Tästä aiheesta on puhuttu maailman sivu ja varmasti puhutaan vielä tulevaisuudessakin,koska se tuntuu koskettavan niin monia jostain syystä.Myös minua.
Koen suhteeni anoppiini erittäin vaikeaksi,vaikka tiedän,että hankalempaakin se voisi olla. Ongelmana on tämä tuttu:mielestäni mieheni äiti sekaantuu elämäämme liiaksi. Hän neuvoo,opastaa,puuttuu,käskee jne. joka kerta kun tapaamme. Hän tuntuu tietävän kaiken.Onhan hän kasvattanut liudan lapsia ja työnsäkkin puolesta tietää lapsista kaiken. Minua loukkaa hänen neuvonsa ja se,että hän osoittaa monessa kohtaa meidän toimivan (etenkin lapsemme suhteen)väärin.Pidän meitä vanhempina,joilla on elämänkokemusta jo kertynyt ja taitoa selvitä vaikeistakin tilanteista.Ja taitoa KYSYÄ neuvoa,jos sitä tarvitsemme.
Meillä on siis yksi lapsi.Tilanne paheni lapsen syntymän jälkeen. Lapsellamme on ollut syntymästään lähtien sairaus,jonka kanssa olemme oppineet pärjäämään ja voisi sanoa,että tulleet sen "asiantuntijoiksikin". Lisäksi lapsellamme on ollut erittäin hyvä lääkäri,joka ajaa hänen ja meidän asioitamme.Olen itse ammatiltani lasten sairaanhoitaja ja koen,että meilä on aikalailla homma hanskassa.Siitä huolimatta anoppi tuntuu tietävän parhaiten,kävelee ylitsemme ja neuvoo yhdessä sun toisessa asiassa vaikka tosiasiassa näemme,ettei hänellä ole aavistustakaan lapsemme sairaudesta,sen hoidosta eikä hän ole siihen perehtynyt.
Toinen ongelma on meidän tapamme elää. Se ei ole hänelle sopiva eikä miellytä.Sen hän antaa kyllä tulla julki myös jokaisella tapaamisella. Me syömme väärin,hoidamme talouttamme ja kotiammekin väärin(hänellä on aina jokin vieläkin parempi neuvo)ja hoidamme sosiaalisia suhteitammekin väärin.Hänen pitäisi olla ykkössijalla,hänen pitäisi päästä meille koska hyvänsä kylään,meidän pitäisi tavata häntä vähintäänkin joka toinen päivä.Ja jokainen tapaaminen alkaa syyllistävällä:miksei teitä oo näkyny?saisitte käydä useammin.Korttejakaan ei ole tullut jne. Meille taas kerta viikossakin hänen tapaamistaan on liikaa,koska siitä toipuessa menee viikko,kun niitä hänen suoltamiaan asioita sulattelee.
Olemme koittaneet monenlaista erilaista lähestymistapaa:toisesta korvasta ulos(homma levisi käsiin ja yltyi),vastaan sanominen(riita,marttyyri-itkut anopilta,loukkaantuminen) ja viimeisenä välimatkan otto(helpotti meitä,mutta anoppi tietysti sai syyn vieläkin enemmän sättiä siitä,ettemme tapaa häntä).Lisäksi olemme kokeilleet sitä,että snaomme asiat rakentavasti,napakasti ja suoraan.Mutta seurauksena oli anopin syvä loukkaantuminen,itkuiset puhelut miehelleni tai sitten marttyyrimainen mykkäkoulu.
Suurin ongelma on kait se,että haluamme elää omaa elämäämme,omalla tavallamme ja se ei sovi anopille. Hän haluaisi meidän toimivan ja elävän,kuten HÄN haluaa ja näkee oikeaksi. Hän on aina sekaantunut paljon lastensa elämään.Ja nyt tulin minä,jolle se ei sovikkaan.
Toinen ongelma on se,että emme löydä missään asiassa yhteistä säveltä:minulla ja anopillani on ikäeroa todella paljon.Olemme kahdesta aivan erilaisesta maailmasta.
Miestäni toki rassaa tämä tilanne siinä missä minuakin.Hän on yhtä neuvoton kuin minäkin ja hänellä alkaa yhtä lailla mitta täyttymään.Toisaalta hän sanoo,että anna mennä vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...Mutta:onko minunkaan pakko vaan hammasta purren kestää ja kuunnella mitä hyvänsä soopaa?Mielestäni ei.
