillä oli minun mielestäni erittäin hyvä suhde. Olimme ns."ihanne pari".Synkkasi hyvin yhteen, ei riidelty, halailtiin paljon, seksielämä oli loistavaa... Kesän aikana tapahtui jotain ja välillemme tuli etäisyyttä. Huomasin sen, mutten hetkeäkään epäillyt mieheni rakkautta minua kohtaan. Syksyllä kysyin mieheltäni suoraan mikä on tilanteemme.Mieheni ilmoitti ettei rakasta enään, ei ole rakastanut kuulemma moneen vuoteen.
Voitte varmaan arvata kuinka paljon se satutti.Miten voin olla niin tyhmä etten huomaa ettei toinen vuosiin ole minua rakastanut vaikka niin sanoo, halailee päivittäin, rakastelee..Enkä ymmärrä vieläkään.
Mies ei kuitenkaan saanut aikaiseksi tehdä yhtään mitään eron eteen. Alkoi riitely ja puhuminen, tai minä puhuin, puhuin, purin kaiken mitä häntä kohtaan tunsin ja miten paljon rakastan ja rakastin. Mieheni otti kuitenkin kaiken mitä sanoin pelkkänä kiusantekona.Ja asioista kehkeytyi vain riitaa.
Puoli vuotta meni riidellessä ja siinä ettei kumpikaan halunnut olla kotona silloin kun toinen on.
Viimein vappuna laitoin avioeropaperit menemään ja tilasin ajan lastenvalvojanluokse lastenhuoltajuudesta sopimista varten. Mies ilmoitti heti että lapset jäävät minulle ja hän tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu.
Mies muutti 26 neliön yksiöön asumaan 10 vuotishääpäivänämme.
Minun elämäni romahti. Minulta vietiin kaikkein tärkein elämässäni, perhe.Alkoi minun sopeutuminen jos niin voi sanoa, elämäntilanteeseen mihin en ikinä olisi uskonut joutavani,tilanteeseen mihin en olisi ikinä halunnut.
Yksin kolmen lapsen kanssa,juuri uuteen ammattiin kouluttautunut ja työttömänä edelleen.
Minkäälaista selitystä en ikinä saanut tai puhumisen tilaisuutta (mieheni ei koskaan ole puhunut asioista). Ainoa mitä mieheni sanoi oli ettei tiedä eron syytä, ei vaan ole enään tunteita ja tiedäthän sinä etten minä osaa puhua. Toista naista ei kuulemma ole kuvioissa mukana.
Muutettuaan pois mies tuli vain tänne meidän luoksemme ja kellahti sohvalle päiväunille. Kulki milloin huvitti ja oli kuin kotonaan.
Sitten mies alkoi loukkaamaan oli inhottava minua kohtaan sanoillaan ja teoillaan.
Alkoi hirvittävä riitely. Ei auttanut vaikka kuika yritin puhua hänen kanssaan siitä että meidän pitäsi yrittää toimeentulla lasten takia sen verran että tapaamiset pystytään hoitamaan. Mistään ei pystytty puhumaan, kaikki keskustelu meni aina riitelyksi ja hurjaksi loukkaamiseksi puolin ja toisin.
Vaikeaa käsittää koska avioliittomme aikana emme riidelleet kahta kolmea kertaa enempää.Lasten huoltajuudestakin olin jo menossa uudestaan puhumaan lastenvaljojalle.(meillä on yhteishuoltajuus) Kunnes mies pyyteli käytöstään anteeksi.
Nyt ollaan tilanteessa missä "tullaan toimeen". Ollaan lähdes päivittäin tekemississä. Minä leikkaan hänen hiuksiaan,lainaan hänelle autoa, tarjoan hänelle ruokaa (hän on laihtunut todella paljon viime kuukausina).
Olen myös myöntänyt hänelle vaikkakin varmaan tyhmyyttäni että rakastan häntä edelleen ja olisin vieläkin valmis palaamaan yhteen ja korjaamaan välimme jos vain olisi mahdollista saada asiat kuntoon ja välit sellaiseksi mitä ne oli sen 9vuotta.Hän sanoo ettei ole tulossa takaisin, "eikä tiedä, voi olla, eihän sitä tiedä mitä tapahtuu. "
Viikko sitten mieheni oli kuitenkin humalassa puhunut eräälle ystävälleni (miespuoliselle joka on oli minun opiskelutoverini.Epäilin itse että mieheni olisi hänestä ollut mustasukkainen ja siinä eromme syy, muttei kuulemma ole)siitä kuinka hankala ihminen minä olen." ei sen kanssa voi elää, kymmenen vuotta minä sitä katselin ja sitten minulle riitti... sitä paitsi se nukkuikin ihan liikaa".
