Olen vajaa 6 kk vauvan äiti. Minulla on elämässäni ollut melkoista härdelliä viimeisen vuoden aikana. En tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Masennusta tämä ei oo. Saan tehtyä välttämättömät kotityöt, mutta olen todella todella tyytymätön mieheeni - tai en ehkä häneenkään, vaan johonkin tilanteeseen enkä edes tiedä mihin.
Ollaan oltu yhdessä pian 9 vuotta. Kihloissa, ei naimisissa. Olen miettinyt tätäkin asiaa - kumpikaan ei ole panostanut suhteeseen alunpitäenkään yhtään. Mieheni kuitenkin jonkin verran ehkä enemmän... en tiedä. Alettiin seurusteleen parikymppisinä ja ei osattu erotakaan. Opiskelin toisella paikkakunnalla yli 4 vuotta, osan opinnoista ulkomailla. Pettämistä puolin ja toisin, anteeksi suurin osa asioista annettu...
Perustin yrityksen pari vuotta sitten. Oma aikani meni täysin siihen, eikä mies päässyt mukaan henkisesti. (Tai halunnut). Tiemme vain erkanivat entuudestaan ja lopulta emme enää olleet kihloissa. Dokasin aika reippaasti joka viikonloppu ja työ alkoi tuntua liian raskaalta henkisesti. Olen aina halunnut lapsia, mieheni ei. JOstain syystä päädyimme ratkaisuun, että jos lapsi tulee niin on tullakseen. Ja tärppäsi. Tästä asiasta olen elämälle suunnattoman kiitollinen.
Mieheni oli asiasta onnellisempi alkuun kuin minä. Pelkäsin, sillä meillä ei enää ollut edes parisuhdetta. Rakastin miestäni ja halusin lapsen, hänen lapsensa, joten toivoin, että asiat jotenkin muuttuisivat. Ajattelin lapsen yhdistävän meitä. Elämäntilanteeni kaipasi kipeästi muutosta, jota onneksi lapseni saikin aikaan.
Yritin etsiä yritykselleni äitiyslomasijaista. Löysinkin sellaisen, ja koulutin hänet tehtävään. Minua stressasi tilanne äärettömästi. Lisäksi löysimme yritykselleni uuden liikepaikan, jonne muutimme, kun olin 7 kuulla raskaana.
Samaan aikaan löysimme omakotitalon, jonka ostimme. Yritykseni muutti sekä me henk.koht. muutimme kahden viikon sisään. Talo ei tunnu vieläkään kodilta, sillä en ison mahani vuoksi halunnut hirveästi kannella laatikoita ja järjestellä liikaa paikkoja. Nyt olen taas valvonut koko yön ja tuntuu, että on pakko alkaa tekemään juhannussiivoa että saa jonkinlaista järkeä tähän elämään.
Yrityksen muuttaminen ja uudet työntekijät olivat riski, joka ei kannattanut. Ollessani 8 kuulla raskaana tein päätöksen, että liike lopetetaan. Vielä 4 päivää ennen vauvamme syntymää olin töissä. Kun olin synnytyslaitoksella, minulla soi puhelin jatkuvasti, kun asiakkaat ja tavarantoimittajat soittelivat perääni. Mieheni oli mukana synnytyksessä, suurena tukena.
Rakas tyttömme syntyi terveenä ja odotetusti, kuten jokaisella ensisynnyttäjällä, iski huoli ja lapsen menettämisen pelko. Suunnaton vastuu iski tajuntaani. En malttanut nukkua, kärsin unettomuudesta edelleen. Lapsemme ei ole nukkunut kertaakaan koko yötä 6 kk:n aikana.
2 viikkoa valvoin ihaillen rakasta pienokaistamme. Mieheni alkoi jollain asteella panikoida jo synnytysosastolla, hänelle tuli sellainen katse, että oliko tämä tällaista nyt sitten? Säikähtänyt ilme. Vielä jollain lailla homma pelitti, kun hän oli isyyslomalla.