Toivoisin teiltä ajatuksia/kokemuksia/vinkkejä tästä asiasta.
Koen suhteeni anoppiini erittäin vaikeaksi,vaikka tiedän,että hankalempaakin se voisi olla. Ongelmana on tämä tuttu:mielestäni mieheni äiti sekaantuu elämäämme liiaksi. Hän neuvoo,opastaa,puuttuu,käskee jne. joka kerta kun tapaamme. Hän tuntuu tietävän kaiken.Onhan hän kasvattanut liudan lapsia ja työnsäkkin puolesta tietää lapsista kaiken. Minua loukkaa hänen neuvonsa ja se,että hän osoittaa monessa kohtaa meidän toimivan (etenkin lapsemme suhteen)väärin.Pidän meitä vanhempina,joilla on elämänkokemusta jo kertynyt ja taitoa selvitä vaikeistakin tilanteista.Ja taitoa KYSYÄ neuvoa,jos sitä tarvitsemme.
Meillä on siis yksi lapsi.Tilanne paheni lapsen syntymän jälkeen. Lapsellamme on ollut syntymästään lähtien sairaus,jonka kanssa olemme oppineet pärjäämään ja voisi sanoa,että tulleet sen "asiantuntijoiksikin". Lisäksi lapsellamme on ollut erittäin hyvä lääkäri,joka ajaa hänen ja meidän asioitamme.Olen itse ammatiltani lasten sairaanhoitaja ja koen,että meilä on aikalailla homma hanskassa.Siitä huolimatta anoppi tuntuu tietävän parhaiten,kävelee ylitsemme ja neuvoo yhdessä sun toisessa asiassa vaikka tosiasiassa näemme,ettei hänellä ole aavistustakaan lapsemme sairaudesta,sen hoidosta eikä hän ole siihen perehtynyt.
Toinen ongelma on meidän tapamme elää. Se ei ole hänelle sopiva eikä miellytä.Sen hän antaa kyllä tulla julki myös jokaisella tapaamisella. Me syömme väärin,hoidamme talouttamme ja kotiammekin väärin(hänellä on aina jokin vieläkin parempi neuvo)ja hoidamme sosiaalisia suhteitammekin väärin.Hänen pitäisi olla ykkössijalla,hänen pitäisi päästä meille koska hyvänsä kylään,meidän pitäisi tavata häntä vähintäänkin joka toinen päivä.Ja jokainen tapaaminen alkaa syyllistävällä:miksei teitä oo näkyny?saisitte käydä useammin.Korttejakaan ei ole tullut jne. Meille taas kerta viikossakin hänen tapaamistaan on liikaa,koska siitä toipuessa menee viikko,kun niitä hänen suoltamiaan asioita sulattelee.
Olemme koittaneet monenlaista erilaista lähestymistapaa:toisesta korvasta ulos(homma levisi käsiin ja yltyi),vastaan sanominen(riita,marttyyri-itkut anopilta,loukkaantuminen) ja viimeisenä välimatkan otto(helpotti meitä,mutta anoppi tietysti sai syyn vieläkin enemmän sättiä siitä,ettemme tapaa häntä).Lisäksi olemme kokeilleet sitä,että snaomme asiat rakentavasti,napakasti ja suoraan.Mutta seurauksena oli anopin syvä loukkaantuminen,itkuiset puhelut miehelleni tai sitten marttyyrimainen mykkäkoulu.
Suurin ongelma on kait se,että haluamme elää omaa elämäämme,omalla tavallamme ja se ei sovi anopille. Hän haluaisi meidän toimivan ja elävän,kuten HÄN haluaa ja näkee oikeaksi. Hän on aina sekaantunut paljon lastensa elämään.Ja nyt tulin minä,jolle se ei sovikkaan.
Toinen ongelma on se,että emme löydä missään asiassa yhteistä säveltä:minulla ja anopillani on ikäeroa todella paljon.Olemme kahdesta aivan erilaisesta maailmasta.
Miestäni toki rassaa tämä tilanne siinä missä minuakin.Hän on yhtä neuvoton kuin minäkin ja hänellä alkaa yhtä lailla mitta täyttymään.Toisaalta hän sanoo,että anna mennä vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...Mutta:onko minunkaan pakko vaan hammasta purren kestää ja kuunnella mitä hyvänsä soopaa?Mielestäni ei.