Tietenkin loukkannuin ihan hirvittävästi ja menin hänen luokseen seuraavana päivänä. Sanoin että hän on loukannut minua todella paljon. Olimme kuitenkin 10 vuotta naimisissa ja niistä vuosista 9 oli erittäin hyviä. Minkä hänkin minulle myönsi. Viimeinen vuosi mitä eroa tehtiin oli kyllä yhtä helvettiä puolin jos toisin mutta sen luulisin olevan ihan normaalia kun avioeroa tehdään. Hän vain kuittasi asian sanomalla että "humalassa tulee puhuttua kaikenlaista hölmöä"
Nyt istun kotona yksin lasten jo nukkuessa.Oikeasti lasten pitäisi olla isänsä luona tänäviikonloppuna mutta isä halusi mennä ylitöihin koska tarvitsee rahaa. Ja minä hölmö suostuin tähän.
Nyt minulle on tullut tunne että minua ja niitä tunteita mitä minulla on häntä kohtaan jäljellä vain käytetään hyväksi. En tiedä mitä tehdä? Miten pääsen tästä yli? Mieheni antaa välillä selkeää viestiä siitä että välittää ja ikävöi. Välillä ikäänkuin muuri ilmestyisi välillemme, hän loukkaa ja muuttuu etäiseksi,kylmäksi ja ylimieliseksi.
Ehkä tämä selostukseni näyttää sekavalta, mutta niin on sekava koko tämän hetken tunneskaala ja elämänikin. Nyt olisivat hyvät selvitymis neuvot tarpeen. Mikä olisi minun ja lasten kannalta parsta? Pitäisikö minun jättää hänen kanssaan kanssakäyminen vain sen varaan mitä lasten tapaamisten takia on pakko? Eihän tämä näinkään voi jatkua.Pakko tästä olisi jotenkin alkaa toipumaan ja jatkaa elämää eteenpäin. Uudet suhteet ei minua kiinnosta.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän ylipitkän tarinani.
Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että olen tässä tilanteessa tänäpäivänä.
Syyt mitkä tähän johti ovat minulle vieläkin hämäränpeitossa. Eli en tiedä mistä syystä varsinainen ero johtuu.
Meillä oli minun mielestäni erittäin hyvä suhde. Olimme ns."ihanne pari".Synkkasi hyvin yhteen, ei riidelty, halailtiin paljon, seksielämä oli loistavaa... Kesän aikana tapahtui jotain ja välillemme tuli etäisyyttä. Huomasin sen, mutten hetkeäkään epäillyt mieheni rakkautta minua kohtaan. Syksyllä kysyin mieheltäni suoraan mikä on tilanteemme.Mieheni ilmoitti ettei rakasta enään, ei ole rakastanut kuulemma moneen vuoteen.
Voitte varmaan arvata kuinka paljon se satutti.Miten voin olla niin tyhmä etten huomaa ettei toinen vuosiin ole minua rakastanut vaikka niin sanoo, halailee päivittäin, rakastelee..Enkä ymmärrä vieläkään.
Mies ei kuitenkaan saanut aikaiseksi tehdä yhtään mitään eron eteen. Alkoi riitely ja puhuminen, tai minä puhuin, puhuin, purin kaiken mitä häntä kohtaan tunsin ja miten paljon rakastan ja rakastin. Mieheni otti kuitenkin kaiken mitä sanoin pelkkänä kiusantekona.Ja asioista kehkeytyi vain riitaa.
Puoli vuotta meni riidellessä ja siinä ettei kumpikaan halunnut olla kotona silloin kun toinen on.
Viimein vappuna laitoin avioeropaperit menemään ja tilasin ajan lastenvalvojanluokse lastenhuoltajuudesta sopimista varten. Mies ilmoitti heti että lapset jäävät minulle ja hän tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu.
Mies muutti 26 neliön yksiöön asumaan 10 vuotishääpäivänämme.
Minun elämäni romahti. Minulta vietiin kaikkein tärkein elämässäni, perhe.Alkoi minun sopeutuminen jos niin voi sanoa, elämäntilanteeseen mihin en ikinä olisi uskonut joutavani,tilanteeseen mihin en olisi ikinä halunnut.
Yksin kolmen lapsen kanssa,juuri uuteen ammattiin kouluttautunut ja työttömänä edelleen.
Minkäälaista selitystä en ikinä saanut tai puhumisen tilaisuutta (mieheni ei koskaan ole puhunut asioista). Ainoa mitä mieheni sanoi oli ettei tiedä eron syytä, ei vaan ole enään tunteita ja tiedäthän sinä etten minä osaa puhua. Toista naista ei kuulemma ole kuvioissa mukana.
