Elämä on yhtä helvettiä.
Joku voisi sanoa että positiivisessa mielessä, ehkä näin onkin mutta kuitenkin.
Olen KÄSITTÄMÄTTÖMÄN rakastunut yhteen tuttuun poikaan, mietin joka hetki häntä ja mitä hän mahtaa tehdä nyt, mitä mahtaa ajatella nyt, mitä mahtaa seuraavaksi tehdä.
Kuinka voisin unohtaa hänet, koska se minun pitää tehdä, pitää tehdä vaikka tuntuu siltä että se on viimeinen virheeni jota voin tässä elämässä tehdä.
Kuvittelen erilaisen tilanteen: olisin hänen lähipiirissään ja saisin mahdollisuuden tavata hänet usein, voisin jutella hänen kanssaan ja pikku hiljaa selvittää olisiko hänkin kiinnostunut minusta...
Samaan aikaan toivon että näin on ja myös ettei näin olisi, sillä molemmat vaihtoehdot olisivat sekä uskomattomia unelmien toteutumisia että painajaisen alkusointuja. Miksen voi vain sanoa hänelle mitä ajattelen...? Oikeastaan minulle riittäisi että saisin olla näköetäisyydellä hänestä, kaikki mielenkiintoni ja keskittymiseni kohdistuisi vain ja ainoastaan häneen.
Joskus tuntuu siltä että tunne on molemminpuolinen. Miksi olen tällainen luuseri etten uskalla paljastaa hänelle tunteitani?
Tiedän sen, pelkään NIIN PALJON negatiivista reaktiota hänen taholtaan että mieluummin melkein elän tässä toivottomuuden tilassa, olkoonkin että se kestäisi koko elämän...
Toisaalta mietin joka ilta että elämä on vain ja ainoastaan tämä yksi (ehkä joukossamme on niitäkin jotka uskovat elämän jatkuvan kuoleman jälkeenkin, mutta en taida lukea itseäni siihen porukkaan), mikä minä olen tuhoamaan omaa elämääni, annetaan jonkun muun tehdä se, ehkä se ei tunnu sitten niin pahalta.
Itsensä huijaamista koko juttu...
Liekö joukossa ketään joka voisi tuntea koska tahansa kirjoittavansa/kirjoittaneensa nämä lauseet? Jos on niin kirjoita ihmeessä omia ajatuksiasi, ehkä se helpottaisi oloamme.
Minulla ei ole muuta keinoa kuin kirjoittaa ajatukset auki.
-nimim. help me over this
Joku voisi sanoa että positiivisessa mielessä, ehkä näin onkin mutta kuitenkin.
Olen KÄSITTÄMÄTTÖMÄN rakastunut yhteen tuttuun poikaan, mietin joka hetki häntä ja mitä hän mahtaa tehdä nyt, mitä mahtaa ajatella nyt, mitä mahtaa seuraavaksi tehdä.
Kuinka voisin unohtaa hänet, koska se minun pitää tehdä, pitää tehdä vaikka tuntuu siltä että se on viimeinen virheeni jota voin tässä elämässä tehdä.
Kuvittelen erilaisen tilanteen: olisin hänen lähipiirissään ja saisin mahdollisuuden tavata hänet usein, voisin jutella hänen kanssaan ja pikku hiljaa selvittää olisiko hänkin kiinnostunut minusta...
Samaan aikaan toivon että näin on ja myös ettei näin olisi, sillä molemmat vaihtoehdot olisivat sekä uskomattomia unelmien toteutumisia että painajaisen alkusointuja. Miksen voi vain sanoa hänelle mitä ajattelen...? Oikeastaan minulle riittäisi että saisin olla näköetäisyydellä hänestä, kaikki mielenkiintoni ja keskittymiseni kohdistuisi vain ja ainoastaan häneen.
Joskus tuntuu siltä että tunne on molemminpuolinen. Miksi olen tällainen luuseri etten uskalla paljastaa hänelle tunteitani?