Lapsemme syntyi ennen joulua, keskelle kaamosta ja lumetonta maata. Minua itketti paljon, joulu on muutenkin herkkää aikaa...
Lapsemme oli n. 2,5 viikkoa vanha, kun hänellä alkoi koliikki. Parhaimpina aikoina valvoin 4 päivää ja yötä, kävelin seinään jopa kopiksi ja kerran nukahdin lapsi syliini. Pelkäsin pudottavani hänet väsyksissä. Soitin äidilleni ja hän on erittäin ääri-ihminen. Hänestä ei ollut henkisesti minulle mitään tukea, ei ole edelleenkään. Pyrin viilentämään välejämme sopiviksi lapsemme kannalta.
Työntekijäni hoitivat loppuunmyynnin, mutta kuten arvata saattaa, jäähän firmasta aina jotain velkaakin. Tyttäremme oli 2 kk vanha, kun liike loppui ja kävimme siivoamassa tavarat. Velkamäärä on kasvanut muutamalla tuhannella vielä odotetusta, jatkuvasti saisi olla yhteyksissä eri virastoihin ja laitoksiin. Olen antanut olla suurimman osan jotenkin toivoen, että asiat ratkeaisivat itsestään. Voimani ovat loppu. Varsinaista normaalia äitiyslomaa minulla ei siis ole ollut.
Mieheni palasi vanhaan työpaikkaansa paremmalle pestille. Palkka nousi ja samalla vastuu. Yritän tukea häntä hänen uudessa työssään, mutta jotenkin minusta on aina välillä tuntunut, kun ylitöitä on kertynyt, että hän pakenee kotona odottavaa tilannetta töihin. Olen tästä hänelle maininnut, mutta asia ei kuulemma ole niin...
Ongelmana on oma suhtautumiseni asioihin. Olen oikeasti onnellisin, mitä ikinä tai pitkiin aikoihin. Rakastan tytärtäni välillä niin että kipeää tekee. Minua ahdistaa, sillä näen, että mieheni ei koe välttämättä samoin.
Hän on hyvä isä. Tai ainakin haluaa olla. Meillä on kotiolot täysin erilaiset, mistä olemme lähteneet. Mieheni vanhemmat ovat eronneet ja varsin jalat maassa olevia ihmisiä molemmat. Hyvin järkeviä. Mieheni isä oli yrittäjä joskus aikanaan, ja mieheni ei isäänsä paljon nähnyt. Juuri tämän vuoksi hän haluaa olla hyvä isä. Tuntuu vaan siltä, että ehkä hän pelkää tai ei osaa.
Tähän viimeisimpään ei juuri oma asenteeni vaikuta. Nalkutan jatkuvasti, haukun ja sätin häntä. Olen konkreettisesti nähnyt sen, kuinka hän loittonee lapsestaan ehkäpä juuri minun takiani. Pahinta oli, kun lapsemme alkoi vierastaa häntä muutama päivä sitten.
Jotenkin odottaisin hänen käyttäytyvän toisin. Emme ole harrastaneet seksiä kohta vuoteen. Emme halunneet vatsani vuoksi (jostain syystä pelkäsimme molemmat vauvan puolesta) ja nyt en pysty vielä edes ajatella asiaa, sillä synnytyksestä jäi kovat traumat ja imetyksen vuoksi en pysty. En koe itseäni millään tavalla seksikkääksi.
Olen yrittänyt ehdottaa hänelle, (nalkuttaa), että jospa hän vaikka joka aamu töihin lähtiessään suutelisi minua (tätä hän tekeekin), töistä tullessaan halaa ja suutelee (yleensä näin tapahtuu), toivoisin hänen suutelevan minua päivittäin vaikkapa minuutin verran (ei ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut kertaakaan), nukkuisi vieressäni, pitäisi minusta kiinni tai silittäisi hiuksiani iltaisin. Tämä on oikeasti ainoa asia, jota häneltä toivoisin nyt parisuhteemme eteen tekevän. Jos lopettaisin nalkuttamisen, olisi se varmaan helpompaa...
