minulla on anoppi joka olisi halunnut vielä yhden lapsen...eli odottaa innolla lapsenlapsia, pelkoni onkin että odottaa liikaa. itse olen vahvatahtoinen ja sanon asiat suoraan ja haluaisinkin lapselleni mummun enkä toista äitiä. pahoin pelkään että anoppini yrittää olla lapselle toinen äiti. mieheni kanssa olen keskustellut asiasta ja hän on minun puolella, onneksi. onko muilla samanlaista tilannetta ja miten olette saaneet mummun kanssa normaalit suhteet lapsiin?
anoppi
lapsia
273062
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Mistäköhän tämä pelko juontaa juurensa? Uskon sen olevan aika yleinen.
Minulla meni miniän kanssa kohtuullisen mukavasti ensimmäiset neljä vuotta, kunnes lapsi syntyi.
Paria kuukautta ennen synnytystä miniä alkoi selkeästi vältellä minua, vaikka en ole edes sekaantuvaa anoppityyppiä. En ole vieraillut miniälässä kuin kutsuttuna. En arvostellut huushollia, saati miniää.
Tottakai riemuitsin lapsen syntymästä ja osoitin iloisuuteni.
Joskin ristiriitaista, että miniän mielestä en tarpeeksi. Hän moitti etten osallistunut taloudellisesti heidän avustamiseen, vaunujen ym. hankintaan.
Olin ostanut vauvanvaatteita, mutta ne olivat vääränlaisia tai muuten sopimattomia.
Kun lapsi syntyi, minulle ilmoitettiin ettei olisi asiaa laitokselle katsomaan, koska miniä ei halua. Noh, ei siinä mittään, ymmärsin.
Kuulin kuitenkin, että miniän äiti ja miesystävä kävivät.
Pikkaisen se raapaisi tunnepuolella. Laitoin poikani mukana kuitenkin ruusuja ja suklaata sekä pikkuisen lahjan miniän.
Kun miniä oli kotiutunut, minulle ilmoitettiin että äidin on syytä levätä, enkä näin ollen vieläkään näkisi lasta. Onneksi näytettiin valokuva.
Ja voi, hieman hävetti, kun marketissa käydessäni tapasin miniän harrastepiiristä hänen ystävättärensä, joka kertoi käyneensä katsomassa vauvaa. En kertakaikkiaan kehdannut sanoa, että en itse mummona ole nähnyt, vaikka asumme melkein vierekkäisillä tonteilla.
Oloni alkoi tuntua surkealta, koska ei kukaan voi kuvitella, kuinka malttamattomasti olisin halunnut nähdä vilauksen vauvasta. Pojaltani kyselin kyllä, millainen vauva on.
Suhteeni miniään siis muuttui täysin syystä, jota en ymmärtänyt. Kävihän toinen mummo poikaystävänsä kanssa jatkuvasti
Mietin päätäni pahki, olinko sanonut tai tehnyt jotain, olinko loukannut.
Kuukauden kuluttua vauvan syntymästä näin siis pienen lapsenlapseni. Sain jopa ottaa syliinkiin. Miniä oli kuitenkin erittäin varautuneen oloinen, kuin emo joka pelkäsi, että ryöstäisin vauvan pois häneltä.
Siinä vaiheessa aloin todella miettiä, olinko jotenkin antanut jossain vaiheessa ymmärtää, että omistelisin lasta.
En saanut päähäni sellaista kohtaa miniän odotusaikanakaan.
Kun ristiäisten aika koitti, huomasimme mieheni kanssa sielläkin, että vaikka olin kovasti leiponut noihin juhliin, niin minulla ei ollut siellä mummon roolia.
En uskaltanut olla tyrkky, vaan annoin miniän äidin sydämenkylläksensä mummotella ja pidellä vauvaa sylissään.
Tästä toisesta mummosta, poikaystävästä ja vauvasta otettiin kuvia ja yhteiskuvia.
Jälkeenpäin kun olen noita valokuvia katsellut, huomasin ettei minua ja miestäni näy missään kuvissa.
Kun aikaa kului ja vauva olisi silloin tällöin tarvinnut kaitsijaa, ei minuun turvauduttu koskaan. Poikanikin alkoi pikkuhiljaa protestoida, kun vain miniän äiti ja tämän poikaystävä kutsuttiin paikalle hoitajaksi.