Tiedän sen, pelkään NIIN PALJON negatiivista reaktiota hänen taholtaan että mieluummin melkein elän tässä toivottomuuden tilassa, olkoonkin että se kestäisi koko elämän...
Toisaalta mietin joka ilta että elämä on vain ja ainoastaan tämä yksi (ehkä joukossamme on niitäkin jotka uskovat elämän jatkuvan kuoleman jälkeenkin, mutta en taida lukea itseäni siihen porukkaan), mikä minä olen tuhoamaan omaa elämääni, annetaan jonkun muun tehdä se, ehkä se ei tunnu sitten niin pahalta.
Itsensä huijaamista koko juttu...
Liekö joukossa ketään joka voisi tuntea koska tahansa kirjoittavansa/kirjoittaneensa nämä lauseet? Jos on niin kirjoita ihmeessä omia ajatuksiasi, ehkä se helpottaisi oloamme.
Minulla ei ole muuta keinoa kuin kirjoittaa ajatukset auki.
-nimim. help me over this
Vastaukset 11
Vanhimmat
rakastaminen järkevää.Koita saada vuoden 05 tieteen kuvalehti numero 3, niin voisit saada asiasi hiukan oikeisiin mittasuhteisiin.Jotkut voi tuntea rakastuvansa silmittömästi , mutta jo aamun tullen täyttymysten toteutuessa se on jo poissa.Rakastuminen on jo tieteellisesti todettu kemialliseksi tapahtumaksi joka vie osaksi järjen käytön ja sen tarkoitus on vain evoluutinen.Parhaimmillaan se tunne säilyy vain 2 vuotta jos ei sitä ennen tule Älylliseen päätökseen rakastaa.
olen tuntenut näin siitä asti kun tutustuin häneen, eli nyt aika tarkkaan viisi vuotta...
jo eteenpäin...eli kerro hänelle tunteesi! Etkai jaksa loppuelämää vaan haaveilla? Ja mitä jos tuhlaatkin elämää hänestä haaveilemiseen ja hän ei ole kiinnostunut sinusta...5 vuotta on kuitenkin jo paljon!
Ja kyllähän se yleensä näkee ja vaistoaa onko kiinnostusta puolin ja toisin...
Pitää vähän antaakkin jotta voi jotain saada...ja ehkä hän on ujo eikä ole uskaltanut myöskään lähestyä sinua vaikka haluaisikin?
Homma onkin siitä hassu, että toteutunut rakkaus arkistuu juuri suunnilleen tuossa kahdessa vuodessa. Toteutumaton kultautuu ja idealisoituu mielessä ja kestää paljon pidempään. Rakastuin 21 vuotiaana yksipuolisesti ja minulta kesti ainakin kolminkertaisesti ennen kuin pystyin ajattelemaan häntä ilman tuskaa.
Huomaa, että teet pelkuruudellasi tavallaan pilkkaa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tunnutaneet rakkautensa ja se on jäänyt yksipuoliseksi.
Mene ja tee asialle jotain. Uskalla tehdä itsestäsi naurettava. Vasta jos uskallat riskeerata, olet todella rakastunut.
Tykkään eräästä naisesta :)
"Oikeastaan minulle riittäisi että saisin olla näköetäisyydellä hänestä, kaikki mielenkiintoni ja keskittymiseni kohdistuisi vain ja ainoastaan häneen.
Joskus tuntuu siltä että tunne on molemminpuolinen. Miksi olen tällainen luuseri etten uskalla paljastaa hänelle tunteitani?"
tykkään eräästä miehestä. Minullekin riittäisi, että saisin vain katsella häntä. Joskus tuntuu, että tunne on molemminpuolinen. Minä olen himpun verran vihjaillut tunteistani, mutta hän ei kai vain ole tajunnut tai sitten ei ole halunnut tajuta. Etelään menee tämäkin.
