Oon koettanut erota mun miehestä jo kauan, käskenyt hakea asuntoa ja vaikka mitä. Eipä ole tehnyt asian eteen mitään. Minun mielestä sairastaa jotain henkistä sairautta, on oikeasti eikä vaan mun mielestä epävakaa. On ollut väkivaltanen, en jaksa edes kirjottaa mitä kaikkea.. Tiedän vain, että siinä ei ole normaalia käytöstä.
Olen alkanut vihaamaan, jo kauan tuntenut niin. Rakastanut en ole enään pariin vuoteen, niin kauaan kun olen koettanut päästä hänestä eroon. Hän takertuu, uhkailee tai sitten lupailee vaikka mitä. Vaikka sanon joka ilta etten rakasta, en halua olla. Hän silti aamulla on niinkun ei mitään. Ja yleensä aina yöllä kun nukun herään siihen että hiplaa mua. En meinaan anna enään, ei kiinnosta yhtään. Meidän suhde on siis täysin kuollut, silti mies roikkuu jossain olemattomassa mielikuvassa.
No nyt sain sitten itse asuntotarjouksen. Tämä on aivan mahtavaa, kumpa saisin sen. Sitten minä muutan pois ja mies voi hoitaa itse omat asiansa. Tiedän että tulee uhkailemaan ja syyttelemään minua miten kauhea akka olen kun jätän hänet asunnottomaksi ja hylkään autoon nukkumaan ja vaikka mitä, mitkä olen kuullutkin jo monet kerrat. Oikeastihan hänellä olisi kavereita jossa voisi punkata, tai vaikka vanhempiensa luona.
Minua on kieltänyt kertomasta äidilleen meidän tilanteesta, vaikka itse haluaisin. Haluaa vain viimeiseen asti luoda sen kuvan, että meillä menee hyvin vaikka olen rimpuillut tästä irti jo kauan. joskus hänen äiti sanoi minulle, että tietää miten kovia olen joutunut kokemaan. Kyseli lyökö mies, käyttääkö huumeita jne.. En minä sille mitään kertonut, mutta ilmeisesti äitikin poikansa tuntee.
Tämä suhde on tehnyt todella huonoa mulle. Välillä on ollut vaikea tietää kumpi meistä onkaan se joka flippailee. Joskus ajattelin, että kaikki mitä mies sanoi oli oikein. En kuitenkaan saa sanoa mitään ääneen, mikä voisi sitä loukata. En saa käydä missään, tai mies keksii jonkun älyttömän tarinan ja pysyy siinä raivoten, kuuntelematta mua. Ei käy käsiksi enään, mutta koskaan en unohda miltä se tuntui kun vielä tahtoi luottaa toiseen ja se toinen satutti niin paljon.
Olin joskus nuori kaunis nainen, nyt tunnen itseni raunioksi. En uskalla katsoa ihmisiä, ettei ne arvaisi mitään. Joskus taas tahtoisin, että joku huomaisi ja kysyisi miten voin.. Minulla on koko elämä edessä, mutta tämän jälkeen tuntuu että se on kai jo eletty. Nyt juuri pitäisi olla vahva. Pitäisi pitää puolensa ja kamppailla pois tästä vankilasta.
Olen alkanut vihaamaan, jo kauan tuntenut niin. Rakastanut en ole enään pariin vuoteen, niin kauaan kun olen koettanut päästä hänestä eroon. Hän takertuu, uhkailee tai sitten lupailee vaikka mitä. Vaikka sanon joka ilta etten rakasta, en halua olla. Hän silti aamulla on niinkun ei mitään. Ja yleensä aina yöllä kun nukun herään siihen että hiplaa mua. En meinaan anna enään, ei kiinnosta yhtään. Meidän suhde on siis täysin kuollut, silti mies roikkuu jossain olemattomassa mielikuvassa.
No nyt sain sitten itse asuntotarjouksen. Tämä on aivan mahtavaa, kumpa saisin sen. Sitten minä muutan pois ja mies voi hoitaa itse omat asiansa. Tiedän että tulee uhkailemaan ja syyttelemään minua miten kauhea akka olen kun jätän hänet asunnottomaksi ja hylkään autoon nukkumaan ja vaikka mitä, mitkä olen kuullutkin jo monet kerrat. Oikeastihan hänellä olisi kavereita jossa voisi punkata, tai vaikka vanhempiensa luona.
Minua on kieltänyt kertomasta äidilleen meidän tilanteesta, vaikka itse haluaisin. Haluaa vain viimeiseen asti luoda sen kuvan, että meillä menee hyvin vaikka olen rimpuillut tästä irti jo kauan. joskus hänen äiti sanoi minulle, että tietää miten kovia olen joutunut kokemaan. Kyseli lyökö mies, käyttääkö huumeita jne.. En minä sille mitään kertonut, mutta ilmeisesti äitikin poikansa tuntee.
Tämä suhde on tehnyt todella huonoa mulle. Välillä on ollut vaikea tietää kumpi meistä onkaan se joka flippailee. Joskus ajattelin, että kaikki mitä mies sanoi oli oikein. En kuitenkaan saa sanoa mitään ääneen, mikä voisi sitä loukata. En saa käydä missään, tai mies keksii jonkun älyttömän tarinan ja pysyy siinä raivoten, kuuntelematta mua. Ei käy käsiksi enään, mutta koskaan en unohda miltä se tuntui kun vielä tahtoi luottaa toiseen ja se toinen satutti niin paljon.
Olin joskus nuori kaunis nainen, nyt tunnen itseni raunioksi. En uskalla katsoa ihmisiä, ettei ne arvaisi mitään. Joskus taas tahtoisin, että joku huomaisi ja kysyisi miten voin.. Minulla on koko elämä edessä, mutta tämän jälkeen tuntuu että se on kai jo eletty. Nyt juuri pitäisi olla vahva. Pitäisi pitää puolensa ja kamppailla pois tästä vankilasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.