Miniä oli vastannut protestiin, ettei luottanut minuun hoitajana.
En käytä ollenkaan alkoholia, en tupakoi, minulla on kokemusta lapsista, joten syy tuntui käsittämättömältä.
Tällä hetkellä vauva on kasvanut jo nelivuotiaaksi vesseliksi. Sama meno jatkuu, epäluottamus. On tullut pari pakkotilannetta, että olen päässyt hoitamaan lasta. Olen silloin tosi jännittynyt, koska pelkään että teen jotain epäkurantin virheen vastoin miniän kasvatusperiaatteita.
En välttynytkään virheiltä. Molemmilla kerroilla en ole antanut lapselle riittävästi ruokaa. Noina kertoina hoitopestit kestivät 2-3 tuntia.
Olen kaikesta tullut siihen johtopäätökseen, että ontuvan isoäitiyssuhteen syynä on miniän pelko.
Hän pelkää, että yrittäisin olla äiti hänen lapselleen.
Ymmärrän sen. Tulen tavattoman hyvin toimeen lasten ( ja aikuistenkin) kanssa. Lapset pitävät minusta, vaikka sen itse sanonkin.
Tykkään puuhata lasten kanssa ja keksin kaikkea hauskaa tekemistä.
Olen eräässä järjestössä lapsityössä ja saanut siihen koulutusta.
Mustasukkaisuus on kauhea tauti. Ihminen voi olla mustis omasta lapsestaan mummolle.
Poikani on yrittänyt puhua asiasta vaimolleen ja vakuuttaa, että olen vaaraton... mutta miniä ei halua edes keskustella aiheesta.
Hän on oikeassa omasta mielestään suojellessaan lastaan mummon "omistavalta" rakkaudelta.
kiitos kun vastasit, ehkä anoppinikin ajattelee juuri noin.mutta kerron nyt tarkemmin mistä pelkoni johtuu: hän on luullut kerran että olen ollut raskaana koska lopetin tupakanpolton, hän yritti ensin soittaa minulle asiasta, en silloin pystynyt vastaamaan puhelimeen soitti perään miehelleni ja kysyi odotanko vauvaa,minusta tuntui oudolta se kysymys koska yleensä annetaan pariskunnan itse kertoa eikä tunkeuduta. kuulin jälkeenpäin mieheni veljen tyttöystävältä että anoppini oli suoraan sanoen mennyt "sekaisin" kotonaan koska luuli että vauva tulee, oli alkanut suunnittelemaan ristiäiskakkua..vähän aikaa sitten sanoi että meidän pitäisi tehdä oikea vauva että hän saisi sen hoitoon ja lähteä vauvan kanssa matkoille, tivoliin ym. toivon että pelkoni olisi turha mutta niin vaikealta kun tuntuukin se ei taida olla.
Ainakin tiedät että lapsi olisi toivottu. Eikös se ole kiva!
Koeta etsii asiasta hyviä puolia.
Pahempi juttu olisi jos anoppisi sanoisi, että ei haluaisi sinun tekevän lapsia, eikä haluaisi olla lastesi mummo. Että joku muu olisi paljon parempi.
Ja sitten jos anoppis sanoisi ettei tulisi ristiäisiinkään ja häntä inhottaisi koko juttu.
Olis varmaan kuule aika paha?
niin kovin tutulta tuo kokemasi tuntuu. Samantapaisen kohtelun olen itsekkin saanut ja samoja asioita joutunut pohdiskelemaan.
On joskus kestämätöntä miten kipeältä tunttu tämä tilanne ja tämä ikävä lapsenlasta ja tämä epäoikeudenmukaiselta tuntuva kohtelu.
Olen niin väsynyt tähän epätietoisuuteen ja jatkuvaan jännitteeseen miniäni ja minun välillä, mutta ihan pakko on kestää, muutoin ei saa sitäkään pientä tilaisuuttaa tutustua lapsenlapsiin.