Muutettuaan pois mies tuli vain tänne meidän luoksemme ja kellahti sohvalle päiväunille. Kulki milloin huvitti ja oli kuin kotonaan.
Sitten mies alkoi loukkaamaan oli inhottava minua kohtaan sanoillaan ja teoillaan.
Alkoi hirvittävä riitely. Ei auttanut vaikka kuika yritin puhua hänen kanssaan siitä että meidän pitäsi yrittää toimeentulla lasten takia sen verran että tapaamiset pystytään hoitamaan. Mistään ei pystytty puhumaan, kaikki keskustelu meni aina riitelyksi ja hurjaksi loukkaamiseksi puolin ja toisin.
Vaikeaa käsittää koska avioliittomme aikana emme riidelleet kahta kolmea kertaa enempää.Lasten huoltajuudestakin olin jo menossa uudestaan puhumaan lastenvaljojalle.(meillä on yhteishuoltajuus) Kunnes mies pyyteli käytöstään anteeksi.
Nyt ollaan tilanteessa missä "tullaan toimeen". Ollaan lähdes päivittäin tekemississä. Minä leikkaan hänen hiuksiaan,lainaan hänelle autoa, tarjoan hänelle ruokaa (hän on laihtunut todella paljon viime kuukausina).
Olen myös myöntänyt hänelle vaikkakin varmaan tyhmyyttäni että rakastan häntä edelleen ja olisin vieläkin valmis palaamaan yhteen ja korjaamaan välimme jos vain olisi mahdollista saada asiat kuntoon ja välit sellaiseksi mitä ne oli sen 9vuotta.Hän sanoo ettei ole tulossa takaisin, "eikä tiedä, voi olla, eihän sitä tiedä mitä tapahtuu. "
Viikko sitten mieheni oli kuitenkin humalassa puhunut eräälle ystävälleni (miespuoliselle joka on oli minun opiskelutoverini.Epäilin itse että mieheni olisi hänestä ollut mustasukkainen ja siinä eromme syy, muttei kuulemma ole)siitä kuinka hankala ihminen minä olen." ei sen kanssa voi elää, kymmenen vuotta minä sitä katselin ja sitten minulle riitti... sitä paitsi se nukkuikin ihan liikaa".
Tietenkin loukkannuin ihan hirvittävästi ja menin hänen luokseen seuraavana päivänä. Sanoin että hän on loukannut minua todella paljon. Olimme kuitenkin 10 vuotta naimisissa ja niistä vuosista 9 oli erittäin hyviä. Minkä hänkin minulle myönsi. Viimeinen vuosi mitä eroa tehtiin oli kyllä yhtä helvettiä puolin jos toisin mutta sen luulisin olevan ihan normaalia kun avioeroa tehdään. Hän vain kuittasi asian sanomalla että "humalassa tulee puhuttua kaikenlaista hölmöä"
Nyt istun kotona yksin lasten jo nukkuessa.Oikeasti lasten pitäisi olla isänsä luona tänäviikonloppuna mutta isä halusi mennä ylitöihin koska tarvitsee rahaa. Ja minä hölmö suostuin tähän.
Nyt minulle on tullut tunne että minua ja niitä tunteita mitä minulla on häntä kohtaan jäljellä vain käytetään hyväksi. En tiedä mitä tehdä? Miten pääsen tästä yli? Mieheni antaa välillä selkeää viestiä siitä että välittää ja ikävöi. Välillä ikäänkuin muuri ilmestyisi välillemme, hän loukkaa ja muuttuu etäiseksi,kylmäksi ja ylimieliseksi.
Ehkä tämä selostukseni näyttää sekavalta, mutta niin on sekava koko tämän hetken tunneskaala ja elämänikin. Nyt olisivat hyvät selvitymis neuvot tarpeen. Mikä olisi minun ja lasten kannalta parsta? Pitäisikö minun jättää hänen kanssaan kanssakäyminen vain sen varaan mitä lasten tapaamisten takia on pakko? Eihän tämä näinkään voi jatkua.Pakko tästä olisi jotenkin alkaa toipumaan ja jatkaa elämää eteenpäin. Uudet suhteet ei minua kiinnosta.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän ylipitkän tarinani.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Moi, koeta jaksaa...
Mielenkiinnolla luin läpi koko tuon sun jutun:)
Ei enää nuo asiat niin paljoa paina kuin joskus niin voi jo hymyillä, olen vähän samaa kokenut mies...
Kyllä tunteita aina on ja jäljellä usein viel eron jälkeenkin, ehkä miehesi ei ole kovin romanttista tyyppiä? Joku ongelma hänellä on kun ei voi puhua asioista...