Hellyystoiveemme on eri planeetalla. Hän kokee romanttisen illan siten, että katsotaan yhdessä televisioa. Minä haluaisin ehkä tehdä yhdessä jotain. Joskus hänkin ehdottaa jotain kävelyä tms, mutta taidan olla niin väsynyt monesti, että minua ei huvita.
Minusta tuntuu, että hän ei ole lapsensa kanssa tarpeeksi. Omasta mielestään hän on. Töissä hänellä saattaa mennä yleensä n. puoli kolmesta puoli viiteen. Tämän jälkeen minun pitäisi antaa hänelle aikaa rauhoittumiseen tunti (jonka teenkin, juttelen hänen kanssaan päivän tapahtumista yms). ja joskus mieheni ottaa päikkärit, jotka kestävät tunnista kolmeen tuntiin. Tällä hetkellä yritän rytmittää vauvamme nukkumatottumuksia siten, että hän menisi nukkumaan 8-9 aikaan ja heräisi aamulla aikaisin, jotta meille jäisi ns. parisuhdeaikaa... epäilen, että tämä aika menee tositeeveen parissa, sillä meillä ei minkäänlaista romantiikkaa enää. Voisin jopa väittää, että vihaamme välillä toisiamme.
Olen ns. täydellinen äiti. Vaadin mieheltäni paljon, sillä teen itse lapseni eteen kaiken. Tämä tottakai aiheuttaa ongelmia, en tiedä, miten pääsisin tästä asiasta eroon nalkuttamatta. Mieheni on joskus lapsen hoidossa jopa maanläheisempi ja järkevämpi - joskus huomaan ajattelevani asioita todella mustavalkoisesti.
Isoin ongelma on se, että provosoimme toinen toisiamme. Huudamme toisillemme ihan hirveitä asioita, ja joka riidan jälkeen uhkaamme molemmat erolla.
En oikeasti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onko kellään samanlaista tilannetta?
Masennusta tämä ei oo. Saan tehtyä välttämättömät kotityöt, mutta olen todella todella tyytymätön mieheeni - tai en ehkä häneenkään, vaan johonkin tilanteeseen enkä edes tiedä mihin.
Ollaan oltu yhdessä pian 9 vuotta. Kihloissa, ei naimisissa. Olen miettinyt tätäkin asiaa - kumpikaan ei ole panostanut suhteeseen alunpitäenkään yhtään. Mieheni kuitenkin jonkin verran ehkä enemmän... en tiedä. Alettiin seurusteleen parikymppisinä ja ei osattu erotakaan. Opiskelin toisella paikkakunnalla yli 4 vuotta, osan opinnoista ulkomailla. Pettämistä puolin ja toisin, anteeksi suurin osa asioista annettu...
Perustin yrityksen pari vuotta sitten. Oma aikani meni täysin siihen, eikä mies päässyt mukaan henkisesti. (Tai halunnut). Tiemme vain erkanivat entuudestaan ja lopulta emme enää olleet kihloissa. Dokasin aika reippaasti joka viikonloppu ja työ alkoi tuntua liian raskaalta henkisesti. Olen aina halunnut lapsia, mieheni ei. JOstain syystä päädyimme ratkaisuun, että jos lapsi tulee niin on tullakseen. Ja tärppäsi. Tästä asiasta olen elämälle suunnattoman kiitollinen.
Mieheni oli asiasta onnellisempi alkuun kuin minä. Pelkäsin, sillä meillä ei enää ollut edes parisuhdetta. Rakastin miestäni ja halusin lapsen, hänen lapsensa, joten toivoin, että asiat jotenkin muuttuisivat. Ajattelin lapsen yhdistävän meitä. Elämäntilanteeni kaipasi kipeästi muutosta, jota onneksi lapseni saikin aikaan.