Varmaan on surullista, mutta on minun on kyllä sanottava, vaikka et tykkää tästä, mutta elämässä on muitakin tärkeitä asioita kuin lapsenlapsen näkeminen. Se lapsi on kuitenkin ensisijassa poikasi ja tämän vaimon lapsi, ja jos lapsen äiti ei halua eräitä tämän lapsen läheisyyteen, niin sitten hänen ei tarvitse päästää niitä henkilöitä tämän lapsen lähelle. Ja jos poikasi päästää sinut tuon lapsen lähelle, vastoin vaimonsa lupaa, rikkoo hän siinä vaimonsa tahtoa.
Tärkeintä on, että tuolla lapsella on asiat hyvin, sehän se on tärkeintä. Lapsen edun valvominen on äidin oikeus. Hän on lapsen synnyttänytkin.
Täällä eräät anopit kommentoivat sitä, miksi miniän äiti saa nähdä tuota lasta, mutta anoppi ei. Miniän äiti on miniän äiti, anoppi ei ole mitään sukua miniälle. Miniän äiti on kasvattanut miniän, anoppi ei. Heillä on vuosikymmenien suhde takanaan, ja tässä tilanteessa miniän tietenkin useimmiten turvaa juuri omaan äitiinsä, ei miehensä äitiin. Vaikka anopit eivät siitä tietenkään tykkääkään.
Vaikka anopin mielestä suhde miniään on ollut kunnossa, ja välit ovat olleet jopa erinomaiset, tai vähintään hyvät, voi miniän äitiys muuttaa koko jutun. Silloin ehkä se totuus tulee lopulta ilmi, mitä miniä on ollut anopistaan mieltä. Vaikket olisi tehnyt mitään pahaa, kemiat vaan eivät natsaa silloin, kun sinun mielestä pitäisi natsata. Miniäsi näkee asian aivan eri kantilta kuin sinä. Ehkä hän leppyy, ehkä ei. Sinun kannattaisi ehkä miettiä jotain muuta, koska väkisin kämpeämällä tai edes vihjaamalla et saa kuin vahinkoa aikaan.
Mutta tärkeintähän tässä on sen lapsen etu. Olisi hyvä, että kaikki lapset saisivat vierailla mummolla, mutta kaikille tämä ei ole mahdollista.
Unohdit yhden tärkeän pikkuseikan.
Isällä on osuutta lapsen genetiikkaan.
Lapsi kun on yhtä paljon isänsä "omaisuutta".
Teit lapsesta pelkästään äidille kuuluvan esineen.
"jos poikasi päästää sinut tuon lapsen lähelle vastoin vaimonsa lupaa, rikkoo hän siinä vaimonsa tahtoa"...
Hehehe, megaluokan feministi tässä hourii! Onpas tasa-arvo linksahtanut pahasti toiselle poskelleen!
Vaimohan se rikkoo miehensä tahtoa vastaan, jos mies ei saa omaa jälkeläistään näyttää äidilleen ja suvulleen.
Ovatko vaimot poliiseja, joilta pitää pyytää lupa-anomus jopa yksinkertaiseen tapakulttuuriin kuuluvaan asiaan?
Hyviin käytöstapoihin kuuluu näyttää vauva molempien äideille, vaikka ne kemiat ei täysin kohtaisikaan.
Ellei nyt ihan seinähullusta anopista ole kyse. Noissa ei kai ole.
Kuitenkin annat ymmärtää, että tiedät syyn tuohon tilanteeseen.
Sinähän olet vanhempi kuin hän. Etkö pysty ottamaan asiaa esille? Ei kai se täällä palstalla itkemällä kohennu.
avioerojen suurta määrää, niin ylettömän itsekästä että oksat pois!
Asiasta on yritetty puhua, mutta miniä ei halua kuulla sanaakaan.
Hän on omasta mielestään oikeassa ja piste. Hän on sanonut, että ei luota ja piste. Hän on sanonut, ettei hänen tarvitse miettiä mitään, eikä perustella sen enempää ja piste.
Siis hän sanoo näin, sanomalla sen pisteen loppuun kuin vahvennukseksi.
En halua mennä painostuksen puolelle. Jos ihminen on noin pisteen varma asioistaan, niin mitäpä sitä ruutia ilmaan ampumaan turhaan. Vanha sananlasku sanoo, että ihminen löytää kaiken edestään, ehkä hänkin joskus.
Hän ei ole kypsä puhumaan asiasta. Minun on vain hyväksyttävä tilanne ja etsittävä jotain korvaavaa menetetyn isoäitiyden tilalle.