Itsekin olen noita asioita joutunut käsittelemään aika lailla; samanlaisia tilanteita ja todella rankkaa voi olla...
Mutta ero voi olla uusi alku, ja usko pois kyllä se elämä vielä hymyilee sinullekkin:)
Parhainta jatkoa!
aivan oikeaan kun sanoit ettei mieheni ole kovin romanttista tyyppiä:)
Silti niin ihana mies ja mahtava isä lapsilleen. Hän oli kuitenkin minulle se "oikea".
Toki olen jo sen verran aikuinen ja ymmärrän että tästä "pääsee yli" ja elämä jatkuu, ainakin jotenkin. En vain olisi halunnut sitä "uutta alkua".
Nyt kuitenkin minun on niin pakko tehdä, olisi vain niin paljon helpompaa aloittaa sitä "uutta elämää" jos ymmärtäisi ihan oikeasti mitä tapahtui?
Sen olen todennut, vaikka sanotaan ettei naisten aivoituksista ota selvää. Niin miehet ne vasta "monimutkaisia" ovatkin :)
oisi retkahtanut vieraisiin välissä ja ei voi antaa sitä itselleen anteeksi vaikka sinä oisitkin varmaan antanut sen juteltuanne asioista,antanut anteeksi hälle?
Minulle nimittäin kävi nuoruudessa juuri niin,et petin vaimoani,enkä voinut sitä antaa itselleni anteeksi vaikka vaimoni antoi.Me erosimme sen tapahtuman jälkeen pian.Rakastin häntä niin paljon,että ei ollut muuta vaihtoehtoa,kuin meiän erota.Jutussasi oli vähän samoja piirteitä miehelläsi kuin minulla aikoinaan.
En halua sua mitenkään loukata kysymykselläni!Enkä epäile,etteikö miehesi olisi ollut onnellinen kanssasi,kirjoituksesi oli todella hyvin laadittu asiasta.
Olen huono neuvomaan sulle jatkosta,mutta toivotan sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää elämään ja voimia sulle jaksaa eteenpäin.
Tee kuitenkin jatkossa niin kuin lapsillenne on parasta..se ainut oikea tapa elää.
minua loukannut kun kysyit olisiko mieheni voinut käydä vieraissa. Asia on kyllä tottakai käynyt minunkin mielessän(ja yhteisten tuttaviemme ja ystäviemme). Se selittäisi tilannetta ja auttaisi ymmärtämään. Mies vain ei myönnä, eikä tule myöntämäänkään.Sen verran hyvin hänet tunnen.
Ja vastaus kysymykseesi, olisinko antanut anteeksi? Luulen että olisin, minun mielestäni hyvää suhdetta ja perhettä ei pitäisi hajoittaa ennenkuin on "viimeiseen asti" yritetty ja taisteltu sen puolesta. Jos "homma toimi" ei yrityksestä huolimatta toimi, niin silloin ei ole muuta vaihtoa kuin erota.
Vaikeaksi tilanteen tekeekin juuri se etten saanut edes tilaisuutta yrittää pelastaa liittoamme vaan se kaatui 10 vuoden jälkeen siihen ainoaan ja ensimmäiseen kriisiin. Vieläkun kriisin syystä minulla ei ole edes mitään varmaa tietoa,niin voi varmaan aavistaa ettei asian jäsentäminen ja eteenpäin jatkaminen ole helppoa.
pettämistä,valehtelua ja kaikenlaista kaksnaamaisuutta.Ja vain siksi etten halunnut särkeä "toimivaa perhettä".En tajunnut että ei avovaimoni välittänyt perheestä ja minusta sillälailla kuin minä välitin hänestä.Nyt olen ollut useita vuosia yksin lasteni kanssa ja voin sanoa,et elän parasta aikaa elämässäni nyt.Tiedän kyllä sen tunteen,kun oikein ikävä toista vaivaa,mut se onneksi minulla jo mennyttä aikaa,en osaa enää kuin sääliä hänen kaltaista naista.Nyt olen huomannut,että muunkinlaisia naisia todella on olemassa!!
Toivon että osaat tehdä päätöksen asiassasi,oli se sitten mikä tahansa.Tee se kuitenkin lastesi parhaaksi!
tässä nyt olla kysymyksessä sama yh-iskä jolle vastasin hänen kysyessä anteeksiannosta?
Muuten voisin sanoa ettei minun ja mieheni kohdalla voi olla kyse mistään pitempiaikaisesta tai useammasta pettämiskerrasta.Jos nyt siitä on kyse ollenkaan. Siitä olen ihan varma. Niin tiiviisti mies oli sen 9 vuotta kotona, ei ravintola iltoja, ei firman pikkujouluja eikä muitakaan "omia" menoja.Yksinkertaisesti se ei olisi ollut mahdollista tiedän sen, vaikka en ala nyt sitä täällä hirveän yksityiskohtaisesti perustelmaan.
