Uskon että moni muu on ollut samassa tilanteessa joten olisi mukava jos voisitte hieman kommentoida tilannettani.
Avopuolisoni sai alaltaan unelmaduunin (mukavasti vastuuta ja jonkin verran alaisia, hyvät etenemismahdollisuudet) joka sitten pysäytti minut miettimään mitä itse haluan. Olen kolmisen vuotta avokkiani vanhempi (31v) eikä ole oikein tietoa mikä olisi unelmaduunini. Tämä hieman masensi minut enkä pysty jostain syystä nauttia elämästäni enää samaan tyyliin kuin aiemmin vaikka mitään syytä masentumiseen ei ole.
Olen tähän saakka saanut tehdä oikeastaan sellaista työtä mistä olen jonkin verran pitänyt. Saanut matkustella ympäriinsä työn puolesta mutta työtehtävät ovat olleet lähinnä teknisiä. Vaihdoin työpaikkaa viime syksynä kun kyllästyin matkusteluun ja sain ihan kivoja mutta hieman haasteettomia konsultin töitä. Olenkin jo työnantajan kanssa keskustellut haasteellisempien tehtävien löytämisestä.
En ole kuitenkaan varma onko tämä ala omani. Tätä varten varasin ajan ammatinvalintapsykologillekin selvittääkseni uravalintani sekä kuinka pitkälle minulla on tällä alalla mahdollisuuksia. Koulujakin olen sen verran käynyt että suoritin ammattioppilaitoksen/lukion sekä insinöörin tutkinnon ennen oikeaan työelämään siirtymistä ja työn ohessa lueskellut sen verran että tekniikan puolelta KTM paperit pitäisi olla vuoden sisään taskussa.
Olen siis niin syvällä tässä nykyisessä alassa että vaikka löytäisin jotain parempaa tekemistä, en tiedä löytyykö enää motivaatiota kouluttautua sinne tai kuinka helposti voisin nykyisellä koulutuksella sinne vaihtaa.
Pitäisikö ihmisen tietää mitä haluaa tehdä tai mikä on hänen unelmaduuninsa? Meneekö tämä epävarmuus jossain vaiheessa ohi vaikka työskentelisinkin alalla, joka on "ihan kiva" mutta ei välttämättä se unelma-ala?
Muutkin neuvot otetaan mielellään vastaan. Ei ole kivaa kun ei ole kivaa :)
Avopuolisoni sai alaltaan unelmaduunin (mukavasti vastuuta ja jonkin verran alaisia, hyvät etenemismahdollisuudet) joka sitten pysäytti minut miettimään mitä itse haluan. Olen kolmisen vuotta avokkiani vanhempi (31v) eikä ole oikein tietoa mikä olisi unelmaduunini. Tämä hieman masensi minut enkä pysty jostain syystä nauttia elämästäni enää samaan tyyliin kuin aiemmin vaikka mitään syytä masentumiseen ei ole.
Olen tähän saakka saanut tehdä oikeastaan sellaista työtä mistä olen jonkin verran pitänyt. Saanut matkustella ympäriinsä työn puolesta mutta työtehtävät ovat olleet lähinnä teknisiä. Vaihdoin työpaikkaa viime syksynä kun kyllästyin matkusteluun ja sain ihan kivoja mutta hieman haasteettomia konsultin töitä. Olenkin jo työnantajan kanssa keskustellut haasteellisempien tehtävien löytämisestä.
En ole kuitenkaan varma onko tämä ala omani. Tätä varten varasin ajan ammatinvalintapsykologillekin selvittääkseni uravalintani sekä kuinka pitkälle minulla on tällä alalla mahdollisuuksia. Koulujakin olen sen verran käynyt että suoritin ammattioppilaitoksen/lukion sekä insinöörin tutkinnon ennen oikeaan työelämään siirtymistä ja työn ohessa lueskellut sen verran että tekniikan puolelta KTM paperit pitäisi olla vuoden sisään taskussa.
Olen siis niin syvällä tässä nykyisessä alassa että vaikka löytäisin jotain parempaa tekemistä, en tiedä löytyykö enää motivaatiota kouluttautua sinne tai kuinka helposti voisin nykyisellä koulutuksella sinne vaihtaa.
Pitäisikö ihmisen tietää mitä haluaa tehdä tai mikä on hänen unelmaduuninsa? Meneekö tämä epävarmuus jossain vaiheessa ohi vaikka työskentelisinkin alalla, joka on "ihan kiva" mutta ei välttämättä se unelma-ala?
Muutkin neuvot otetaan mielellään vastaan. Ei ole kivaa kun ei ole kivaa :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse sain mukavan työn, josta maksetaan ihan hyvää palkkaa ja meillä on rentoa. Sain vakituisen paikan sieltä. Huomasin, että avopuolisoni on kateellinen. Hän ei ollut yhtä innoissaan työstä kuin minä. Hän itse on myöskin työssä, mutta määräaikaisena, eikä itse edes tykkää koko työstä.
Kysyt, että pitääkö ihmisen tietää mikä on unelmaduuni. Noh, mä luulin silloin joskus aiemmin, että unelmaduunini on olla parturi-kampaaja, kävin parturi-kampaaja koulua ja huomasinkin ihmetyksekseni, ettei se ollut yhtään sellaista mitä olin sen luullut olevan.