"Minä olen himpun verran vihjaillut tunteistani, mutta hän ei kai vain ole tajunnut tai sitten ei ole halunnut tajuta".
salaperäinen? Millaisen luulisit elämäntilanteeni olevan? Sinä/hän on varattu.
Hei, ymmärrän sinua täysin, minulla oli reilu kuukausi sitten suunnilleen sama tilanne (paitsi että olen poika, eli olin siis aivan PERUUTTAMATTOMASTI rakastunut yhteen tyttöön)! Tapasin tytön ensimmäistä kertaa sattumalta kesällä muutama vuosi sitten, mutta sen jälkeen emme olleet olleet lainkaan yhteydessä, kunnes juolahti mieleen, että miksi en voisi ainakin yrittää ottaa häneen taas yhteyttä? Tämä onnistuikin ihan hyvin, hän oli ilahtunut siitä, että pääsisimme taas tapaamaan, ja kutsui minut kylään. Aloimme ihan rennosti jutella kaiken maailman asioista, ja rakastuin periaatteessa silmänräpäyksessä uudestaan, ehkä viiden minuutin jälkeen olin taatusti ihastuneempi kuin koskaan aikaisemmin elämässäni!
Kuinka ollakaan, jossain vaiheessa sain sitten selville, että hänellä on jo poikaystävä, mikä oli minulle tietysti valtava kolaus, mutta pystyin siinä tilanteessa peittelemään sen aika hyvin. Mietin silti lähes koko ajan, että "entäs jos tunnustankin hänelle rakkauteni kaikesta huolimatta?", mutta se oli minulle silloin yksinkertaisesti mahdottomuus, pelkäsin sinun tavoin suunnattomasti sitä negatiivista reaktiota, eli että hän torjuisi minut tuoreelta kädeltä, suuttuisi hirveästi, ja että koko tunnelma olisi korjaamattomasti ollut pilalla. Pidin siis suuni kiinni, ja kun halasimme lähtiessäni, olin tukahtua epätoivoon.
Seuraavina kahtena päivänä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, minulla oli fyysisesti huono olo, ja kun söin, uskoin joutuvani kohta oksentamaan. Olo kävi niin kestämättömäksi, että päätin, etten välitä enää yhtään mistään, en siitä miten hän mahtaa reagoida, tai mitä hän tai muut mahtavat sen jälkeen ajatella minusta, vaan ainoa keino saada helpotusta on kertoa tunteeni hänelle. Minua pelotti kuin viimeistä päivää ja menin jonnekin metsään, mutta olin kuitenkin sen verran päättäväinen ja olo oli niin äärettömän ahdistava, etten enää pystynyt perääntymään. Soitin siis hänelle, ja kerroin asian (vaikka kykenin tuskin kunnolla puhumaan), ja vasten odotuksiani hän ei reagoinut ollenkaan negatiivisesti, vaan oli hyvin iloinen kuullessaan sen, joskin ilmaisi ystävällisesti, että asiasta ei tule mitään, koska hänellä on siis jo poikaystävä. Olin tietysti auttamattomasti pettynyt, mutta helpotus siitä, että hän ei ollut minulle vihainen ja jaksoi jopa vielä kuunnella huoliani tunnin verran, oli ainakin yhtä suuri. Minulta kesti pari kolme viikkoa päästä yli, jolloin kaverit auttoivat minua tosin paljon, asiaan liittyi kokonaisuudessaan myös vielä vähän muita seikkoja kuin se pelkkä täyttymättömäksi jäänyt rakkaus. Puhuin kaikesta myös sen tytön kanssa, ja minusta tuntuu, että meistä tuleekin nyt todella hyviä ystäviä! Olen hänelle siitä huolimatta, että seurustelusuhteesta ei tullut mitään (mikä ei loppujen lopuksi ole hänen eikä kenenkään muunkaan vika), todella kiitollinen, koska hän auttoi minua selvittämään tiettyjä perusasenteita elämään, ja vihdoin osaan näyttää tunteitani häpeilemättä niitä ja pelkäämättä mitään.
