Se alkoi 6 vuotta sitten. Keihoisilla katseilla, juttelemisilla, hitailla tansseilla (humalaisilla, tosin) Minulla oli on-off suhde tuolloin. Kerran sitten päädyimme baari-illan jälkeen sänkyyn. Sinä olisit halunnut minun jäävän yöksi. En jäänyt. Lähdin pois enkä palannut -silloin.
Olin yllättäin raskaana. En sinulle, vaan sille varsinaiselle kumppanilleni. Pyyhin sinut puhelimimestani ja niin kovin yritin tehdä sitä samaa myös mieleeni. Yritit soittaa. Kaverisi puhuivat minusta naisenasi -ilkeätä pilaakin tehden.
Elämä pikku perheenä ei onnistunut. Asiat olivat pielessä jo kun raskaudesta ei ollut edes tietoa. Miehellä oli useita naisia minun lisäkseni ollut. Olin tosin tietoinen niistä. Raskaus ei ollut suunniteltu, ehkäisyä oli käytetty, mutta alkushokin jälkeen se oli hyvin toivottu. Suhde rakoili -enkä saanut sinua mielestäni.
Muutin pois lapsen kanssa. En ottanut sinuun mitään yhteyttä. Ensimmäisen kerran ikinä kerroin kenellekään tunteistani sinuun. Kaverini otti ohjat käsiinsä ja sopi meille tapaamisen. Baariin.
Astuimme sovittuna aikana tismalleen samaan aikaa sisälle narikkaan. Juttelimme vähän aikaa ja lähdimme. Sinun luoksesi, rakastelemaan. Se oli rajua, kiihkeätä - aivan kuin vuosien odotus olisi päässyt purkautumaan. Tapailimme muutaman kerran senkin jälkeen, selvinpäin aina. Sitten se loppu. Tunsin syyllisyyttä siitä että olen pienen lapsen äiti ja nautin sellaisesta elämästä. Ikinä lapseni ei nähnyt häntä, enkä koskaan halunnut häntä kotiini vaikka lapsi olisikin ollut isänsä luona. Aloimme rakentamaan suhdettamme uudestaan lapseni isän kanssa.
Osoitteemme olivat siis tässä vaiheessa erit. Aloimme tulla hyvin toimeen. Sitten sen huumassa teimme uskomattoman virheen. Sovimme vihkipäivän kun luulimme (uskomatonta, tiedän) sen olevan todellista. Mies muutti takaisin luoksemme ja kuukauden päästä meidät vihittiin.
Kerroin miehelleni sinusta. Hän ymmärsi minua kyllä. Hehän tuntevatkin toisensa.
Meidät vihittiin. Minä oikeasti luulin päässeeni sinusta yli. Oikeasti kuvittelin, että jos vaikka näkisimme ei kohtaamisemme enää aiheuttaisi minussa tunteita. Se olisi vaan ehkä katse, tervehdys ja siinä se.
Avioliittomme osoittautui hyvin pian täydeksi kulissiksi. Mieheni on sellainen vapaa sielu. Parisuhde ei vain ehkä ole häntä varten -ainakaan vähään aikaan. HÄn on minulle paras kaverini ja ihminen jota kyllä rakastan ja arvostan, mutta en niin kuin miehen ja naisen kumppanina tulisi tuntea. Mieheni tuntee samoin. Olemme puhuneet tästä. Me olemme ystäviä, mutta parisuhteestamme puuttuu niin monia olennaisia asioita. Seksiä meillä ei juurikaan ole. Ei sillä ettei se sujuisi -se ei vaan kiinnosta kumpaakaan.
NÄin sinut. Se oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Siitä taas alkoi tunteitteni vuoristorata.
Baarissa. Kumpikaan ei ollut juonut kovin. Vaihdettiin kuulumiset ja juteltiin menneistä. Ei siinä mitään. Mutta tuntui niin uskomattoman hyvältä nähdä! Oli niin hauskaa ja mukavaa. Kerroin olevani naimisissa. Sanoit, että minussa on jotain, jotain sellaista ettei minua voi unohtaa. Se tuntui hyvälle.
Sinä et ollut uskaltaa pyytää minua tanssimaan. Sanoin ettei tanssimisessa mitään pahaa ole. Oliko se sitten viimeinen virheeni itseä kohtaan, en tiedä. Tanssimme. Sinä olit siinä taas, niin lähellä mutta niin kaukana. Sitten tapahtui jotain outoa. Aloin väristä -täristä, miten sitä sanotaan. Sellainen hetkellinen, parin sekunnin pituinen hetki. Sanoit; sinähän täriset? Minä; Joo, mä tiedän. Kävelimme tiskille ja pian sinä lähdit. Säikähditkö? En tiedä. Mutta minä jäin ainakin miettimään.
Yöllä joku yritti soittaa mutten vastannut. Numeroani sinulla ei ollut. En tiedä olitko se sinä kuitenkin. Eihän se salainen enää ole, joten kai olisit saanut sen selville. Jos se olit sinä, mitä asia olisi koskenut?