Toinen työ taas missä olin, olin henkisesti aika rankkaa, tai ainakin mä funtsin työpäivän jälkeen päivällä sattuneita juttuja. Ja asiat tulivast myös uniini. Nyt olen sellaisessa työssä, että meillä on tosi kiva porukka, erittäin symppis esimies ja työt eivät todellakaan tule kotiini. :) Itse luulen, ettei unelmaduunia ehkä olekaan, se voi hetkellisesti tuntua siltä, mutta muutaman vuoden päästä se laantuu.
Jos työ on elämäsi tärkein sisältö, on syytä panostaa sen oman unelmaduunin löytämiseen.
Jotkut ( kuten minä ) tyytyvät "ihan hyvään" duuniin ja keskittyvät saamaan elämänsisältöä ennemminkin harrastusten ja perheen parista.
Riittää että duuni elättää...
( oikeasti teen kyllä juuri sitä työtä, josta haaveilin jo lapsena )
Vaikka olenkin "unelmaduunissa, on sitä tullut tehtyä jo yli 20 vuotta putkeen.
Alkaa maistua puulle...
Unelmaduuneja..
todellakin niihin kyllästyy aikanaan. Paljo tärkämpää "unelmien" sijaan löytää duuni, missä viihtyy..
Kouluttautumisesta, mä lähdin kouluun 37 vuotiaana, enkä ole päivääkään katunut. Myönnän kyllä, et kynnys lähteä oli kova, mutta kannatti!!
Millaisia mahdollisuuksia sinulla on oma-alotteisesti laajentaa ammattiasi? Sinähän voit tehdä siitä niin mielenkiintoisen kuin haluat.
1) opi lisää asioista joista konsultoit
2) ota selvää kuinka voisit tavata eri alojen ammattilaisia joihin voisit soveltaa yhtiösi tietoja
3) entä voisitko "myydä" infoasi muille työnantajasi hyväksi? Ts. oma-alotteisesti hankkia lisää asiakkaita.
Usein todellakin käy niin että ellei panosta ammattinsa muuta kuin sen pakollisen 9 tuntia päivässä , odottaa vain jo aamusta milloin työpäivä on ohi ja pääsee kotiin.
Mutta jos omaksi iloksesi etsit ja teet ammatissasi puolia joita ei tarjota tai suoranaisesti vaadita, saatat huomata että ovet alkavat aueta aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Jos kaikkeen vastauksesi on ...mutkun, mutkun, mutkun, sitten todella on jotain vinossa.
Kiitos kommenteista kaikille.
Työ ei suinkaan ole elämäni tärkein asia mutta siellä tulee sen verran vietettyä aikaa että kyllä se aika tärkeää osaa kuitenkin näyttelee. On paljon mukavampi mennä töihin kun tuntee että siellä odottaa mukavan haastavia tehtäviä koko päiväksi, aikakin menee nopeammin.
Pyysinkin jo tuossa firman TJ:lta vähän haastavampia hommia ja hän myönsi että oli jo vähän odotellutkin sellaista.
Eiköhän tämä taas tästä lähde, suunta on ylöspäin :)
Kaikki ihmiset eivät ole urasuuntautuneita! Oletko sinä oikeasti sitä vai menetkö vaan puolisosi imussa..?
Kukin noukkii onnensa eri asioista ja jutuista :)
Tiedä sitten olenko itse pohjimmiltani vain laiska :D muttaettä silti en oikein taida ymmärtää näitä ihmisiä, jotka kaakertavat tyyliin 10-12 tuntia töitä päivässä ja jopa kuutena, seitsemänä päivänä viikossa! Yritän silti olla tuomitsematta heitä, kait tuommoinen ihmismieli sitten tosiaan saa siitä jotain onnen tunnetta..? Mielenkiintoisimman esityksen asiasta sain siippaehdokkaaltani, joka kertoi työn olevan ikään kuin elämäntapa. Että yritä tässä sitten jotenkin asiaa hahmottaa xD
Olen toki löytänyt ns. oman alani vaan en siltikään ole valmis painamaan töitä kuin pieni eläin.. Tykkään mieluummin elää hetkessä, nauttia pienistä asioista. Noukin sen onneni muualta kuin työstä, vaikka oman alani tekemisestä toki nautin siekailematta ja motivaatiota jatkuvaan kehittymiseen löytyy kyllä :) Harrastan myös samaa mitä teen työkseni vaan harrastaminen ja työn tekeminen on tässä tapauksessa kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Pitää osata asettautua sekä ohjaajaksi että ohjattavaksi ;)
Ole onnellinen puolisosi menestyksestä :) Tue häntä, ei se raataminen välttämättä aina niin helppoa ole kaikesta ihanuudestaan ? huolimatta.
Ja ole rohkeasti oma itsesi :)
Ei hän ole urasuuntautunut enkä minäkään liiemmin :) Sattui vain saamaan kyseisen paikan kun sitä haki :)
Ja kyllä minä häntä tuen parhaani mukaan, raskastahan se on aina opetella uusia asioita. Ja todellakin olen onnellinen hänen puolestaan. Jos hänellä on työ josta todella pitää, se heijastuu myös suhteeseemme :)
Emme kumpikaan tee töitä enempää kuin on pakko. Jos täytyy tehdä 10-12h päivää, siitä saa myös korvauksen. Joten meillä on molemmilla oikea elämä työn ulkopuolella :)