Sen verran itsekunnioitusta toki minullakin on, etten kenenkään antaisi/anna kohdella itseäni ihan miten tahansa.Enkä olisi kenenkään kanssa suhteessa vain sen takia ettei tarvitse olla yksin, tai pelkästään "lasten takia". Kyllä avioliittoon kuuluu koko paketti ja molempien täytyy olla siinä täysillä mukana, eihän liitto muuten toimi eikä kumpikaan ole aidosti onnellinen...Ja miksi sitä sitten siinätapauksessa jatkamaan?
Mihinkään puolinaiseen en tyydy :)
Esitin asian epäselvästi,en tarkoittanutkaan sitä,että luulisin miehesi sua pettäneen pitemmän aikaa.Minullekin aikonaan se yksi kerta oli riittävä syy eroon vaimostani.Toki rakastin häntä erotessakin ja vielä vuosien päästäkin hän olisi halunnut jatkaa kanssani elämää yhdessä,mutta en vain voinut sitä pettämistä antaa itselleni anteeksi,koska häntähän minä olin aikoinani loukannut pahasti.
tuo mitä kerroin aiemmassa viestissäni,ei ollut aikaa hänen kanssaan,vaan avovaimoni kans myöhemmin,ja vaikka saimmekin kolme lasta hänen kanssaan yhdessä,muuta hyvää ei siitä ole minulla muistoissa,ikävä kyllä meni monta vuotta hukkaan silloin elämästä,näin jälkeenpäin aateltuna.Mulla ei ollut sitä itsekunnioitusta ja hän sai pitää minua kuin koiraa silloin.
Kyllä ehkä kannattaisi kokeilla etäisyyden ottamista, se vois selventää tilannetta aika paljon. Nyt miehesi voi roikkua nurkissa ja heti kun siltä tuntuu tai alatte riitelemään, hän voi luikkia omaan yksiöönsä. Tommonen roikkuminen tuntuu teidän tilantessa aika huonolta jutulta, ja vaikka sua ei uudet suhteet kiinnosta niin ei varmaan alakkaan kiinnostamaan jos ukko pyörii koko ajan jaloissa. Miehesikin voisi vähän alkaa miettiä asioita jos et päästä sitä norkoilemaan sun luokse. Vähään aikaan kun olisitte kokonaan erossa toisistanne ja ottaneet etäisyyttä tilanteeseen niin voisi kehkeytyä rakentavaakin keskustelua. Tämmöisiä ajatuksia mulla heräs sun jutusta, eka kerta täällä kun mitään heräs.
taidanpa olla sinunkanssasi täysin samaa mieltä. Etäisyys taitaa olla ainoa vaihtoehto saada tämä "leikkiminen" loppumaan ja asiat selkiintymään.
On ollut upeaa huomata miten "hienon" vastaanoton kirjoitukseni on saanut fiksuilta miehiltä :)
Kiitos teille!
Tuo voisi olla vaimoni kirjoitus, itselläni kävi niin että lähdin koska petin ja sen jälkeen huomasin että liitto oli tyhjä ja rakkaudeton, ollut jo pitkään.
Mielestäni ratkaisu on että annat miehelle selkeän viestin että menee omaan kämppään, olette mahdollisimman vähissä tekemisissä ja jos haluaa yrittää niin jonkin ajan kuluttua.
Nyt kumpikin roikkuu toisissa ja ei saa elämäänsä oikeasti eteenpäin. Itse olen nyt eri kämpässä ja kun aikaa on kulunut niin asiat on asettunut oikeisiin mittasuhteisiin. Yritämme perheneuvolassa katsoa olisiko yhteistä tulevaisuutta. Toisaalta, jos yritys ei onnistu niin lapset ei mielestäni ole syy yhdessäoloon. Jos vanhempien juttu ei toimi niin ero on parempi sillä lapset selviytyvät kun vanhemmat pitävät heihin yhteyttä eron jälkeen.
Toivon todella että teidänperheessä kääntyy asiat parhainpäin ja voitte jatkaa elämäänne yhdessä.
