Toivottavasti ette saa minusta ihan väärää kuvaa.
Tunnen itseni tällähetkellä hieman onnettomaksi...
Olen ensirakkauteni kanssa saanut lapsia ja viettänyt "nuoruusvuoteni", nyt kun ikä tuli kolmenkymmenen paremmalle puolelle, en enää näe mitään syytä jatkaa mieheni kanssa.
Odotin aikani, että mies rauhoittuisi ja "kasvaisi aikuiseksi", (tätä ei siis näytä tapahtuvan).
Minut on poljettu maahan miehen taholta, näin sanoakseni. Sen enempää en halua täällä kertoa.
Olen kauan ollut kärsivällinen (yrittänyt puhua miehen kanssa, saada häntä ymmärtämään ja oppimaan jotain parisuhteesta...), mies on itsekäs, eikä (halua) ottaa naista huomioon.
En jaksa enää huonossa suhteessa.
Olen laittamassa eron vireille.
Menee varmasti vuosia, että saan haavani nuoltua.
Vai riittäneekö loppuikäkään siihen?
Niin pahasti minua on satutettu.
Olen odottanut, että joku minua rakastaisi?
Näkisi hyvyyteni, kykenemiseni hyväksi vaimoksi.
Olisiko jossain joku, joka arvostaisi perinteitä kuten minäkin?
Haaveilen miehestä, joka olisi perheenpää, osaisi ottaa sen aseman kuitenkin niin, että kohtelisi vaimoaan (ja lapsiaan) oikeudenmukaisesti.
Mies saisi olla "tyypillinen Suomalainen" mies (imelää siirappia en haluaisi koko aikaa kuunnellakaan) mutta jokapäiväinen pieni rakkauden osoitus olisi mukavaa, eikä sen todellakaan tarvitsisi olla mitään kummenpaa.
Oven avaus, suukon anto, pelkkä katse...
Ehkä haavekuvakseni on muodostunut kaikki se, mitä en lasteni isältä ole saanut, vanhanajan herrasmies-tavat tekisivät suuren vaikutuksen.
Ehkä tässä pelottaa, mitä kannan mukanani mahdolliseen uuteen suhteeseen (jos joskus...),
Voiko mies hyväksyä lapseni, ymmärtääkö mies miksi saatan käyttäytyä kummallisesti (pelot tästä ensimmäisestä liitostani kulkevat mukana?) ?
Voiko kukaan ymmärtää miksi annoin kohdella itseäni huonosti näin kauan?
Itse en halunnut antaa heti periksi, halusin olla koko ikäni saman ihmisen kanssa, periatteeni on ollut tehdä suhteen eteen kaikkeni, mutta jouduin luovuttamaan, kauan siihen menikin, että viimein annoin periksi, en yksin pystynyt ihmetekoihin.
Tunnen itseni tällähetkellä hieman onnettomaksi...
Olen ensirakkauteni kanssa saanut lapsia ja viettänyt "nuoruusvuoteni", nyt kun ikä tuli kolmenkymmenen paremmalle puolelle, en enää näe mitään syytä jatkaa mieheni kanssa.
Odotin aikani, että mies rauhoittuisi ja "kasvaisi aikuiseksi", (tätä ei siis näytä tapahtuvan).
Minut on poljettu maahan miehen taholta, näin sanoakseni. Sen enempää en halua täällä kertoa.
Olen kauan ollut kärsivällinen (yrittänyt puhua miehen kanssa, saada häntä ymmärtämään ja oppimaan jotain parisuhteesta...), mies on itsekäs, eikä (halua) ottaa naista huomioon.
En jaksa enää huonossa suhteessa.
Olen laittamassa eron vireille.
Menee varmasti vuosia, että saan haavani nuoltua.
Vai riittäneekö loppuikäkään siihen?
Niin pahasti minua on satutettu.
Olen odottanut, että joku minua rakastaisi?
Näkisi hyvyyteni, kykenemiseni hyväksi vaimoksi.
Olisiko jossain joku, joka arvostaisi perinteitä kuten minäkin?
Haaveilen miehestä, joka olisi perheenpää, osaisi ottaa sen aseman kuitenkin niin, että kohtelisi vaimoaan (ja lapsiaan) oikeudenmukaisesti.
Mies saisi olla "tyypillinen Suomalainen" mies (imelää siirappia en haluaisi koko aikaa kuunnellakaan) mutta jokapäiväinen pieni rakkauden osoitus olisi mukavaa, eikä sen todellakaan tarvitsisi olla mitään kummenpaa.
Oven avaus, suukon anto, pelkkä katse...
Ehkä haavekuvakseni on muodostunut kaikki se, mitä en lasteni isältä ole saanut, vanhanajan herrasmies-tavat tekisivät suuren vaikutuksen.
Ehkä tässä pelottaa, mitä kannan mukanani mahdolliseen uuteen suhteeseen (jos joskus...),
Voiko mies hyväksyä lapseni, ymmärtääkö mies miksi saatan käyttäytyä kummallisesti (pelot tästä ensimmäisestä liitostani kulkevat mukana?) ?
Voiko kukaan ymmärtää miksi annoin kohdella itseäni huonosti näin kauan?
Itse en halunnut antaa heti periksi, halusin olla koko ikäni saman ihmisen kanssa, periatteeni on ollut tehdä suhteen eteen kaikkeni, mutta jouduin luovuttamaan, kauan siihen menikin, että viimein annoin periksi, en yksin pystynyt ihmetekoihin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan ekaks sinun täytyy todellakin alkaa elää omaa elämää ja tajuta että sinä olet arvokas ja haluttava ihminen. Miehesi on ilmeisesti joku tunnevammanen ääliö, joten älä jää häneen roikkumaan. Mieluummin kuule yksin, kun jonkun vammasen kanssa. Turha etsiä mitään ihmemiestä, niitä ei ole olemassakaan. Kaikilla on jotain vammoja tunnepuolella, joten jos haluaa pysyvää parisuhdetta, joutuu tekeen kompromisseja. Jos taas riittää pelkkä pano, on enemmän valinnanvaraa....
Luettuani viestisi, huomasin että hei en olekaan yksin. Samankaltaista elämää on minullakin, vaikka kuinka itse yrität mitään et kuitenkaan itse saa. Mitä elämää se sellainen on? ei mitään. Löydät kyllä jonkun joskus joka arvostaa sinua omana itsenäsi ja huomioi sinut kuin lapsesikin, mutta ole tarkkana. Älä tee samoja virheitä kuin minä. Ole vahvempi ja revi itsesi huonosta suhteesta irti.