Välillä tuntuu, että olen sekoamisen partaalla. Välillä kaipaus on niin suuri. Se on typerää. NIIN typerää. Tuskin mikään olisi muuttunut. Haluisit minua vaan seksikaveriksi. Harrastamaan sitä kuumaa, kiihkeää ja unohtumatonta seksiä...
Olin yllättäin raskaana. En sinulle, vaan sille varsinaiselle kumppanilleni. Pyyhin sinut puhelimimestani ja niin kovin yritin tehdä sitä samaa myös mieleeni. Yritit soittaa. Kaverisi puhuivat minusta naisenasi -ilkeätä pilaakin tehden.
Elämä pikku perheenä ei onnistunut. Asiat olivat pielessä jo kun raskaudesta ei ollut edes tietoa. Miehellä oli useita naisia minun lisäkseni ollut. Olin tosin tietoinen niistä. Raskaus ei ollut suunniteltu, ehkäisyä oli käytetty, mutta alkushokin jälkeen se oli hyvin toivottu. Suhde rakoili -enkä saanut sinua mielestäni.
Muutin pois lapsen kanssa. En ottanut sinuun mitään yhteyttä. Ensimmäisen kerran ikinä kerroin kenellekään tunteistani sinuun. Kaverini otti ohjat käsiinsä ja sopi meille tapaamisen. Baariin.
Astuimme sovittuna aikana tismalleen samaan aikaa sisälle narikkaan. Juttelimme vähän aikaa ja lähdimme. Sinun luoksesi, rakastelemaan. Se oli rajua, kiihkeätä - aivan kuin vuosien odotus olisi päässyt purkautumaan. Tapailimme muutaman kerran senkin jälkeen, selvinpäin aina. Sitten se loppu. Tunsin syyllisyyttä siitä että olen pienen lapsen äiti ja nautin sellaisesta elämästä. Ikinä lapseni ei nähnyt häntä, enkä koskaan halunnut häntä kotiini vaikka lapsi olisikin ollut isänsä luona. Aloimme rakentamaan suhdettamme uudestaan lapseni isän kanssa.
Osoitteemme olivat siis tässä vaiheessa erit. Aloimme tulla hyvin toimeen. Sitten sen huumassa teimme uskomattoman virheen. Sovimme vihkipäivän kun luulimme (uskomatonta, tiedän) sen olevan todellista. Mies muutti takaisin luoksemme ja kuukauden päästä meidät vihittiin.
Kerroin miehelleni sinusta. Hän ymmärsi minua kyllä. Hehän tuntevatkin toisensa.
Meidät vihittiin. Minä oikeasti luulin päässeeni sinusta yli. Oikeasti kuvittelin, että jos vaikka näkisimme ei kohtaamisemme enää aiheuttaisi minussa tunteita. Se olisi vaan ehkä katse, tervehdys ja siinä se.
Avioliittomme osoittautui hyvin pian täydeksi kulissiksi. Mieheni on sellainen vapaa sielu. Parisuhde ei vain ehkä ole häntä varten -ainakaan vähään aikaan. HÄn on minulle paras kaverini ja ihminen jota kyllä rakastan ja arvostan, mutta en niin kuin miehen ja naisen kumppanina tulisi tuntea. Mieheni tuntee samoin. Olemme puhuneet tästä. Me olemme ystäviä, mutta parisuhteestamme puuttuu niin monia olennaisia asioita. Seksiä meillä ei juurikaan ole. Ei sillä ettei se sujuisi -se ei vaan kiinnosta kumpaakaan.
NÄin sinut. Se oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Siitä taas alkoi tunteitteni vuoristorata.
Baarissa. Kumpikaan ei ollut juonut kovin. Vaihdettiin kuulumiset ja juteltiin menneistä. Ei siinä mitään. Mutta tuntui niin uskomattoman hyvältä nähdä! Oli niin hauskaa ja mukavaa. Kerroin olevani naimisissa. Sanoit, että minussa on jotain, jotain sellaista ettei minua voi unohtaa. Se tuntui hyvälle.
Sinä et ollut uskaltaa pyytää minua tanssimaan. Sanoin ettei tanssimisessa mitään pahaa ole. Oliko se sitten viimeinen virheeni itseä kohtaan, en tiedä. Tanssimme. Sinä olit siinä taas, niin lähellä mutta niin kaukana. Sitten tapahtui jotain outoa. Aloin väristä -täristä, miten sitä sanotaan. Sellainen hetkellinen, parin sekunnin pituinen hetki. Sanoit; sinähän täriset? Minä; Joo, mä tiedän. Kävelimme tiskille ja pian sinä lähdit. Säikähditkö? En tiedä. Mutta minä jäin ainakin miettimään.
Yöllä joku yritti soittaa mutten vastannut. Numeroani sinulla ei ollut. En tiedä olitko se sinä kuitenkin. Eihän se salainen enää ole, joten kai olisit saanut sen selville. Jos se olit sinä, mitä asia olisi koskenut?