Sinänsä olen samaa mieltä tosta roikkmisesta,nyt onkin sitten ensimmäinen ilta kun en aio olla hänenkanssaan tekemisissä. Laitoin puhelimen kiinni ja yritän "karaista" itseäni :)
Yleinen harhaluulo on, että sen huomaa, jos toinen ei rakasta. Ei sitä mitään huomaa jos sitä ei ääneen sanota tai teoin näytetä julki. Ihan hyvin voi elellä vuodesta toiseen parisuhteessa rakastamatta toista aidosti. Toki pitää tykätä, välittää ja viihtyä, mutta rakkautta siihen ei tarvita. Sitten kun tulee huonompi aika, kunnon vastamäki, muu ei riitäkään kuin rakkaus.. jota sitten ei olekaan, eikä sitä tahtomalla mistään voi esiin taikoa. Siksi pitäis puhua! Pitäis uskaltaa puhua siitäkin, että ei tunne enää rakastavansa. Minä en uskaltanut, kun en halunnut satuttaa avovaimoani. Typerää, mutta tavallista. Sitten kun sitä rakkautta olis tarvittu, olimme vaikeuksissa..
ei voi olla "raukkamaisempaa" kuin teeskennellä rakastavansa toista ja antaa toisen elää siinä harhaluulossa että kaikki on hyvin.Sille ei minunmielestäni löydy minkäänlaista puolustusta.
Minua ainakaa hän ei olisi voinut enempää satuttaa. Se turhauttaa tuntee itsensä todella petetyksi ja tyhmäksi alkaa ajattelemaan että onko mikään ollut totta koko liiton aikana.
Tulee myös pelko siitä, voiko ja uskaltaako enään ikinä kenestäkään välittää jos ei kerran huomaa sitä ettei toinen ole aito suhteessaan sinuun. Minä kuvittelen ehkä naivistikin että jotenkin sen on pakko paistaaläpi jos toinen ei enään rakasta.
Rakkauden teeskenteleminen on pettämistä.
Mutta harvoin asiat on niin selviä ja mustavalkoisia. Vaatii h*vetisti lähteä arvelemaan puolisolleen, että enpä minä taida sua rakastaakaan. Silloin asiasta pitäis olla varma. Sellaista varmuutta rakkauden puutteesta nimenomaan EI OLE liitoissa, joissa "on ihan kivaa", "tullaan toimeen", "ei riidellä", jne..
Sellaista meillä oli. Olisin pystynyt elelemään eteenkinpäin siinä liitossa, mutta ennemmin tai myöhemmin se olisi loppunut. Eikä se riittänyt minulle. Koska mieluummin elän erossa kuin yhdessä, minun on elettävä erossa!
Paitsi, että on oltava rehellinen muille, on oltava rehellinen ennenkaikkea itselleen.
sen verran minäkin olen oppinut että asiat harvoin todella ovat mustavalkoisia. Mutta sen jokainen tietää miten tärkeä ihiminen joku itselle on. Ja jos tunteet ei ole sitä mitä pitäisi niin on raukkamaista esittää jotain muuta. Mutta siitä olimmekin samaamieltä.
Ei sitä tarvitse lähteä arvelemaan kenellekkään "etten taida sinua rakastaa"(sitä paitsi rakkauttakin on monenlaista, voi rakastaa niin kuin ystävää, rakastettua jne.) vaan kyllä minun käsitykseni mukaan eleet,miten katsot toista, kehonkieli, muuttuu jos et toista rakasta (niinkuin mies naista). Olen ehkä lapsellinen kun kuvittelen näin? Tietysti jos suhteessa on oltu vain kavereita eikä sitä "tiettyä värinää" ole koskaan ollutkaan niin ei kai sen puuttumista huomaa.
Se on totta jos mielummin elät erossa kuin yhdessä,niin ero on parempi ratkaisu.Vapaaseen tahtoonhan aviolitto meidän kulttuurissa perustuu.ONNEKSI :)
Hyvää jatkoa sinulle :)
Jos ottaisit ylpeyden avuksesi. koskapa olet kiltin tytön imagon jo käyttänyt.
Yleensä miehet reagoivat aika yllättävästi siihen että vaimo(/ent.) nostaa päätään ja
alkaa järjestellä elämäänsä eteenpäin ottamatta tätä suurta lökäpöksyä enää niihin
kuvioihin mukaan... kokeile:)
Opettele sanomaan hänelle EI ystävällisesti mutta päättäväisesti, valehtele vaikka aluksi että
sinulla on menoja ja sovituista lasten tapaamisisajoista on pidettävä huolta. Mies miettii
kuumeisesti menojensi laatua... usko vain ja kokeile.
Toisaalta... jospa järjestäisitkin eloa jo
sillä tavoin että menet ja harrastat, käyt silloin tällöin tanssimassa ja pidät kiinni myös
oikeudesta olla nainen. Yksi elämä sinullakin täällä vain on, älä anna miehesi viedä sitä sinulta
enempää.