Miniäsi käytös laittaa miettimään että on tullut käytyä vieraissa ja miniäsi ei olekaan ihan varma kuka on lapsen isä, ja pelkää sinun huomaavan että pojastasi on tehty aisan-kannattaja.
Aika tavallista nykyään.
Kaikkien isien tulisi lukea tämä teksti.
Lapset todella myöhemmin kiittävät äitiään, joka ei sallinut lapselle (toista) mummulaa.
Näinä aikoina - totta puhuen - lapsi tarvitsee ympärilleen mahdollisimman paljon rakastavia ja eri-ikäisiä ihmisiä
Tekin todennäköisesti eroatte ennemmin tai myöhemmin. Se on tilastollisesti suurempi mahdollisuus kuin että ette eroaisi.
Minulla oli pelko kanssa, mutta se johtui siitä että anoppi sanoi jos se on tyttö otan sen omaksi(anopilla siis pelkkiä poikia). Siitä asti toivoin lapseni olevan poika, ihana pieni poika sieltä tulikin. Eikä se sitä ominut, ihanaa kun lapsellani on oikeasti rakastavia ihmisiä ympärillä Mut nyt sit odotetaan toista ja nyt pelottaa että tulee tyttö, kun anoppi ei oo ikinä osannu olla tasavertanen, ja pelkään kuinka käy nyt sitten poikani. Mut ehkä se siitä puhumalla, kyllähän anoppi on sentäs fiksu ihminen.
mutta siun tilanteelle pitäis saada stoppi... tuo on kamalinta mitä olen koskaan kuullut, teki ihan pahaa...nyt vaan kipin kapin miniälle ja kissa pöydälle pakotatte sen keskustelemaan, olethan sinäkin sen mummi, tossa tapauksessa pitäisi jo poikasi avittaa asioita hiukan kun ei taida norm. puhe tehota(tarkoitan että kaikki yhdessä keskustelemaan niin että poikasi on puolellasi)
Toivon syvästi että saatte asiat kuntoon!
Puhuin lapsen edusta. Lapselle on tärkeintä, että hänellä on rakastavat vanhemmat, ja kuten sanoin, olisi hyvä jos lapsella olisi mahdollista oleilla mummuloissa. Mutta on myös erittäin suuri tilastollinen mahdollisuus, että toinen näistä mummuloista ei tarjoa niin kovin rakastavaa ympäristöä.
Väitättekö, että ympäristö, joka on mahd.vihamielinen miniälle, lukekaa nyt vähän näitä saamiani viestejä, olisi hyvä lapselle?
Vika ei ole aina vain siinä miniässä. Kumma, että näette vikaa vain nuoressa äidissä, mutta vanhassa äidissä, siinä anopissa, ei ole yhtään vikaa. Miksiköhän tuo nuori äiti ei vie lastaan mummulaan, yhtään tai niin usein kuin mummu toivoisi? Miksi ehkä hänen miehensäkin on samaa mieltä? Hurja kauhistus anopille olisi se, jos poikansa ei viihtyisikään entisessä lapsuudenkodissa enää niin usein.
Ehk pysyvät poissa, koska nuorella perheellä on muitakin menoja. Eläkeikäisellä, vanhemmilla ihmisillä on enemmän aikaa miettiä, pohtia, mikseivät tule käymään. Lapsenlapset eivät voi olla anopin, ihmisen, naisen koko elämä. Pitää löytyä elämää myös "suvun" ympäriltä. Mitä näille anoppien miehille kuuluu?
Täällä teidän rakastavien anoppien ja naisten, minua paljon "kokeneempien" naisten suusta olen saanut kuulla, että olen feministi ja nyt ennustatte myös eroa. Miksi veisin lapsen tuollaiseen ilmapiiriin, jossa ei sallita erilaisia mielipiteitä, eri ikäiseltä naiselta, äidiltä?
Uskotteko todella, että se olisi lapsen etu viedä tämä paikkaan, jossa lapsen äiti eikä lapsen isäkään välttämättä viihdy kauaa aikaa? heidän kotinsa on muualla, usein usean kymmenen km:n päässä, on harrastuksia, tuttuja, jotka eivät puhu vain lapsista. Jotka eivät näe naista vain äitinä. Te näette itsenne, ainakin näiden viestien perusteella itsenne vain äiteinä.