Toivoisin teiltä ajatuksia/kokemuksia/vinkkejä tästä asiasta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Joka asiassa opastetaan ja aina ollaan oikeassa ja sitten kehutaan sillä kuinka on neuvottu oikein, oksettavaa että keski-ikäinen epävarma nainen muiden ihmisten kustannuksella pönkittää egoaan.
Ja tuossa ollaan mestareita että jos sanotaan jotain takaisin niin ollaan aivan tomppeleita
Oletko kokeillut huumoripuolta,lyö leikiksi anopin sanomiset tai mene mukaan niin huomaa ettei sinuun osu ja uppoa
Juu,vakiolause onkin "minähän sanoin teille,mutta kun ette uskoneet/kuunnelleet minua,kun ei apua/neuvo kelvannut..." Oikeassa oleminen on hänelle ensiarvoisen tärkeää ja se,että hän tietää parhaiten asiasta kuin asiasta. Ei millään hyväksyisi sitä,etä on joissakin asioissa auttamattomasti ajastaan jäljessä.Eikä millään muotoa hyväksyisi sitä,että minulla olisi yhtään mitään tietoa mistään poikaamme liittyen ammattini puolesta esimerkiksi.
Monasti vetoaa kokemukseensa lapsista.Meidän kokemuksia vähättelee.Olemme hänen silmissään "lapsosia" emme aikuisia ihmisiä.Joten kohtelu on sen mukaista huolimatta siitä,että mielestämme käyttäydymme aikuisten tavoin;koitamme pärjätä omillamme ja itsenäisesti,tarvittaessa pyydämme apua,mutta ensimmäisenä emme ole vanhemmilta apua pyytelemässä.
kerro jokin konkreettinen esimerkki. Hieman yleistäen toit asiat esiin. On vaikea mennä sanomaan juuta tai jaata.
Siis tarkalleen, mitkä ovat hänen mielineuvonsa esimerkiksi.
Liittyvätkö pukemiseen: liikaa/liian vähän päällä.
Mikä on teidän tapanne elää? Mikä siinä tarkalleen anoppia ärsyttää?
Voisiko anoppi olla loppujen lopuksi niin yksinäinen ja läheisriippuvainen henkilö, että tarttuu kuin päätäi lastensa elämään?
Entä appiukon rooli?
"Voisiko anoppi olla loppujen lopuksi niin yksinäinen ja läheisriippuvainen henkilö, että tarttuu kuin päätäi lastensa elämään?"
En ymmärrä. Onko keski-ikäinen nainen jokin muu kuin aikuinen ihminen? Eikö hän kykene hankkimaan jotakin harrastusta vaikka? Eikö hän tajua pilaavansa ihmissuhteita?
Tulee mieleen, että keski-ikä vie monet naiset luolaihmisen kauteen. Hmmm.
Appiukko on ottanut eron anopista jo vuosia sitten eikä ole ollut minkäänlaisissa puheväleissä ex-vaimoonsa sen jälkeen.Ero oli katkera eikä vieläkään ole anoppi sitä anteeksi antanut,näin olen ymmärtänyt.Appiukko tietää ax-vaimonsa luonteen ja on vaivihkaa joskus kysellyt,että onko pahaa verta ollut ilmassa hänen taholtaan suhteessa meihin.
Appiukon kanssa tulemme hyvin toimeen.Suhde on ihan normaali,aikuisten ihmisten välinen suhde.Mutta jutun juju on kait siinä,että appiukolla on omakin elämä.
Ja kai anopillakin on oma elämänsä,mutta ilmeisesti se ei hänelle riitä nykyisenlaisena.Menoa ja meininkiä kun pitäisi olla viikon jokaiselle päivälle ja tunnille.Elää kaiketi lastensa kautta.Ystäviä ja harrastuksiakin on,mutta se ei riitä hänelle.Ilmiselvästi.
Kaiken kaikkiaan uskoisin meidän elämäntavassamme ärsyttävän eniten se,että olemme hänen makuunsa LIIAN itsenäisiä,kun haluamme pärjätä itse ja omillamme.Meillä on selkeät ajatukset,suunnitelmat ja mielipiteet siitä,mitä haluamme,mistä pidämme,miten lastamme hoidamme jne. Hän kaiketi kokee itsensä siten syrjäytetyksi ja hyödyttömäksi,kun emme vastaanota hänen tuputtamaansa apuaan,neuvojaan ym.Se apu ja neuvominen kun on vaan anopin etujen mukaista ja ruokkii anopin psyykeä.Siksi emme ole sitä vastaanottaneet.Emme koe tarvitsevamme sitä.