Yritin etsiä yritykselleni äitiyslomasijaista. Löysinkin sellaisen, ja koulutin hänet tehtävään. Minua stressasi tilanne äärettömästi. Lisäksi löysimme yritykselleni uuden liikepaikan, jonne muutimme, kun olin 7 kuulla raskaana.
Samaan aikaan löysimme omakotitalon, jonka ostimme. Yritykseni muutti sekä me henk.koht. muutimme kahden viikon sisään. Talo ei tunnu vieläkään kodilta, sillä en ison mahani vuoksi halunnut hirveästi kannella laatikoita ja järjestellä liikaa paikkoja. Nyt olen taas valvonut koko yön ja tuntuu, että on pakko alkaa tekemään juhannussiivoa että saa jonkinlaista järkeä tähän elämään.
Yrityksen muuttaminen ja uudet työntekijät olivat riski, joka ei kannattanut. Ollessani 8 kuulla raskaana tein päätöksen, että liike lopetetaan. Vielä 4 päivää ennen vauvamme syntymää olin töissä. Kun olin synnytyslaitoksella, minulla soi puhelin jatkuvasti, kun asiakkaat ja tavarantoimittajat soittelivat perääni. Mieheni oli mukana synnytyksessä, suurena tukena.
Rakas tyttömme syntyi terveenä ja odotetusti, kuten jokaisella ensisynnyttäjällä, iski huoli ja lapsen menettämisen pelko. Suunnaton vastuu iski tajuntaani. En malttanut nukkua, kärsin unettomuudesta edelleen. Lapsemme ei ole nukkunut kertaakaan koko yötä 6 kk:n aikana.
2 viikkoa valvoin ihaillen rakasta pienokaistamme. Mieheni alkoi jollain asteella panikoida jo synnytysosastolla, hänelle tuli sellainen katse, että oliko tämä tällaista nyt sitten? Säikähtänyt ilme. Vielä jollain lailla homma pelitti, kun hän oli isyyslomalla.
Lapsemme syntyi ennen joulua, keskelle kaamosta ja lumetonta maata. Minua itketti paljon, joulu on muutenkin herkkää aikaa...
Lapsemme oli n. 2,5 viikkoa vanha, kun hänellä alkoi koliikki. Parhaimpina aikoina valvoin 4 päivää ja yötä, kävelin seinään jopa kopiksi ja kerran nukahdin lapsi syliini. Pelkäsin pudottavani hänet väsyksissä. Soitin äidilleni ja hän on erittäin ääri-ihminen. Hänestä ei ollut henkisesti minulle mitään tukea, ei ole edelleenkään. Pyrin viilentämään välejämme sopiviksi lapsemme kannalta.
Työntekijäni hoitivat loppuunmyynnin, mutta kuten arvata saattaa, jäähän firmasta aina jotain velkaakin. Tyttäremme oli 2 kk vanha, kun liike loppui ja kävimme siivoamassa tavarat. Velkamäärä on kasvanut muutamalla tuhannella vielä odotetusta, jatkuvasti saisi olla yhteyksissä eri virastoihin ja laitoksiin. Olen antanut olla suurimman osan jotenkin toivoen, että asiat ratkeaisivat itsestään. Voimani ovat loppu. Varsinaista normaalia äitiyslomaa minulla ei siis ole ollut.
Mieheni palasi vanhaan työpaikkaansa paremmalle pestille. Palkka nousi ja samalla vastuu. Yritän tukea häntä hänen uudessa työssään, mutta jotenkin minusta on aina välillä tuntunut, kun ylitöitä on kertynyt, että hän pakenee kotona odottavaa tilannetta töihin. Olen tästä hänelle maininnut, mutta asia ei kuulemma ole niin...
Ongelmana on oma suhtautumiseni asioihin. Olen oikeasti onnellisin, mitä ikinä tai pitkiin aikoihin. Rakastan tytärtäni välillä niin että kipeää tekee. Minua ahdistaa, sillä näen, että mieheni ei koe välttämättä samoin.