Feminismi ei ole kirosana. Muuten. Kiitos, että kutsuitte minua siksi, siitä kiitos ja kumarrus.
Luin viestisi ja olen pahoillani. On varmasti ikävää, kun ei pääse luomaan lapsenlapseen sellaista lämmintä suhdetta kuin haluaisi. Olen itse miniä ilman lapsia ja olen miettinyt syitä lapsettomuuteeni. Yksi aika iso asia oli anopin eräs mielipide ja käytös. Muiden korvissa kyseinen asia on varmasti mitätön, mutta minulle se oli ja on suuri. Anopillani on mielipiteitä, jotka poikkeavat kovasti omasta arvomaailmastani ja hän on tuonut nämä mielipiteensä selkeästi esille. Niillä oli suuri vaikutus lastenhankintapäätökseeni. En pystynyt tekemään lasta, koska näin hänet läheisenä mahdolliselle tulevalle lapsellemme. Vaikka rakastan miestäni ja olisin lapsen hänen kanssaan halunnut, en pystynyt siihen. Suren tätä asiaa.
Ehkä kannattaisi elämässään ajatella läheisiään ihmisinä ja läheisiä perheitään kokonaisuutena. Jos toivoo ehyttä suhdetta lapsenlapseen, pitäisi ensin pystyä luomaan luotettava, rakastava suhde lasten äitiin. Kaikki voi toki myös tapahtua nopeasti ja ei välttämättä ehdi luoda suhdetta miniään ennen lapsen syntymää. En tiedä miten tämän ilmaisisin. Miniästä pitäminen ihmisenä, sellaisena, joka hän on erillisenä ihmisenä ja äitinä, pitäisi pystyä tunteena välittämään hänelle. Luottamus on varmasti hyvän ihmissuhteen perusta. Jotakin on särkynyt teidän välillänne ja se on ehkä tapahtunut jo ennen lapsenlapsen syntymää.
Syyllistät anoppisi siitä ettet viitsinyt hankkia lapsia?
No... anopin syytähän kaikki miniöiden psyyken häiriöt on, tietenkin. Anoppi on se helpoin kohde syyllistää ihan kaikesta.
Hanki oikein iso peili ja tutki tarkkaan siitä itseäsi. Hommaa myös aika psykiatrille.
Ehkä, ehkä jotain on särkynyt ennen lapsenlapsen syntymää.
Vaan en tiedä mitä. Olen vain ihminen, vaikka olenkin anoppi. Ehkä "vääränlainen" katse, sana...
Olen aivan tietoisesti varonut sanomasta, tekemästä ja neuvomasta mitään.
On kuitenkin erittäin vaikea olla täydellinen kontaktissa, en ole täydellinen parhaimpien ystävienikään seurassa.
Eivätkä parhaimmat ystäväni ole täydellisiä minua kohtaan.
On vain sanaton anteeksianto siitä, että kaikissa ihmissuhteissa on "vaappumista".
Ystävä saattaa unohtaa syntymäpäivän, tai minä unohdan. Eikä aina pysty olemaan ajan tasalla ystävien menokalenterista jne.
Arvaat varmaan että olen miettinyt jos toisenkin yön, mikä meni vikaan... varsinkin kun miniä ei halua keskustella.
Hän ei vain yksinkertaisesti halua minua läheisyyteensä, lähelle lasta... hänen kemiansa kaihtaa minua tässä elämänvaiheessa.
Minun on hyväksyttävä miniä tällaisenaan.
En halua sotkea heidän avioliittoaan ja manipuloida poikaani vaimoaan vastaan painostamalla ja vaatimalla tapaamisia lapsenlapsen kanssa.
Kiitos myötätunnostasi! Se lämmitti.
Hyviä vointeja sinulle ja lapsillesi. :)
Pieni selvennys lienee paikallaan. Aloitin tähän viestiketjuun kirjoittamisen, koska oma elämäntilanteeni parikymmentä vuotta sitten muistutti jonkin verran aloittajan tilannetta. Olisi näemmä pitänyt vastata aloittajan viestiin suoraan.