Välillä tuntuu, että olen sekoamisen partaalla. Välillä kaipaus on niin suuri. Se on typerää. NIIN typerää. Tuskin mikään olisi muuttunut. Haluisit minua vaan seksikaveriksi. Harrastamaan sitä kuumaa, kiihkeää ja unohtumatonta seksiä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kun meillä kaikilla on vaan se yks elämä niin miks ihmeessä haluut kuluttaa sen tollaseen paskaan?
Ota ämmä itteäs niskasta kiinni ja tee jotain elämälläs äläkä ruikuta jossain foorumissa. Ihan totta.
..on epäilemättä varteenotettava. Mutta mitä se jotain on?
Enhän voi tuosta noin vaan (taas) luovuttaa 'taistelua' perheeni eteen ja heittäytyä johonkin seksisuhteeseen josta ei pitemmällä tähtäimellä ehkä jää käteeni muuta kuin niitä muistoja -mitä tähänkin asti.
Eli kuinka voi unohtaa -vai voiko sitä?
Miksiköhän luulet että maailmassa on vain 2 miestä, tuo kaveriksi sopiva ja sänkyyn VAIN haluava...?
Maailmahan on täynnä miehiä. Mua ei vain kiinnosta mitkään muut miehet. En ole kiinnostunut miehen etsimisestä noin yleisesti alkuunkaan. Enkä tarvitse välttämättä ainuttakaan miestä- pärjäähän sitä ilmankin (ehkä paremminkin).
Kyse onkin vain siitä etten tiedä miten suhtautua tähän tilanteeseen tällähetkellä.
elämän tarkoitus ole elää? Elämään kuuluu kaikenlaisten tunteiden koko kirjo monine pulmineen. Paskallakin on oma tarkoituksensa jokaisen elämässä. Elämä ei aina ole kivaa eikä sen pidäkään olla!
Toki on joukko ihmisiä, jotka eivät ikinä tunne, koe eikä näe mitään: He ovat elämässä, mutta eivät elä. He suorittavat elämää.
rakastaja sitten pitäisi unohtaa? Sitä enemmän muistelet häntä mitä enemmän yrität poistaa häntä muististasi.
Vapaasti muistele kaikkia ihania hetkiä hänen kanssaan ja ellei millään helpota, pyydä tapaamista. Todennäköisesti haaveilet vain oman mielikuviesi muodostamasta miehestä, jollainen hän oikeasti ei ole. Siitä voit ottaa selvää vain tutustumalla häneen kunnolla.
Eihän haaveilussa ole mitään pahaa, ei toki. Ne antaa jopa potkua elämään toisinaan. Mutta kun minä tiedän mistä haaveilen. Tiedän tämän miehen olevan fiksu ja hyvätapainen, järkevä. Tiedän, sillä meillä on yhteisiä tuttuja ja miehenikin on tuntenut hänet melko penskasta saakka. Että sinänsä en haaveile mielikuvituksen tuotteesta.
Toisaalta se on juuri sitä, mielikuvitusta. Miksi hän ei halunnut kanssani mitään muuta kuin seksiä silloin kun olin vapaa? En tiedä, mutta luulen, että silloin kun minulla ei ollut lasta hän olisi ehkä halunnut jotain muutakin. Sitten jälkeen ei.
Haluaisin toki tavata. Tiedän vaan mihin se johtaisi, enkä halua tehdä aviorikoksia ennenkuin on selvää mitä mieheni kanssa tulee tapahtumaan. Sitäpaitsi, vaikka hän onkin niin fiksu mies että osaa pitää suunsa tietyistä asioista kiinni, en pysty mihinkään 'peliin' asian selvittämiseksi, sillä kuten sanottu, hän on mieheni lapsuudenystävä. Sekin tuntuu moraalittomalta.
Pitäs varmaan ottaa rennommin.
miehistä ei ole sinulle oikea! Tee nyt ensin päätös avioliitostasi, eli joko sitoudutte molemmat siihen 100% tai ero. Ero ei ole maailman loppu, lapsellekaan. Nykypäivänä ihminen ei edes tarvitse mitään kulissiliittoja, vaan oikeata kumppanuutta-seksiä vähättelemättä!
Tuo toinen on varmaan helppojen panojen perässä, joten kannattaa ottaa iisisti ja odotukset realistisena. Sekoilu suhteiden välillä pitää kyetä lopettamaan ja tekemään vihdoin kypsiä päätöksiä elämänäs suhteen. Sielun- ja elämänkumppanin tuntee, kun se kohtaa. Se tekee muutakin kuin tärisyttää ja himottaa.
Itsekin olen ihastukseni kokenut, laskenut päiviä kenen lapsi on mahassa, valvonut öitä miettien kuka se oikea on. Vaihtamalla kumppania ihminen luulee tulevansa onnelliseksi, muttei se niin mene. Onnellisuus tehdään, arjessa pienillä sanoilla, katseilla.
Voimia NAINEN!
S.
Hu.ra!