Ja kyllä,varmasti on yksinäinen (ystävistä huolimatta)ja läheisriippuvainen ihminen ja kyllä,tuo päätäi oli osuva ilmaisu:)
Kertomasi tilanne kuulostaa minusta suht tyypilliseltä ongelmalliselta anoppi-miniä-suhteelta, aika voimakkaana tapauksena kylläkin. Ikävää, että asiat on teillä noin. Itselläni on suunnilleen päinvastainen tilanne ja suhde anoppiini: hän ei ota koskaan kantaa mihinkään, ei tarjoa apua tai neuvoa. Tuntuu, ettei häntä kiinnosta elämämme juuri ollenkaan. Ei siis ihan hyvä tilanne tämäkään.
Tulen tavallisesti erinomaisesti toimeen vanhemman sukupolven ihmisten kanssa, ja niinpä olin oikein odottanut tutustuvani anoppiini, kun mieheni kanssa tutustuimme. Alkuun anoppini vaikutti mukavalta, ja tavallaan vaikuttaa vieläkin, mutta käytöksellään hän viestii voimakkaasti välinpitämättömyyttä minua, ja poikaansakin, kohtaan.
Anoppini ei ole ensimmäistä kyläilyäni lukuun ottamatta koskaan valmistautunut millään tavalla vierailuihimme, ei siivonnut, leiponut, tms. Hän ei kysele kuulumisia; tavallisesti juttelemme yleismaailmallisista asioista, säästä, jne. Joskus anoppini poistuu pian kotoa, kun olemme tulleet paikalle. Syy ei voi ainakaan olla se, etten olisi hänelle ystävällinen.
Ymmärrän, että tilanteesi on ongelmallinen. Halusin kuitenkin tuoda asiaan erilaisen näkökulman. Usko tai älä, välillä oikein toivoisin, että omakin anoppini olisi tyypillinen hössöttäjä!
Kiitos avartavista,mielenkiintoista ja osin hauskoistakin kannanotoistanne:) Sain uutta mietittävää ja vinkkiä. Täytyypä kokeilla tuota leikiksi lyömistä tai mukaan menemistä,kuinka tehoaa.
Hössötys sinänsä ei ole mielestäni yhtään huono juttu,sikäli mikäli se tapahtuu toisen osapuolen toiveita,rajoja ja mielipiteitä huomioonottaen/kunnioittaen. Itsekkin ajattelen,että sellainen olisi ihan mukavaa,siis ihan positiivisessa hengessä. Ja jos torjuisimme tarjotun avun tms. anoppi voisi sen hyväksyä ja siinä kohtaa perääntyä ottamatta sitä mitenkään henkilökohtaisena loukkauksena.Ei tietenkään varmasti mikään helppo "vaatimus" anopille toteutettavaksi,onhan hänkin inhimillinen ihminen tunteineen(ainakin toivottavasti:D).
Meillä se hössötys vaan tapahtuu aikalailla anopin ehdoilla ja ajatusten mukaan.Hänellä on tietty ajatus,kuinka asioiden pitää mennä ja olla ja sitten sitä koittaa ajaa väkisin läpi,kysymättä edes meidän näkemystämme asiaan.Usein näkemyksemme ja ajatuksemme poikkeavat toisistaan aika paljon.Tulee tunne,että hän ei ole aidosti kiinnostunut meistä vaan siitä,että pääsisi mahdollisimman paljon päsmäröimään ja vaikuttamaan elämäämme tavalla tai toisella.
Esimerkkejä on monia ja yksittäisinä ne voivat tuntua varsin pieniltä,mutta kun niitä tulee KOKOAJAN ja kun vuorovaikutus on pelkästään arvostelua,kyseenalaistamista,neuvomista,puuttumista...Kierteestä on vain vaikea päästä eroon,kun ärtymystä on jo pohjalla valmiina jo ennen hänen tapaamisiaan.