Kun olin parikymppinen flikka, oma anoppini tiedusteli tämän tästä, jokos se masu alkaa pyöristyä. Vastasin, että emme ole vielä harkinneet lasten tekoa, opiskelen ensin. Anoppini tokaisi, että mitä sitä opiskelemaan, lapsia pitää tehdä, kun on vielä nuori. Sitten hän ehdotti, että tekisimme poikaystäväni (=nykyinen mieheni) kanssa lapsen, jonka hän sitten voisi ikään kuin "adoptoida" oman miehensä kanssa. Hänellä sattui olemaan kova vauvakuume silloisen miehensä kanssa, mutta lääkäri ei enää korkean iän ja sairauksien vuoksi suositellut lasten hankintaa. Ensin tietysti pidin moista juttua vitsinä, mutta hän oli tosissaan. Iän myötä puhe vauvoista ei laantunut ja se alkoi ahdistaa minua. Kun aloin lähestyä neljääkymmentä, anoppini alkoi varoitella mahdollisen vauvan kehityshäiriöistä. Hän sanoi, että ei voi sietää vammaisia ja, jos teette lapsia, tehkää terveitä. Tämä oli se arvomaailmakysymys, josta olin eri mieltä. Ajattelin, jos teen lapsen, saa kelvata maailmaan sellaisenaan kuin on tullakseen. Ei tullut millaisenaankaan. Onko anoppi nyt tyytyväinen? Ei ole. Hänellä ei ole yhden yhtäkään lapsenlasta, vaikka lapsia on useampia. Suru varmasti hänelläkin.
Miksi ihmessä moitit, että kirjoittaja kertoo oman tilanteensa täällä?
Ei tietenkään mikään asia kohennu pelkästään palstalle kirjoittamalla, mutta keskustelua syntyy, kun on eri näkökulmia asioihin.
Tässä on ilmiselvästi miniä se, joka torjuu.
Sääli lasta, koska kenelläkään ei ole liikaa läheisiä ihmisiä, ja nyt äiti ei salli lapselleen isän äitiä lainkaan.
Isän pitäisi ehkä olla napakampi, mutta monissa perheissä äidin ote lapseen ja lapsen hoitoon on niin kokonaisvaltainen, että isällä ei ole paljonkaan sanomista.
Lapsella on myös se isä ja isän entinen perhe ja suku. Lapsi ei ole äidin omaisuutta vaan itsenäinen olento jolle on äidin tahdosta ja luonteesta riippumatta annettava mahdollisuus tutustua myös isän puolen sukuun ja mummuunkin.
On olemassa äitejä, jotka käyttävät lapsiaan aseena ihmissuhteissa, yleensä aseena anoppia vastaan ja hyvin usein myös riitatilanteissa aseena lapsen isää vastaan.
Onko se lapsen etu ??
Aivan samassa tilanteessa. Nuo ongelmat on minullakin ja keskustelu niistä aivan mahdotonta miniän kanssa. Ei suostu, ei halua ei näe tarvetta parantaa tilannetta.
Olen huomannut, että silloin harvoin kun saan heillä käydä, pelkään suunnattomasti osaanko toimia oikein, sanoa oikeat sanat, katsoa oikealla tavalla. Useimmiten en siinä onnistu ja aina tulee uutta sanomista ja moitetta.
Enimmäkseen olen hiljaa ja vain leikin lapsen kanssa mutta hyvä ei ole sekään, koska miniä loukkaantuu kun en välitä hänestä. Jos sitten näytän välittävni ja juttelen ja kyselen, hän loukkaantuu tai suuttuu kun puutun hänen elämäänsä. Olipa kyse vaikka vain kehumastani uudesta puserosta tai kampauksesta.
Koskaan ei myöskään tule oikeaa aikaa ja tapaa miten voisin ottaa asian puheeksi senkään takai, että on varottava esim. odotusaikana ettei pahoita toisen mieltä, imetysaikana sama juttu, lapsen ollessa pieni ei ole hyvä loukata nuorta äitiä, lapsen ollessa suurempi hän jo ymmärtää eikä ole hyväksi lapsen kuullen puhua pahoista asioista ja suututtaa äitiä. Niinpä siinä on vuodet vierineet oikeaa ajankohtaa odotellessa ja anoppi väsynyt ja vanhentunut ja menettänyt mielenkiintonsa ja elämänhalunsa pelkojensa keskellä.