Eli mene nyt ihmeessä sille pojalle, ja kerro hänelle tunteesi!!! Pyydä häneltä vaikkapa hetki aikaa, kerro hänelle, että tykkäät hänestä todella paljon, ja kysy, että voitaisko vaikkapa käydä joskus jäätelöllä tms. Jos hänkin on rakastunut sinuun, muttei ole niinikään koskaan uskaltanut sanoa sitä, voitte jättää jäätelön väliin, ja mennä suoraan asiaan - tai jäätelöllä voitte sitten tietysti silti jossain vaiheessa vielä käydä :) -, ja jos hän ei olekaan koskaan ajatellut sinua niin paljon, niin ehdotuksesi antaa hänelle aikaa miettiä asiaa, ja voitte sitten tutustua paremmin, ehkä hänkin rakastuu sinuun vielä! Älä siis kerro hänelle heti alussa, että olet niiiiiin käsittämättömän rakastunut, koska jos hän ei ole rakastunut sinuun, hän saattaa säikähtää sitä, ja reagoida automaattisesti kielteisesti, vaikkei haluakaan. Sen kaiken ehtii kyllä myöhemminkin vielä sanoa. Jos olet jo odottanut viisi vuotta, niin jaksa vielä malttaa hetki, vaikka se tuntuisikin vaativan uskomattomia ponnisteluita.
Mutta sinun ei siis tarvitse missään tapauksessa pelätä, että hän reagoisi negatiivisesti, eihän sitä kukaan tekisi, kun kuulee, että joku on rakastunut, sehän on päinvastoin aivan ihanaa! Ja jos hän reagoi sittenkin negatiivisesti (torjuu sinut ilkeästi, pilkkaa sinua, tai halveksii tunteitasi muulla tavalla), niin sitten se on täysin saamaton jätkä, joka ei todellakaan ole sinun arvoisesi! Sinun ei tarvitse hävetä silloin yhtään mitään, vaan voit kertoa hänelle päin naamaa, että hän saa hävetä omaa ylimielistä ja tyhmää käytöstään!
Mutta näin ei varmasti pääse käymään, vaan ehkä oletkin pian maailman onnellisin ihminen, ja jos asia ei ihan onnistu, niin sinulla on ainakin yksi uusi ystävä! Sinulla ei ole mitään menetettävää, ja täytyyhän nyt elämässä sentään tapahtua jotain. Näytä tunteesi!
Mikä siinä miehessä sitten on niin ihmeellistä, kun sä noin toivottoman rakastunut häneen olet? Kuinka useesti sä hänen kanssaan olet tekemisissä?
Kun luin sinun tuskaasi, tunnistin siitä nuoren itseni. Olen elänyt koko elämäni suurten tunteiden vallassa, rakkauden, inhon ja vihan. Tyypillistä on ollut sekin, että kun rakastuin, olin aivan poissa tolaltani enkä pystynyt syömään, nukkumaan tai ylipäätänsä ollenkaan olemaan elossa ilman SITÄ AINOAA OIKEAA miestä...
No, nyt olen jo monta kokemusta viisaampi. Ihastun edelleen helposti, mutta osaan jo suhtautua asioihin rauhallisemmin: maailma ei kaadu, jos en saa miestä heti tai ollenkaan. Miehet ovat kaikki pohjimmiltaan samanlaisia: pettymyksiä joka ikinen. Kun muutaman kuukauden on ollut käytössä, ei enää niin hirveästi kiinnosta. Sen vuoksi en jaksa enää riehua...
Yritä siis ajatella realistisesti. Luota itseesi ja vihjaile tai puhu suoraan. Jos et kelpaa, so what? Tee selväksi että muitakin miehiä on maailma pullollaan. Äläkä säikähdä torjuntaa: jos mies ei ole kiinnostunut, hän ei ole sinua varten. Eli et häviä mitään. Mutta ei kannata kitua turhan takia.
Niin siitä tuskasta pääsee. Ja uusi on kohta tulossa...:)