Esimerkiksi:Anoppi tulee ilmoittamatta soittaan ovikelloamme.Tai soittaa,että olen nyt tulossa teille.Usein mieheni sanookin,että toive olisi,että sovit meidän kanssa vierailusi kotiimme,hän loukkaantuu ja itkee,ettei saa tulla katsomaan pojanpoikaansa silloin kun haluaa.Kun hän sitten meille saapuu,muistaa heti mainita joka kerta:ette ole käyneet tai pyytäneet kylään,miksi ette?Eikä ole yhtään postikorttiakaan tahi kirjettä tullut teiltä!Kyllä saisitte hävetä,kun niin harvoin näyttäydytte!(Eikä siis laske leikkiä vaan on ihan tosissaan)Pojalleni sanoo heti kättelyssä,että ei olla nähty taas aikoihin,useammin sinun pitäisi mummia nähdä!Siinä sitten pieni poika hämmentyneenä miettii,mitä pahaa hän on tehnyt,kun mummi vihaisena jo torumassa.
Silmäilee AINA asuntoamme kriittisesti ja kommentteja/neuvoja/ohjeita/palautetta tulee ihan jatkuvasti kaikesta esim.tuo eteisen matto on vaihdettava(kun saa tietää,että on minun hankkimani),se on niin likaa keräävä.Tiedän yhden ihmisen,joka tekee teille uuden maton puoli-ilmaiseksi!Mitä hyvänsä hankimme,on kommentti AINA:tuo ei kyllä ole markkinoiden paras tuotemerkki.Se ja se merkki on parempi.Ja sitten:tiedän yhden ihmisen,joka myisi teille...Ja sama homma,jos tietää meidän suunnittelevan jonkin hankintaa.Emmekä ole edes hänen kantaansa näihin kysyneet!
Lapsemme sairaudesta hän luulee tietävänsä kaiken.Mutta tosiasiassa ei tiedä juurikaan eikä siihen paneudu ainakaan niin,että meiltä mitään asiasta kysyisi tai tämänhetkisestä tilanteesta.Kun löysin mielestäni hyvän fysioterapeutin ja siitä iloitsin ääneen,hän sanoi:tiedän yhden,joka on huipputerapeutti.Hänellä on se ja se pätevyys.Saat käyntikortin.Vaihda siihen!Lapsemme lääkitykseen hän on myös puuttumassa.On nähnyt jonkun hassun,yksittäisen tv-ohjelman/lehtikirjoituksen/radiomainoksen tms. aiheesta tai sen vierestä ja kertoo ne meille:nyt lääkitystä olisi syytä muuttaa.Nimittäin uuden tiedon valossa teillä on nyt väärä annos/väärä lääke tms.Ja kun siihen sanon,että kyllä homma on ihan hallussa ja ei ole tarvetta muuttaa tämän perusteella,hän loukkaantuu verisesti ja sanoo,että kun ei sulle mikään kelpaa!
Mitä hyvänsä hankin,hän sen arvostelee.Kerran kun olin pois kotoa,hän oli kiertänyt kaikki huoneet läpi ja löytänyt kaikesta vikaa ja arvostellut hankintojani miehelleni(tiesi,että juuri MINUN hankkimiani):imuri on vääränlainen ja huono,verhot pölyä kerääviä,tiskiharja vanhanaikainen,kahvinkeitin väärin huollettu jnejne.Ruokammekin on yksipuolista ja vääränlaista(todellisuudessa ei todellakaan ole,ihan normaalia kotiruokaa).On tarjoutunut meille ruuatkin tekemään ja kun olen kieltäytynyt siitä ja kertonut,että kiitos teen itse mielelläni ruokaa ja nautin siitä vieläpä,hän loukkaantuu:kun mikään apu ei kelpaa...Lista on loputon.
Lapsemme syntymäpäivät meinasi peruuntua kokonaan hänen oikutteluunsa.Hän halusi järjestää juhlat ja vieläpä omassa kodissaan.Sanoin hänelle nätisti,että kiitos kovasti,mutta meille on tosi tärkeää järjestää juhlat itse ja ihan omassa kodissamme.Mainitsimme myös,että jos apua tarvitsemme,sen kyllä kerromme.Hän tästä suivaantui,järjesti kunnon kohtauksen,joka kesti viikkoja.Huusi,haukkui,sätti,itki puhelimeen ja juorusi kylillä kuinka hänen apunsa ei kelpaa ja hänet sivuutetaan täysin lapsenlapsensa elämästä.Yritimme kertoa,että näin ei todellakaan ole ja että toivomme,että hän saisi nauttia juhlista vieraana kuten muutkin isovanhemmat jne.Olipa mukava tunnelma sitten juhlissa.Anoppi oli nyrpeänä ja julisti kovaan ääneen,että on tainnut miniä pitopalvelusta tilata tarjottavat(ei kyllä oltu tilattu).
