Hypokondria (luulosairaus) iski taas

osin mieheltäsikin,voisi saattaa muutakin virikettä kuin itsensä tukistelu.Ei kannata mihinkään muuhunkaan yhteen ja samaan takertua,vaan rentoutuen ajatella ja puuttua kaikkiin mielenkiintoisiin asioihin elämässä.

Paha mieli tulee, kun lukee tuota tekstiä, sillä tiedän mistä puhut. Eli kokemusta on.
Hirveän helppo sanoa, että tee sitä ja tee tätä.
Noista peloista irti pääseminen vaatii paljon ja pitkäjänteistä työtä. Omien sydämessä tuntuvien muljahteluiden tarkkailu oli mennä tuossa viime talvena niin sanotusti överiksi. Ja se taas teki sen, että muljahteli vielä enemmän. Puhuminen muiden kanssa auttaa, asioiden vatvominen itsekseen omassa päässä ei ole ihan "tervettä" puuhaa. Vuosia sitten puolen vuoden ajokokemuksen
turvin pamautin ulos tieltä 110 km:n vauhdissa.
Meni monta vuotta, että kykenin ajamaan taas vapautuneesti. Pelkääminen oli yhdessä vaiheessa aivan kamalaa, vähänkin saman tapaiset tiet, kuin kolaripaikalla oli, tekivät ajamisen miltei
mahdottomaksi. Keksin älyttömiä kiertoteitä, että ei tarvinnut ajaa jotain tiettyä kautta. Moottoritiet olivat isompien nopeuksien vuoksi aivan kamalia paikkoja. Jännitin niin paljon, että välillä tuntui, ettei veri kierrä päässä ollenkaan. Mökkireissut olivat hankalia, kun piti pysähtyä ties kuinka monta kertaa, jotta sai vähän kävellä auton ympärillä ja pyöritellä hartioita. Hammaslääkäriä olen aina pelännyt ihan sairaasti, mutta sekin helpottaa löydettyäni hyvän lääkärin, joka osaa ottaa tuon pelon huomioon. Onneksi poikani on puoliksi pakottanut minut auton rattiin ja puoliväkisin ajattanut moottoriteillä. Niinpä nykyään ajankin suorastaan nautiskellen ja miltei liiankin vauhdikkaasti. Eli, omalla kohdalla olen noista ikävistä luuloista ja peloista päässyt eroon kertakaikkiaan vaan tekemällä niitä asioita. Mene sinäkin juttelemaan jonkun kanssa omista pahoista oloistasi, mieti mihin "tarvitset" noita ajatuksiasi. Näytä se luomi tai patti lääkärille ja voit olla taas vapautuneella mielellä. Jatkuva pelkääminen nimittäin syö energiaa aivan valtavasti. Tartu kertakaikkiaan asiaan topakasti kiinni ja selvitä pelkosi. Jos teet työtä itsesi kanssa ja vapaudut noista pahoista oloista, voit jonkin ajan kuluttua nauraa itsellesi, kun mietit menneitä. Kokeile edes ja voimia itsellesi.Onko muuten lääkäri todennut, että sinulla on luulosairaus, kun käytät latinalaisperäistä nimeä vai oletko päätynyt siihen vain nettisivuja lukemalla ?
Hyvin moni niitä lukee ja toteaa, että tuokin minulla on ja tuo ja tuo... loputon suo.