Aika näyttää, miten kauan kestää mies. Sama kohtelu, väheksyntä ja torjuminen ja halveksunta kohdistuu myös häneen aikajoin.
Mutta se onkin taas eri juttu eikä kuulu anopille sekään.....
Oikeassa olet, miten sulle muka voisi kuulua aikuisten ihmisten asiat? Kyllä poikasi osaa puolustaa itseään aikuisena, jos ei osaa niin mitäs kasvatit nössön?
keskustelusta juuri sen oleellisimman eli asian ytimen ;))))))
juuri noin minunkin miniäni "keskustelee"
Oma äitini aina vihjailee, no, ei vihjaile vaan toitottaa että hänen pitää sitten saada lapsenlapsia! Tilanteesta saatiin esimakua kun otettiin meille kaksi pientä kissavauvaa. Seurauksena äitini soittelee usein, joskus päivittäin ja vonkuu että pääsee kissoja katsomaan! Haluaisi kissat joskus kylään heille.. Joskus pamahtaa ihan yhtäkkiä paikalle, käy hellimässä kissoja ja lähtee taas juuri ja juuri moikaten minua ja avomiestäni.. Välillä rasittavaa, mutta lähinnä hassua :D
No, ehkä hieman pelottaa että kuinka se meille tunkee sitten kun lapsia tulee, mutta kertaakaan ei ole käynyt mielessä että yrittäisi omia tai leikkä toista äitiä... Jotenkin kuulostaa saippuasarja-skenaariolta enemmän..
Jospa anoppisi kommentti oli ihan hyväntahtoinen ja humoristinen sutkautus? Otatko kaiken mitä sinulle sanotaan yhtä tosissasi? Ehkä "ihan fiksu" ihminen ei sentään toisen lasta omi oikeasti...
Minulla taas ei ole sitä anoppia koska hän on nukkunut pois ennenkun kerkesin edes tutustumaan häneen,sääli koska olisin halunnut tuntea hänet...ja harmittaa ettei se nää sit tätä meidän tulevaa esikoista...Siksi ihmettelenkin asiaa anoppipelosta, vie lapset äidiltään pelkoa.Tilanteeni on sikäli erikoinen että mieheni isosisko on ottanut jo aikojen saatossa sen "äiti/anoppi"roolin ja se on minusta outoa ja pelottavaa!!!
ymmärrän pelkosi täysin!!! minun oma anoppini sekosi täysin kun sai kuulla että minulle ja miehelleni on tulossa lapsi, aina oli masuani vahtimassa ja sanoikin joskus että minun lastani siellä piilottelet! neuvoja alkoi satelemaan enemmän kuin laki sallii jo odotus aikana (hänellä yksi poika ja itse olen ikäni lapsia hoitanut) sanoin että kysyn kyllä jos tarvitsen neuvoja mutta meni ohi korvien sekin!!! lapsi kun sitten syntyi niin alkoi sellainen omiminen ja puhui itseään "vahingossa" äidiksi lapselle, onnittelu kortissa ei minua ja miestäni onniteltu vaan siinä luki "kiitos kun synnyit lapsemme!!!" kun imetin lastani anoppi hoki usein vieressä minähän olen täällä tännehän sinun kuuluu katsoa!! tilanne johti siihen että aloin pelkäämään anopin vierailuja en uskaltanut olla lapsen kanssa kotona kun tiesin että anopilla on mahdollisuus tulla käymään, itkin joka kerta sen jälkeen kun anoppi poistui vierailulta ja joka kerta kun anoppi otti lapsen syliin minulla alkoivat kädet vapisemaa enkä voinut sille mitään niin pahaa teki katsella kun anoppi piti lasta sylissä!!! mutta kaikkeen tottuu ja kun lapsi kasvaa äidin itsetunto kasvaa, oppii antamaan anopille takaisin samalla mitalla useita kertoja ollaan oltu riidoissa kun olen oman pääni pitänyt lasta koskevissa asioissa ja aion pitääkkin!!! nyt kun neuvoja tulee ne kulkee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja anoppi saattaa joskus jopa luulla että olen kiinnostunut siitä miten hän neuvoo tekemään!!! näin pysyy anopinkin mieli hyvänä!