Lahjatoiveita hän ei koskaan kysy.Eikä siinä kai sinänsä mitään.Mutta jos erehdymme hänelle niistä puhumaan,hän suivaantuu.Lahjoja ei voi saaja määrätä. Ja siten lapsemme saa lahjaksi jotakin sellaista,mitä hänellä jo on/hän ei tarvitse/toivonut/voi käyttää.
Kutsuttuna hän ei noudata minkäänlaisia kellonaikoja.Hänellä on OIKEUS tulla koska itselle sopii.JA lähteä,koska itselleen sopii.Usein viipyy vähintäänkin päivän kylässä meillä,kun kerran tulee.Samaa hän toivoo meiltä.Muuta menoa meillä ei saisi olla samana päivänä,kun HÄNET tapaamme.Hän on itse sanonut,että hänen pitäisi olla lapsenlapsensa elämässä avainhenkilö.Se tärkein henkilö.Viis kenestäkään muista.Jos vietämme pääsiäistä toisten isovanhempien luona,hän sanoo,että kattokaapa sitten,että seuraavana pääsiäisenä on minun vuoroni ja istutte minun pääsiäispöydässä!
Poikaansa hän pitäisi mieluusti henkilökohtaisena kyökki-apurina.Joka päivälle olisi joku "pikku" tehtävä hoidettava hänelle.Jos ei suostu,tulee itku/loukkaantuminen tms.Ei ymmärrä,että on paljon velvotteita,menoja ja hommaa ihan tässä omassa arjessakin ja elämässä!
Tässä vain muutama esimerkki.Jos kaikki tähän kirjottaisin,loppuisi tila kesken:D Mutta aika ikävältä tämä kaikki joskus tuntuu.Itse olen vielä peruskiltti-miellyttäjä,joten liian usein suostun vaan hymyilemään ja ottamaan vastaan hänen juttunsa.Siitähän se vaan yltyy.Samaten siitä,jos vastaan sanomme.Voin vaan unelmoida normaalista suhteesta anoppiin,millaista olisi,jos sellainen olisi.En jaksa olla hänen seurassaan enempää kuin on pakko eikä jaksa miehenikään.En taatusti ole mieliminiä,kun niin omapäinen hänen mielestään olen enkä häntä tottele kuten muut miniät.Olemme mieheni kanssa puhuneet menosta terapiaan tämän asian vuoksi,jotta avioliittomme ei kariutuisi tähän.Koska tottakai tämä toisinaan myös meidän välejämme kiristää.
Nyt näemme häntä mahdollisimman harvoin.Muuten tuntuu,että on vaarassa,että tämä kaikki kiristää perhesuhteitamme liian paljon.
Kiitos,että jaksoitte lukea tämän.Helpottaa jo tämäkin,kun saa kirjoittaa nämä asiat tähän.
Ehkä seuraavan romaanin lukeminen olisi Sinulle jotenkin apu:
Pekka Peltonen: Mutta kaipaus pysyy (2009, Books on Demand, Norderstedt/Saksa, 328 sivua).
Se on tarina vallankäytön vaikutuksista ihmissuhteisiin. Vaikka se onkin maalaisympäristöön sijoitettu tarina, on siinä varmasti jokaiselle anoppi-miniä-suhteessa elävälle mietittävää. Kirjan ensimmäinen puolisko valaisee anopin kehitystä, toisessa puoliskossa tulee kuvaan miniä. Se on kuvaus ihmisen (miniän) sortumisesta, mutta antaa ehkä toivoa ainakin niille, jotka pitävät itseään epäonnistuneina miniöinä.
Otteita löytyy netistä esim. www.books.google.de , kun siellä kirjoittaa hakuun romaanin nimen "Mutta kaipaus pysyy" ja klikkaa "Nach Büchern suchen". Kirjan kansikuvaa vielä klikkaamalla ilmestyy kansi suuressa koossa ja sivua alaspäin rullaamalla tule tekstinäytteitä n. 60 sivun verran. Anoppi esiintyy jo tekstinäytteiden alusta lähtien, miniä astuu kuvaan vasta tekstinäytteiden loppupuolella. Kirjaa voi tilata paitsi kirjakaupoista, myös nettikaupoista (esim. libri.de).