Luulosairauteni saattaa juontaa juurensa jo lapsuudesta, mua kohdeltiin vanhempien toimesta ylisuojelevasti. Vaikka portaita kävelin alas tai vaikkapa ylös, vielä teini-iässä muistutettiin että älä vaan putoa. Samaten leipää leikatessa joka kerta huomautettiin että älä vain leikkaa sormeesi yms. monia asioita! Nuorempana en silti niin kovasti ollut luulosairas kuin nyt, pelkäsin toki monia asioita, pimeää, sosiaalisia tilanteita, yms.
Nykyään pelkään kaikkea, pienetkin kivut ja kolotukset ovat varmasti jotain vakavaa! Selkäni oli viime vuonna aika kipeä, johtuen siitä että olin aloittanut juoksuharrastuksen ja tietty selkäkin kipeytyi oudoksesta. Luulin että halvaannun ja että mulla on selässä vaikka mitä vikaa ja että kuolen siihen. Sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja selkäni sekä jalkani kramppailivat. Rauhoituin ainoastaan kun mieheni jaksoi selittää ettei ole mitään hätää enkä minä nyt tähän kuole.
Tajuan itsekin että pelkään aivan turhaan mutta en voi lopettaa pelkäämistä. Pelkään myös monia muita asioita.
En tiedä auttaako tuo pelkojensa kohtaaminen sit mitään, esim. olen pelännyt jo kahdeksan vuotta autolla ajamista sekä kyydissä oloa aina talvisin. Joka talvihan nuo pelot kohtaan kun on pakko!! Eikä ne pelot ole siitä yhtään lieventyneet, päinvastoin...

Tiedän myöskin tasan tarkkaan tuon tunteen. Itse olen ollut terveyteni kanssa "hermoheikkona" reilut 3 vuotta. Sairaudenpelko jäi synnytyksen jälkeisen masennuksen jälkeen. Tietenkään paniikkihäiriöni ei edesauta tilannetta.
Se pelontunne on sillä hetkellä niin todellista kuin ilma mitä hengitetään. Se vaan on, ja siihen ei järkipuheet auta. Kun pelko on pahimmillaan, sitä ns. sukkeroituu ajatukseen sairaudesta ja sulkee kaiken muun pois. Elämä pyörii vain saman ajatuksen ympärillä. Ihminen, kuka ei ole kokenut vastaavaa, niin ei asiaa ymmärrä. Monesti kehotetaan hankkimaan elämä, olemaan ajattelematta jne... Niinpä niin...
Entä miten ihmiset reagoivat, kun heillä on esim.vatsatauti ja oksennuttaa. Auttaako siihen oksentamatta oleminen ja ajatusten vieminen muualle? Pelkäänpä ettei. Pahanolon tunne velloo, vyöryy ja sitten tulee ulos. Ihan samalla tavalla on pelon kanssa. Kunpa sairaudenpelko tms. olisivat vain ravistettavissa pois. Se olisi vasta jotain.
Hyvinnä aikoina, joita kuitenkin on enemmän, niin osaan suhtautua asiaan ja keskustelenkin siitä, välillä huumorimielessä välillä vakavasti. Osaan järkeillä, ettei kaikki patit tahi väsymykset jne. ole syöpää.
Mieheni on onneksi tukenani, ja ainoa "lääke" tähän pelkotiloihini on lääkärissä käynti. Jos jokin patti tai kipu minua vaivaa, käyn lääkärissä. Enää en murehdi päiviä tai viikkoja, vaan menen heti. Näin pelko väistyy ja voin palata normaaliin elämään.
Nämä ovat niitä asioita, joista pitäisi enemmän keskustella ihan muuallakin kuin täällä nettipalstoilla. Itse en suhtaudu asiaan häpeämällä, vaan aina ajattelen, että minulla on tämä "vaiva", jollakin toisella sokeritauti, astma tai jotakin muuta.
Ja kukaan ei ole yksin asioidensa kanssa, aina jostakin löytyy toinen, jolla samanlaisia juttuja.

Heh, täällä on jo äideiksi varttuneita ihmisiä, joten tuntuu vähän hassulta tulla tänne purkamaan..

No kuitenkin. Olen siis tänä vuonna 17 vuotta täyttävä nuori, jolla on nyt yli vuoden päivät ollut tällaisen luulosairauden tai vastaavan merkkejä. Lähti kaikki siitä, kun eräänä iltana katselin telkkaria, ja rintaani iski todella ahdistava tunne. Tottakai jännitin sitä sitten, eikä tunne hävinnyt kun vasta myöhemmin illalla saatuani itseni rauhoitettua. Siitä eteenpäin sama tunne on tullut aina ajoittain, välillä joka päivä, välillä on sellaisia aikoja ettei tunnu missään. Nyt on onneksi sellainen kausi taas välillä.