Voi kun noihin asioihin olisi olemassa pantenttiratkaisu, vaan kun ei ole. Toivon sinulle ja
pesueellesi kuulaan kaunista syksyä ja erityisesti Sinulle suuria, hyviä, pyörryttäviä tunteita paaaaaaljon paaaljon!!!
Olet ollut niin kauan jo kiltti ja nöyrä että on aika antaa toiselle miehelle edes tilaisuus... :)))
kovasti alkaa elämään omaa elämää, sitä elämää mihin hän ei kuulu. :)
Vielä en taida olla ihan "kypsä" uuteen suhteeseen.Tällä hetkellä tuntuu ettei ikinä enään yhtään suhdetta.(Vaikka eräs mahtava mies olisi valmis nyt jo ottamaan koko paketin, minut ja lapset. Minun pyynnöstäni suhteemme on täysin platoninen.)Mutta se varmaankin on ihan normaalia tässä tilanteessa, minä vain en pysty, enkä halua aloittaa mitään niin kauan kuin olen henkisesti kiinni vielä aviomiehessäni, eikä se minunmielstäni olisi reilua ketään kohtaan. Yhden illan juttuja en ole osannut harrastaa sinkkuaikoinakaan.
Kiitos kannustuksesta :)
Hei!
Luin surullisen tarinasi ja minulla on takana samanlainen suhde (avioliitto)ja olen nyt eroamssa minäkin harkinta-aika loppuu helmikuussa vuonna 2004.
Olen puhunut ja yrittänyt keskustella mieheni kanssa, mutta hänellä on omat tunteet niin sekaisin etteivät minun puheeni enää menneet läpi. Olen tehnyt kaiken kunnes reipas pari viikkoa sitten huomasin että olen antanut hänelle aivan kaikkeni ja enemmänkin mikään ei riitä hänelle ei edes rakkauteni.Minä suljin puhelimen ja päätin nyt tämä loppuu...tämä suhde ja riitely.
Otin ylpeyteni, kaiken rohkeuteni peliin ja huomasin etten voi elää näin enää koska "uhraan" itseni mieheni vuoksi.Minä pistin lopun sille mieheni "pompotukselle" ja en ota häneen yhteyttä enää.
Kerää itsesi kokoon ja tee lapsiesi kanssa jotakin uutta ja kivaa.Se auttaa ja keskustele ystäviesi kanssa, nosta pääsi ylös ja piristy!Koeta jaksaa ja syksyyn tsemppiä sinulle ja lapsillesi...
Terkuin Carina
Eron syy sitten vihdoin varmistui tänään. Isäntä tallasi kylällä minua ja lapsia vastaan vaalean naisen kanssa(soiteltuani tuttavat läpi, sain tietää että nainen on 10vuotta nuorempi ja asiasta on kuulemma huhuttu,minulle ei vain ole kukaan kertonut.Miten tavallinen tarina, ne joita asia eniten koskee kuulee siitä viimeisenä..) Kysyin mieheltäni "että siinäkö se nyt on" niin vastasi ettei oo ja lähti juoksemaan naisen perään...
Lapsilta pääsi itku. isä ei sanonut heille sanaakaan. :(Tilanne oli aika karmea.
Ei siitä mihinkään pääse mutta olisin luullut ansainneeni vähän enemmän.
Niin se minunkin mies otti avioeron minusta noin kaksi vko sitten (ns. harkinta-aika) ja asuu nyt toisen naisen luona. Minä annan mennä ja et voi kahlita toista kokonaan itseesi ja voit vain kysyä miksi? Mutta siihen et kuitenkaan saa vastausta koskaan.
Nosta pääsi ylös ja katso ja mieti mitä sinulla ja lapsillasi on nyt edessä päin mikä on teidän tulevaisuus ja mitä sinä haluat tulevaisuudeltasi.
Älä katso taaksesi, sulje ne ovet ja avaa uusia.
Minä en usko ennustajiin mutta kävin ennustajalla ihan oikeastaan huvin vuoksi ekaa kertaa tosin elämässäni ja yllätyksekseni hän tiesi elämästäni kaiken. Koeta jaksaa....
saakin minun puolestani mennä. En halua enää olla hänen kanssaan tekemississä,ainoastaan sen mikä on pakko lasten tapaamisten takia.
tunti sitten tyttäreni puhelin soi ja joku nainen kysyy miestäni. Menee hetki mieheni soittaa ja sanoo naisen olevan vain kaveri, hänellä on kuulemma puhdas omatunto kun hänellä ei oo ketää...
hoh hoijjaaa. Että jaksaakin.
sanoin vaan että sehän hyvä, hyvää yötä ja suljin puhelimen. :)
siitä se lähtee...