Kaikkea hyvää Sinulle toivottaa
muuan näitäkin asioita pohtinut ja kokenut
Kuulostaa tutulta tuo tarinasi. Itse ihan uupunut anopin kiemuroihin. Seurustelumme alussa tulimme vielä mukavasti anopin kans toimeen. Tosin joka tapaamisella sain kuulla miten huonot puolisot hänen muilla lapsillaan oli, ajattelin jo tuolloin, että jonain päivänä on minun vuoroni..Joulukuussa avopuolisoni sairastui aivoinfarktiin, toipui siitä hienosti kovan työn ja kuntouksen kautta. Päiväni olivat ympäripyöreitä, uusi elämäntilanne mullisti myös arkemme, jo ihan käytännön asioissa.
Helmikuussa mieheni täytti vuosia. Ehdotin synttärikahvitteluita päiville, jotka sopivat omaan almanakkaani..tyhmä kun olin, teen nimittäin vuorotyötä ja samaan aikaan äitini sairastui. Anoppi tästä pillastui, kun ei päässyt kahvittelemaan kotiimme, päivänä joka hänelle olisi sopinut ja siitäkös sotku ja maailmansota alkoi. Tuosta päivästä lähtien olen saanut kuulla kunnian, olen paska akka, vitun akka, jäkättävä akka, syyttää mua poikansa huonosta kuntoutumisesta, olen pitänyt häneen poikaansa nälissään jne jne..tarina loputon. Keskustella hänen kanssaa ei voi, hänen ainoa tapansa kommunikoida on huutaminen, haukkuminen ja lopuksi hän lyö puhelimen korvaan kiinni. Anopin kielenkäyttö korvia raastavaa ja kun olen mielipiteeni esittänyt saa hän lisää vauhtia..huh huh..ja mieheni ei usko, että äitinsä käyttäytyy noin, ei voi kuulemma äidilleen pahasti sanoa. Äiti on ykkösnainen. Anoppi sit soittaa itkuisena miehelleni, joka puolestaan sit käy sättimään minua. Tätä tilannetta nyt kevään ajan jatkunut. Minun pitäisi joko hyväksyä ilkeä anoppini ja mukailla mieheni mielipidettä tai olla oma itseni ja lähteä kävelemään. Taidan tietää jo kumman vaihtoehdon valitsen..
Nimimerkki: paska akka on kyllästynyt hoitamaan sairastunutta puolisoaan, ja nyt on sitten erittäin kätevää vyöryttää eron syy anopin niskoille.
Kaikille tutuille tietysti syötetään keksittyä tarinaa ilkeästä anopista :( .
Puolisoni ei kyllä enää tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa 24H/ vrk, vaan on tällä hetkellä työelämässä jo:)eli on kuntoutunut aivan mainiosti!
Oot kyllä tosi itseesi kyllästynyt tyyppi. Käyt joka ketjussa aukomassa päätäsi ja aiheuttamassa mielipahaa. Eikö sulla ole muuta elämää, kun käydä täällä pahoittamassa ihmisten mieliä. Tunnen tuon ihmistyypin, olet itse juuri sellainen "ilkea anoppi"- josta täällä paljon kirjoitellaan. HANKI OMA ELÄMÄ!!!!!
Keksi uusia heittoja! Hanki elämä on niiiiin vanha ja kulunut!
Eikö anopin haukkujalle kelpaa lukea toisenlaisia näkökantoja asioihin?
Onko se tosiaankin väärin että joku näkee asiat toiseltakin kannalta?
Ja voin kertoa... en todellakaan ole itse anoppi mutta miniä olen ja suhteet omaan anoppiini ovat erinomaiset. Ts OMA ELÄMÄ ON HALLUSSA!
Tulee vain halu puolustaa vanhenevia naisia itsekkäiden prinsessa- miniöiden älyttömiltä hyökkäyksiltä.
Luepa kirjoituksesi uudestaan ihan ajatuksella. Todellakin ihmisiä on erilaisia, on näitä prinsessa-miniöitä ja sitten on näitä "kunnollisia miniöitä", joihin näyt itsesi lukevan. Samalla tavalla on myös anopeissakin, noita-akkoja ja mukavia. Älä sinä itse hauku ja syyllistä niitä, jotka kertovat negatiivisia kokemuksiaan anopeistaan. Lapsikin sen tajuaa, etä ihmisiä on erilaisia. Jos haluat joka asiaan kommentoida, voisit sinäkin tehdä sen ystävällisessä hengessä eikä aina "mollata" ja haukkua. Et todellakaan ole oikea ihminen kommentoimaan muiden kirjoituksia, kun itse haukut ja arvostelet ainoastaan muita.
