Itkin kevätjuhlassa

olet päättänyt ottaa vastuun omasta elämästäsi ja pahempi on lasten katsoa riitelyy tai teeskentelyä ja ei siitä hyvää seuraa , jos lapset saavat tietää avioliiton olleen vain heidän takia koossa, koska silloin ikäänkuin he olisivat vastuussa siitä.

kuuluukin itkeä. Itse olen jo itkenyt yhden ammattikouluun, toisen ylioppilaaksi, kolmannen kohta yläkouluun ja neljäs on vielä alakoulussa itkettävänä.
Kolmannen ja neljännen olen itkenyt yksin, kevätjuhlat, joulujuhlat, itsenäisyyspäivät, kaikki. Ympärillä olevat ihmiset näyttävät onnellisilta, ovat vailla huolenhäivää, niin kauan kuin heidän elämäänsä ei tiedä. Jokaisella kuitenkin on omat murheensa, kellä painavat, kellä sitäkin raskaammat taakat.

Itku kuuluu elämään, se on voima, jota ei tarvitse hävetä. Toki välillä pitää pyyhkiä silmät ja ryhdistäytyä, mutta itku on voima, jolla pääsee eteenpäin. Aikansa ryystettyään, vaikka yhtä yksin, sitä vaan nousee ja jatkaa matkaansa seuraavaan itkuetappiin saakka.
Sinua pitää halata ja onnitella, kaikesta huolimatta olet vielä tunteva elävä ihminen, jota liikuttaa kauneus. Olet myös nainen, joka on osoittautunut lastensa isälle liian vahvaksi ja hyväksi. Hän varmaan vielä kokeilee murtaa sinut, mutta sinulla on voimaa viedä lapsesi ja itsesi vapaaksi parempaan elämään.

Vältämättä ei kannata haaveilla, että jostain tulee uljas prinssi ojentamaan nenäliinaa, pelastamaan sinut ja lapsesi. Sen varaan ei kannata laskea. Voima on sinussa, kanavoi se pelastaaksesi itse itsesi (no, minä tarvitsin tuohon lisäksi Kristuksen, ihan vaan vinkkinä). Elämä kantaa, itkettää ja naurattaa.

Voimahalaus toiselta itkijänaiselta.

Nythän sinä olet vasta sit lakanut korjata, mies sen on pilannut jos kerran on pettänyt, lyönyt ja jättänyt huomiotta. SINÄ oelt tässä nyt se sankari, ja vaikka nyt tuntuu pahalta, olisivat ne helpotuksen kyyneleet ennemmin paikallaan :D tästä se hyvä vasta alkaa. Painolastista on päästy eroon. Onnellinen perhe ei tarvitse isää joka tekee vain pahaa kaikille, seuraavan kevätjuhlan koittaessa, sinä istut siinä pienin vierellä yleänä ja iloisena siitäe ttä että olette vihdoin se onnellinen perhe jonka mies yritti tuhota.

Perheeseen ei aina tarvita kahta vanhempaa, teidän tapauksessanne sinä riität vallan mainiosti.

"Miten tästä jaksaa mennä eteenpäin, kun sydämessä on jatkuva puristus, kun kaikki romahtaa, ja lasten vuoksi on pakko elää, olla vahvakin."

Sillä tavalla se onnistuu, kun jatkat hengittämistä päivä kerrallaan. Aika korjaa paljon. Kokemustesi jälkeen on ehdottomasti paikallaan myös hakea ammattiapua vaikka vain keskustelun muodossa, ei välttämättä mitään syväterapioita :D mutta keskustelua, sitä tarviset ehdottomasti ajatustesi selvittämiseen ja itsesi korjaamiseen. Voimia tulevaan, paremmassa hengessä! Tulet lastesi kanssa onnelliseksi ja ehkä josksu vielä löydät kumppaninkin jakamaan onnenne, ei sitä koskaan tiedä. Mutta nyt; perhe on tärkein. Sinä ja lapset ja teidän hyvinvointinne.

***

Samoja tunteita olen minäkin käynyt läpi. Katsellut kaupoissa perheitä ruokaostoksilla, naapurin pariskuntia yhdessä iltalenkillä, vanhempia ylpeinä lastensa juhlissa...
Usein olen jostain lapsen saavuttamasta etapista tai oppimisesta niin niin innoissani että sen olon haluaisi jakaa. Ei vain ole ketään jonka kanssa iloita.
Muistelen joskus lasten tempauksia ja hyviä sanontoja kun olivat pieniä, nekin muistot muistelen vain yksin ja omassa päässäni.

Raskas ero on minullakin takana. En olisi koskaan uskonut että mies voi heittäytyä niin ilkeäksi ja hankalaksi eroprosessin aikana. Hänellä oli ollut toisia naisia jo kauan minun tietämättäni, jopa useampi kierroksessa kerrallaan. Myös yllättäen kohtuukäyttöinen alkoholin kulutus ryöstäytyi käsistä, samoin raha-asiat. Naiset saivat lahjoja ja hulppeita ravintola iltoja. Sinne hulahtivat menemään jopa lapsilisät ennenkuin ehdin toimia tili- ja raha-asioiden suhteen.
Jälkeenpäin ajattelin, että hänen vihansa ja kiukkunsa, asioiden perinpohjainen hankaloittaminen eron käytännön asioita järjesteltäessä oli todennäköisesti piilotettua katumusta, hirveää häpeää ja ennenkaikkea pelkoa tulevaisuudestaan.

Mies ulkoisti itsestään ja elämästään myös lapset, ei puhettakaan että olisi mihinkään juhliin tullut, tahtonut luoksensa tai huomioinut mitenkään, halveksi ja vähätteli lapsiaan. Hoki vain, että hän ei ole perheenisä tyyppiä oikeastaan ollenkaan vaan haluaa elää omaa elämäänsä. Huomasi tämän siis vasta kun nuorinkin oli murrosiässä.
Kirjoitteli minulle lappuja, joissa oli "sääntöjä" mitkä asiat minun tulee hyväksyä jos aion pysyä messissä. Näitä olivat mm. ettei saa kysellä mihin hän menee, ei käyttää hänen rahojaan kodin kuluihin, olla kuskina kun hän määrää eikä kysellä mihin matka vie jne.
Sanomattakin selvää, että mies sai lähteä, jutut olivat jo niin käsittämättömiä.

Kun ero oli selvä, mies itki ja tärisi, sanoi ettei pärjää yksin. Kovasta äijästä tulikin yllättäen onneton tärisijä.

Oikein paljon voimia sinulle ja koko perheellesi. Nämä eroasiat on niin vaikeita ja tuskaisi kokemuksia. Sivusta olen seurannut niin paljon sitä. Oikein aurinkoista kevättä kaikesta huolimatta kaikille teille.