Minulla on vanhempiini sellainen sairas, alisteinen suhde kuten tällä sivulla voi usein lukea. Olen jo yli 30-vuotias ja äiti itsekin.
Pyrin irtautumaan tästä vanhempieni alistavasta ja vähättelevästä suhteesta terapian avulla, mutta se on vielä kesken ja välillä tulee näitä uskon puutteita.
Nyt on tilanne se että minulle tuli sukulaisteni kanssa riitaa eräästä asiasta, jossa jälkeen päin huomasin olleeni itse väärässä. Joidenkin muiden ihmisten kanssa kyseisen asian hoito olisi varmasti mennyt paljon huomaamattomammin, mutta sukulaisteni kanssa tuli taas otettua oikein kunnolla yhteen johtuen tulehtuneista väleistämme.
Asia vaivaa minua -siis se että olin väärässä. Ja haluaisin toisaalta ottaa heihin yhteyttä ja jotenkin sovitella. Toisaalta he ovat kyllä varsinaisia mestareita käyttämään nimenomaan syyllisyyttäni ja sovittelutahtoani aseenaan siinä, että saavat minut taas siihen vanhaan tuttuun napanuoraliekaansa.
Jotenkin haen ehkä jonkinlaista hyväksyntää. Sitä että kaikki olisi taas ok (näennäisesti, pinnan alla kyllä kuohuu puolin ja toisin) ja minua ahdistaa myös se että uskon että minua parjataan nyt sukulaisteni kesken kun tähän riitaan liittyen väärin perustein heille esitin vaatimuksiani (vaikuttavat myös taloudellisesti).
Tämä parjaus-epäilys ei ole pelkästään kuvitteluani, vaan se on lapsuudesta asti ollut ihan arkipäivää ja siksi ajattelen toisaalta että eipä se tilanne anteeksi pyytelylläni muuksi muutu.
Silti minua vaivaa tämä syyllisyys, kun riidan aiheena olleen asian todellisen laidan tajuttuani huomasin olleeni itse vaatimuksissani heitä kohtaan kohtuuton.
Tämä oli varmasti hyvin hyvin sekava teksti, mutta jos joku jaksaa vastata niin kiitos siitä. Mielellään sitten rakentavia viestejä, jookos. Sitä parjausta olen elämässäni kuullut jo ihan tarpeeksi...
Pyrin irtautumaan tästä vanhempieni alistavasta ja vähättelevästä suhteesta terapian avulla, mutta se on vielä kesken ja välillä tulee näitä uskon puutteita.
Nyt on tilanne se että minulle tuli sukulaisteni kanssa riitaa eräästä asiasta, jossa jälkeen päin huomasin olleeni itse väärässä. Joidenkin muiden ihmisten kanssa kyseisen asian hoito olisi varmasti mennyt paljon huomaamattomammin, mutta sukulaisteni kanssa tuli taas otettua oikein kunnolla yhteen johtuen tulehtuneista väleistämme.
Asia vaivaa minua -siis se että olin väärässä. Ja haluaisin toisaalta ottaa heihin yhteyttä ja jotenkin sovitella. Toisaalta he ovat kyllä varsinaisia mestareita käyttämään nimenomaan syyllisyyttäni ja sovittelutahtoani aseenaan siinä, että saavat minut taas siihen vanhaan tuttuun napanuoraliekaansa.
Jotenkin haen ehkä jonkinlaista hyväksyntää. Sitä että kaikki olisi taas ok (näennäisesti, pinnan alla kyllä kuohuu puolin ja toisin) ja minua ahdistaa myös se että uskon että minua parjataan nyt sukulaisteni kesken kun tähän riitaan liittyen väärin perustein heille esitin vaatimuksiani (vaikuttavat myös taloudellisesti).
Tämä parjaus-epäilys ei ole pelkästään kuvitteluani, vaan se on lapsuudesta asti ollut ihan arkipäivää ja siksi ajattelen toisaalta että eipä se tilanne anteeksi pyytelylläni muuksi muutu.
Silti minua vaivaa tämä syyllisyys, kun riidan aiheena olleen asian todellisen laidan tajuttuani huomasin olleeni itse vaatimuksissani heitä kohtaan kohtuuton.
Tämä oli varmasti hyvin hyvin sekava teksti, mutta jos joku jaksaa vastata niin kiitos siitä. Mielellään sitten rakentavia viestejä, jookos. Sitä parjausta olen elämässäni kuullut jo ihan tarpeeksi...
Vastaukset 2
Vanhimmat
No aluksi sanoisin sinulle, että tällaisessa kuviossa ei anteeksipyynnöt, tilannetta muuta miksikään.
Vaikka olisit jo puolta vanhempikin. Eli ei ole olemassa sitä tekoa, tai asiaa, jolla kykenisit vanhempiesi arvostuksen jotenkin ansaitsemaan.
He ovat aina käyttääntyneet sinua kohtaan näin ja ikävä kyllä jatkavat käyttääntymistään samanlasena tästäkin eteenpäin. Joka suvussa on oltava joku, jonka niskaan voi kaataa kaiken loan.
Pieni poikkeus voi tapahtua silloin, kun he tarvitsevat sinulta jotain. On se sitten jokin asia, tai palvelus. Silloin heidän puoleltaan on havaittavissa pientä *nöyrtymistä*. Mutta kun tavoite on saavutettu, niin käytös palautuu jälleen samanlaiseksi. Ja se jota kuvittelit tapahtuneen, se oli vain pelkkää harhaa.
Ainoa tapa jolla saat mielenrauhan, on vähentää kontaktia heidän kanssaan.
Tiedät aivan tarkkaan mitä siitä seuraa kun olet heidän kanssaan missään tekemisissä. Onhan sinulla vankka historia takanasi todistamassa se.
Aivan oman mielenrauhasi takia, keksi itsellesi enemmän tekemistä ja ajattelemista, sinulla ei pitäisi ollan noin paljon aikaa ajatella sukulaisiasi. Pidä mielessäsi että sinä et ole lainkaan syyllinen heidän olemassaoloon, ystävät valitaan perhettä ei.
Alä ota heihin kontaktia, heidän soittaessaan,pidä keskustelut hyvin neutraaleina ja lyhyinä: EI mitään yksityisasioita puhelimessa! (Miksi pitäisikään, koko ajan tapahtuu niin paljon maailmalla että sieltä saa enemmän kuin tarpeeksi keskusteltavaa)
Muista sekin että elämä on valtava lahja, meillä kullakin on vain yksi sellainen. Sitä ei ole tarkoitettu vietettäväksi negatiivisten tunteiden kanssa - tunteiden jotka tuhoavat energiaa ja elämänhalua.