Hyvä että sanoit vain hyvää yötä, älä kuuntele miestäsi enää ja uskon ettei mene kauaa kunnes hänellä alkaa ns. raksuttaa että pitäisi tulla jo takaisin...Ole vain kova ja voimakas...Koeta jaksaa..
Ja hei, sinä et ole yksin tilanteesi kanssa...ihmiset ja suhteet ovat tänä päivänä grande general juttu joka ikisessä lööpissä ja palstassa...meiltä on kadonnut taito pitää hyvistä ja hienoista asioista huolta ja hoitaa niitä...arvot ovat kadonneet ja kiire on laskeutunut jalkoihin...kun tähän on tultu niin jo alkaa kriisi ja vapina...ja syytös kumppaneista..eikä koskaan itsestä..ja siinä juttu on ...olemme aina oikeassa..me itse.....itse koen suurta draamaa elämässäni ja teen duunia niin parisuhteeni kuin oman elämäni puolesta..uskoen juuri siihen mitä joskus vannoin rakkaalleni...tunnen mitä koet..olen samassa tilanteessa kuin sinä,mutta toivo ja kliseinen usko on minun johdattajani...ja tietenkin oman itsensä avoimuuden ja lojaalisuuden esiin tuominen omalle kumppanille...joka on jäänyt kuluneiden vuosien varjoon ja kiireeseen....en tiedä olemmeko vielä vanhuudessa yhdessä mutta meillä on yhteinen lapsi joka meidän tulee kasvattaa hyvin ja lämpimästi tähän yhteiskuntaan...eron kipeys on minullakin käsin kosketeltavaa tällä hetkellä...mutta mikään ei ole vielä lopullista....t ikaros.
ai see...sellainen herr....no ei vielä mikään ole kadonnut...vaan ehkä todella tarvitset uuden tilaisuuden...olen aistivinani jo selvää selviytymistä suhteessasi..joten keep on rocking...
Jos jotain sattuu kiinnostamaan niin kerron tämänhetkisen tilanteemme.
Puhuimme mieheni kanssa maanantaina. Hän yritti alkaa selittelemään ettei hänellä ole ketään, ei ole ollut, eikä tule koskaan enään olemaankaan ketään muuta. Hän oli kuulemma menossa työkavereiden kanssa viettämään lauantai-iltaa ja tavannut naisen juuri hetkeä aikaisemmin, olivat siis menossa samaan suuntaan..
(yhteinen tuttavamme joka on hänen työkaverinsa, soitti minulle ja vahvisti asian olevan näin, pyysi moneen kertaan että puhuisin mieheni kanssa ja vakuutteli ettei miehlläni ole ketään muuta,sanoin hänelle ettei asialla ole merkitystä, mieheni olisi vain voinut hoitaa asiat paljon paremminkin.)
Sanoin miehelleni ettei asia minulle kuulu, uskon jo ettei hän minua halua eikä rakasta. Nyt on aika jatkaa eteenpäin,sanoin myös että hän nyt saa sen mitä on kokoajan halunnut. Pääsee minusta eroon.
Mieheni vastaus oli aika yllättävä, ei kuulemma halua päästä minusta eroon. Muttei tiedä mitä haluaa. Sanoin hänelle etten halua häntä nyt nähdä vaan hän voi miettiä vähänaikaan mitä sitten haluaa.Sanoin myös etten kuitenkaan ala enään tähän leikkiin, kukaan ei meistä ole onnellinen vaan on aika jatkaa eteenpäin.Tai sitten selkeä viesti minulle siitä yritetäänkö selvittää asiamme ja jatkaa liittoamme.
Mieheni on nyt puhunut minulle paljon enemmän kuin kertaakaan koko ero prosessin aikana. Itse en vain enään oikein uskalla yrittää alkaa keskustelmaan. HÄn tekee itseään nyt tykö ja kaikesta hänessä paistaa hätä, hätä siitä että menettää minut. Pitikö vuosi "leikkiä" kun kerran rakastamme toisiamme.
Meillä tilanne siis edelleen tavallaan auki. Tosin olen suunitellut alkavani hakemaan asuntoa eri paikkakunnalta ja jatkavani eteenpäin. En vain tiedä mitä tehdä ja miten nopeasti toimia. Samanlaiseen rumbaan en enään ala.
Kiitos kaikille minua kannustaneille ja tänne kirjoittaneille! On hienoa kun saa hiukan ulkopuolista näkökulmaa asioihin. :)
Jatketaan eteenpäin :)
kuulostaa niin tutulta!!!!!!
itsellä eroprosessi on vasta aivan alussa...mutta kuinka samanlaiselta se kuulostaakaan!!!!voimia sinulle!!!