Kukas täällä nyt ihmisiä haukkuu ja panettelee? Et kai vaan sinä?
Enkä minäkään ole jokaiseen kommentoinut, vain niihin naurettavimpiin.
Sinun kanssasi "keskustelun" lopetan tähän. Mutta kommentointia jatkan jos itse niin haluan!
Jos naurettavimpiin kommentoit, niin voit sitten ottaa kantaa ainoastaan omiin kommentteihisi, nehän ne kaikkein naurettavimmat ovat. Jutuissasi ei ole muuta hyvää, kuin se, että niille todellakin saa nauraa,niin lapsellisia ne ovat.
Minulla anoppina on taas päinvastainen ongelma. Miniäni on minua 15 vuotta nuoremi ja siis poikaani muutaman vuoden vanhempi. Naimisissa he eivät ole, mutta heillä on kolmevuotiaat kasoset. vasta tänäkesänä olen enemmän saanut olla lapsenvahtina. Heille minua ei ole kertaakaan pyydetty kylään, olen käynyt kun apua on tarvittu (muutamia kertoja9 ja lasten synttäreillä. Nyt sitten miniä ja poikani olivat kolme vuorokautta reissussa ennen miniän töihin paluuta. Tarkat sain ohjeet ruokinnasta ja ulkoulusta, kuravaatteet päälle jne. Tein työtä käskettyä ohjeiden mukaan. Annoin lasten leikkiä sydämen kyllyydestä hiekkalaatikolla kuravaatteissaan. Meniväthän siinä sitten likaiseksi hienot, kalliit puvut. Ajattelin välttyä haukkumisilta pesemällä vaatteiden vaatiman ohjeen mukaan ulkoulupuvut. Sitten seuraavanä päivänä tuli tiukka puhelu. Miniä väitti olevansa täysin varma ettei kuravaatteita ole ollut, koska kun hän ulkoiluttaa ei vaatteet likaannu. myös pyykinpesutaitojani epäili perustllen sitä sillä ettei vaatteet ole samanlaisia kuin silloin kun meidän lapset ovat olleet pieniä. Totesin miniälle vain, että kyllä minulla on aiavn samanlaisesta materiaalista valmistettuja vaatteita ja ne eivät ole 50-vuotta vanhoja. Uskon ettei lapset likaa vaatteitaan kun hän niitä ulkoiluttaa, koska lapset eivät saa tehdä mitään etteivät vaattee mene pilalle. päivät miniällä pojan kertoman mukaan menee pyykkiä pestessä ja lastenvaatteita silittäessä.Vaatepinot oavt niin hienoja kuin uudet vaatteet kaupan hyllyllä.Lasten kanssa ei sitten paljon ehdi seurustelemaan kun miniän aika menee pyykkileikeissä. Kaksoset tuntuvat olevan näyttelyesineitä äidilleen. Leluista osa on laitettu piiloon ettei tyttö revi niistä tarroja irti. odottavat ilmeisesti niin kauan, että niiden aika on ohi. Vaaatteidenkin on tarkoitus säilyä uuden veroisena, miksi?Eikö ole tärkeintä se, että lapsi saa leikkiä ja touhuta ja olla onnellinen kuin se, että vaatteet ovat uudenveroisina aina. Miniä korostaa aina kuinka hän on niin tarkka ja soittaessaan totesi minulle, että kun me ei olla samanlaisia. Olisi mieli tehnyt sanoa, että luojan kiitos! Ajattelin ettei se kannata ja viisas väistyy. Lasten isä ei saa poistua kodin ulkopuolelle juuri muulloin kuin kauppaan ja sinnekin vaimon luvalla. Poikani on kotirauhan vuoksi antanut periksi.Ulkoiset asiat lasten kohdalla on hyvin, mutta muusta voi sitten olla eri mieltä. onneksi lapset kasvaa ja osaavat itse päättää asioistaan.
hei oletko vielä kuulolla ja voinko vaihtaa ajatuksiani vastaavasta asiasta ja mielipahasta