Mutta kuten sanoin, siitä se kaikki lähti. Ramppasin lääkärissä, otettiin verikokeita, röntgenkuvaa rinnasta ja sydänfilmit. Mitään ei löydetty. Mitään apua en siis tähän lopulta ole saanut, kun fyysisiä poikkeavuuksia ei tunnu löytyvän. Olen maininnut näistä peloistani myös terveydenhoitajalle, mutta hänen mielestään ei minun tarvitse vielä mennä varailemaan aikaa psykolle, vaan kannattaa purkaa tuntemuksiaan kirjoittamiseen tai piirtämiseen, joita itse harrastelen. Joopa joo.

Söin myös yhdessä vaiheessa jotain luontaistuottekaupasta saatavia rauhoitustabuja, mutta eivät nekään oikein kunnolla auttaneet. Suoraan sanottuna jatkuvasti on jotain vaivoja, joiden epäilen heti ensimmäisenä olevan jotain hyvin vakavaa. Jos lehdessä tai jossain mainitaan joku sairaus, alan heti miettiä, voisiko minullakin olla sellainen. Olen myös vähentänyt rutkasti lihatuotteiden syöntiä, koska sen on tutkittu kuulemma kasvattavan suolistosyövän riskiä. Aina kun kuulen tällaisia juttuja, otan ne heti tosissani, ja suljen vaaratekijät elämästäni. Luojan kiitos en polta tai juo, sillä niissä on iso riski moneen sairauteen.
Kun jollakin tavoin onnistun pääsemään yhdestä sairaudesta, tulee uusi tilalle. En edes ala luettelemaan, mitä kaikkea minulla on muka ollut, mutta on sitä tullut käytyä rintasyövänkin pelossa ultrassa. Viimeksi eilen kävin allergiatesteissä sen rinnan- ja hengenahdistuksen takia, sekä hammaslääkärissä, koska löysin omituisen patin suustani, joka tietysti oli minulle heti suusyöpä. Nyt haluaisin mennä lääkäriin uudelleen, koska en usko tämän tutkineen minua kunnolla, ja siellä oikeasti piileekin joku syöpä tai vastaava. Äitini on aivan hermona, koska ei tiedä mitä pitäisi tehdä, kun en enää usko lääkäreitäkään, joten turha minua niidenkään pakeille on enää viedä.

Hyvin, hyvin väsyttävää. Olen niin väsynyt tähän ainaiseen pelkäämiseen, joka syö välillä elämänhaluni. Minulla on pienestä asti ollut aivan valtava kuolemanpelko, kuten arvata saattaa. On myös aina ollut esiintymiskammo, enkä meinaa uskaltaa edes puhelimmella soittaa tai vastata tuntemattomiin numeroihin. Jännitysvatsa myös löytyy, joten se on aika usein kipeänä kaiken stressaamisen takia. Meinasin siitäkin mennä lääkäriin, kunnes sain itseni tajuamaan, että se johtuu jännittämisestä. Olen huomattavasti rentoutuneempi, kun saan jotain tekemistä, joka vie kaikki ajatukseni siihen, enkä ehdi miettimään kehoni outoja tuntemuksia. Valitettavasti olen nykyään paljon enemmän kotona yksinäni, kuin ystävieni tai muiden ihmisten seurassa, joka sekin varmasti vaikuttaisi asiaan myös..

Tuntui vain siltä, että täytyy tulla tänne puhumaan asiasta, kun kukaan läheiseni ei enää jaksa valitustani ja ainaista vakuuttelemista siitä, että olen ihan kunnossa. Mutta enhän minä heitä usko.

Täytyykö tästä lähteä psykon puheille vai mitä, en tiedä. En tiedä, millä tästä oikein pääsisin, jos se ei vika muka ole fyysisessä puolessa. On aika helpottavaa huomata, etten ole ihan yksin tämän kanssa kuitenkaan.

