Tutustuimme melkein 20 vuotta sitten, olimme molemmat todella nuoria, hän jo silloin varattu. Kului vuosia, mies meni naimisiin, perusti perheen. Mutta kuitenkin olin jollain tapaa (harvakseltaan) hänen elämässään: käytiin kahvilla, soiteltiin, tekstailtiin, juteltiin, naurettiin, halailtiin, pussailtiin, tanssittiin, rakasteltiinkin. Rakastin häntä, mutta jatkoin elämääni, yritin ainakin.
Kun aloin seurustelusuhteen, tämän varatun miehen tunteet voimistuivat, hän halusi minut, tekstasi jopa rakastavan minua. Hän oli hurmaava ja romanttinen, mutta en pystynyt jättämään seurustelukumppaniani, enkä halunnut varatun miehen jättävän perhettään, sydämeen sattui mutta kuuntelin järjen ääntä. Olin pelkuri: en sanonut suoraan vaan peräännyin, etäännyin, en vastannut enää viesteihin. Häneen sattui. Menin naimisiin, uskoin tekeväni oikein. Joskus minut nähdessään näin hänen katseestaan vieläkin sen ilon ja hellät tunteet. Eräs kesäilta baarissa hän jopa viestitti kaverini kautta kuinka onnellinen hän oli minut nähdessään.
Kului pari vuotta kunnes vaihdoin työpaikkaa, sain viran samasta työpaikasta HÄNEN kanssaan. Olin varma, että tunteeni olivat kadonneet, en jännittänyt. Mutta kuukaudet kuluivat, petyin: olen edelleen häneen kiintynyt. Hän on edelleen naimisissa, samoin minä. Olen pyytänyt anteeksi aiempaa käytöstäni, mutta en selitellyt enempää. Hän antoi anteeksi, ainakin sanoi niin. Kärsin. Tiedän, että tein oikein, mutta sydämeni hajoaa. Jokapäiväinen kohtaaminen sattuu, tunteita on liikaa. Haluaisin kertoa hänelle mitä tunnen, en uskalla. Välillä vihaan itseäni, tunnen että olen tehnyt vääriä ratkaisuja. On elettävä itsensä kanssa, omat ratkaisut on kestettävä. Mutta silti joka päivä huomaan etten vieläkään ole lakannut rakastamasta häntä...
Kun aloin seurustelusuhteen, tämän varatun miehen tunteet voimistuivat, hän halusi minut, tekstasi jopa rakastavan minua. Hän oli hurmaava ja romanttinen, mutta en pystynyt jättämään seurustelukumppaniani, enkä halunnut varatun miehen jättävän perhettään, sydämeen sattui mutta kuuntelin järjen ääntä. Olin pelkuri: en sanonut suoraan vaan peräännyin, etäännyin, en vastannut enää viesteihin. Häneen sattui. Menin naimisiin, uskoin tekeväni oikein. Joskus minut nähdessään näin hänen katseestaan vieläkin sen ilon ja hellät tunteet. Eräs kesäilta baarissa hän jopa viestitti kaverini kautta kuinka onnellinen hän oli minut nähdessään.
Kului pari vuotta kunnes vaihdoin työpaikkaa, sain viran samasta työpaikasta HÄNEN kanssaan. Olin varma, että tunteeni olivat kadonneet, en jännittänyt. Mutta kuukaudet kuluivat, petyin: olen edelleen häneen kiintynyt. Hän on edelleen naimisissa, samoin minä. Olen pyytänyt anteeksi aiempaa käytöstäni, mutta en selitellyt enempää. Hän antoi anteeksi, ainakin sanoi niin. Kärsin. Tiedän, että tein oikein, mutta sydämeni hajoaa. Jokapäiväinen kohtaaminen sattuu, tunteita on liikaa. Haluaisin kertoa hänelle mitä tunnen, en uskalla. Välillä vihaan itseäni, tunnen että olen tehnyt vääriä ratkaisuja. On elettävä itsensä kanssa, omat ratkaisut on kestettävä. Mutta silti joka päivä huomaan etten vieläkään ole lakannut rakastamasta häntä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
miehellä kun toisilla ei ole yhtää naista ja toisista ihan tapelaan naisjoukolla= )
sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää tältä mieheltä.. jos tämä mies olisi sinua rakastanut silloin kauan sitten hän olisi kyllä valinnut sinut eikä nykyistä vaimoaan. teit ihan oikein kun et vastannut viesteihin ja perustit oman perheen, jos olisit jatkanut salasuhdetta et koskaan olisi saanut omaa perhettä.
mies halusi pitää sekä sinut että vaimonsa, tietenkin, mikä sen hauskempaa kun on vaimo passaamassa sekä rakastajatar pikku seikkailuihin. miehen pitäisi pyytää sinulta anteeksi käytöstään, hänellä ei ole missään nimessä oikeutta vaatia sinua olemaan ns kakkosnainen.
Siinä teit täysin oikean toteamuksen. Minäkin olen ollut rakastunut kahteen naiseen yhtä aikaa ja uskon tietäväni miltä sinusta nyt tuntuu. Minun mielestäni sinun pitäisi kuunnella järjen ääntä ja olla uskollinen puolisollesi. Tämä on muuten eka kerta kun suosittelen järjen käyttöä, itse kun olen armoton tunneihminen. Nyt vain vaikuttaa siltä, että järjen käyttö on kuitenkin se pienemmän riesan tie. Onko mahdotonta rakentaa ihastuksesi kohteen kanssa luontevaa frendipohjaa? Jos ei, niin sitten ei auta muu kuin vetäytyminen. KOSKEE KOSKEE! Tiedän sen. Mutta jos yrittää istua kahdella tuolilla putoaa varmasti niiden väliin ja mistäs silloin otat kiinni? Toivotan sinulle malttia.
Terv. Seppo