Minä olen kärsinyt luulotaudista 13-vuotiaasta lähtien ja olen nyt 22v. En ole koskaan hakenut ammatti-apua vaivaan, enkä syönyt lääkettä tähän. Osaan elää vaivan kanssa nykyään ihan hyvin. Joka päivä on jotain pelättävää, mutta siihen suhtaudun lähinnä vain välinpitämättömästi että "jaaha.. tänään tällainen pelko. Olkoon vaan." Kaikki oireet mitä kuvittelen osaan tulkita oman pelon aiheuttamiksi ja joskus stressin aiheuttamiksi. Ne eivät minua tapa ja siksi osaankin suhtautua niihin ihan rauhallisesti. Toisinaan tietty ärsyttää, että eikö voi lakata pelkäämästä.
Edellisen kerran virallisesti panikoiduin kun tuntui, etten saanut kunnolla henkeä. Vaiva osoittautuikin sitten todelliseksi, koska lääkäri totesi minulla keuhkoputkentulehduksen, korvatulehduksen ja poskiontelotulehduksen, kaikki samaan aikaan :D jälkimmäinen tosin yhä vaivaa ja antibiootti-kuuri nro 2 meneillää xD hypokondriani on nykyään lähinnä vain ärsyttävä ajattelu-tapa eikä mitään muuta. Yritän aina pelon iskiessä siirtää ajatukseni muualle ja joskus se toimii ja joskus ei. Tämän vaivan kanssa on osattava elää, koska varsinaista "hoitoa" ei ole. Mutta tiedän kyllä miltä teistä tuntuu :< jatkuva pelko omasta terveydentilasta ei ole kivaa, varsinkin kun sisimmässään tietää sellaisen pelon olevan turhaa ja aiheuttavan vaan turhaa stressiä. Koettakaa kestää! ja opetelkaa tunnistamaan ns. oikeat taudin oireet ja hypokondrian ja ahdistuksen aiheuttamat oireilut ja erottamaan ne toisistaan, koska vain toisiin niistä tarvitsee lääkettä ;)

Olen itse vasta 12 vuotias ja olen pelännyt sydänlihastulehdusta viime keväästä. Ja se että pelkään sydänlihaa tulehdusta johtaa siihen että koko ajan tarkkailen itseäni. Esim. "Voinkohan nyt osallistua liikunta tunnille?", "voinkohan mennä nyt pihalle?". Koen monesti kuukaudessa (ehkä jopa monesti viikossa) flunssan/kuumeen oireita. Olen myös saanut paniikki häiriöitä. Mietin että voikohan tämä olla periytyvää koska isälläni oli nuorempana myös hypokondria. Olen huomannut että kavereitani on alkanut jo rasittaa pelkoni ja tuntuu että välillä opettajat ja vanhempani luulevat että "huijaan" olevani kipeä/tunne kipeyden oireita. Huomenna olen menossa johonkin paikkaan puhumaan "ongelmastani". Mutta toivon että pääsen tästä eroon koska olen
Huomannyt tämän rajoittavan elämääni. (Koin myös ihan pienenä sairauksien pelkoa ja hengen ahdistusta.

Täällä 15v joka pelkäilee mm. Hiviä, syöpää, sydänkohtausta, ms-tautia, raskautta jne... Pelkään käytännössä kaikkea mahdollista. Kun pääsen yhdestä pelosta, toinen iskee tilalle. Myös kauhutarinat aiheuttavat kunnon pelkoja mutta se onkin jo eri juttu... Käyn psykologilla.

Täällä myös luulosairas. Nuorena kärsin vuosia luulisairaudesta ja se rajoitti todella paljon elämääni. Sitten se oli vuosia lievempänä taustalla ja nyt tullut voimakkaana takaisin. Ahdistava tilanne. Jotain täytyisi keksiä ennenkuin elämä kuluu jokaista oiretta tarkkaillen ja peläten. Mutta jollain tavalla lohduttavaa että meitä on muitakin. Pitäisi perustaa nettiin luulosairaiden tukiryhmä :-)

Mulla hypokondriaa ollut jo vuosia, välillä menee paremmin mutta nyt on taas huono jakso menossa.
Parhaimmillaan käyn terveyskeskuksessa hoitajan vastaanotolla jopakolme kertaa viikossa kuuntelemassa järkipuhetta.