Hän on hyvä isä. Tai ainakin haluaa olla. Meillä on kotiolot täysin erilaiset, mistä olemme lähteneet. Mieheni vanhemmat ovat eronneet ja varsin jalat maassa olevia ihmisiä molemmat. Hyvin järkeviä. Mieheni isä oli yrittäjä joskus aikanaan, ja mieheni ei isäänsä paljon nähnyt. Juuri tämän vuoksi hän haluaa olla hyvä isä. Tuntuu vaan siltä, että ehkä hän pelkää tai ei osaa.
Tähän viimeisimpään ei juuri oma asenteeni vaikuta. Nalkutan jatkuvasti, haukun ja sätin häntä. Olen konkreettisesti nähnyt sen, kuinka hän loittonee lapsestaan ehkäpä juuri minun takiani. Pahinta oli, kun lapsemme alkoi vierastaa häntä muutama päivä sitten.
Jotenkin odottaisin hänen käyttäytyvän toisin. Emme ole harrastaneet seksiä kohta vuoteen. Emme halunneet vatsani vuoksi (jostain syystä pelkäsimme molemmat vauvan puolesta) ja nyt en pysty vielä edes ajatella asiaa, sillä synnytyksestä jäi kovat traumat ja imetyksen vuoksi en pysty. En koe itseäni millään tavalla seksikkääksi.
Olen yrittänyt ehdottaa hänelle, (nalkuttaa), että jospa hän vaikka joka aamu töihin lähtiessään suutelisi minua (tätä hän tekeekin), töistä tullessaan halaa ja suutelee (yleensä näin tapahtuu), toivoisin hänen suutelevan minua päivittäin vaikkapa minuutin verran (ei ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut kertaakaan), nukkuisi vieressäni, pitäisi minusta kiinni tai silittäisi hiuksiani iltaisin. Tämä on oikeasti ainoa asia, jota häneltä toivoisin nyt parisuhteemme eteen tekevän. Jos lopettaisin nalkuttamisen, olisi se varmaan helpompaa...
Hellyystoiveemme on eri planeetalla. Hän kokee romanttisen illan siten, että katsotaan yhdessä televisioa. Minä haluaisin ehkä tehdä yhdessä jotain. Joskus hänkin ehdottaa jotain kävelyä tms, mutta taidan olla niin väsynyt monesti, että minua ei huvita.
Minusta tuntuu, että hän ei ole lapsensa kanssa tarpeeksi. Omasta mielestään hän on. Töissä hänellä saattaa mennä yleensä n. puoli kolmesta puoli viiteen. Tämän jälkeen minun pitäisi antaa hänelle aikaa rauhoittumiseen tunti (jonka teenkin, juttelen hänen kanssaan päivän tapahtumista yms). ja joskus mieheni ottaa päikkärit, jotka kestävät tunnista kolmeen tuntiin. Tällä hetkellä yritän rytmittää vauvamme nukkumatottumuksia siten, että hän menisi nukkumaan 8-9 aikaan ja heräisi aamulla aikaisin, jotta meille jäisi ns. parisuhdeaikaa... epäilen, että tämä aika menee tositeeveen parissa, sillä meillä ei minkäänlaista romantiikkaa enää. Voisin jopa väittää, että vihaamme välillä toisiamme.
Olen ns. täydellinen äiti. Vaadin mieheltäni paljon, sillä teen itse lapseni eteen kaiken. Tämä tottakai aiheuttaa ongelmia, en tiedä, miten pääsisin tästä asiasta eroon nalkuttamatta. Mieheni on joskus lapsen hoidossa jopa maanläheisempi ja järkevämpi - joskus huomaan ajattelevani asioita todella mustavalkoisesti.
Isoin ongelma on se, että provosoimme toinen toisiamme. Huudamme toisillemme ihan hirveitä asioita, ja joka riidan jälkeen uhkaamme molemmat erolla.
En oikeasti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onko kellään samanlaista tilannetta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
hieman masentunutkin. Usko pois. Kaikki tuo katoaa aikanaan. Vauva-arki on tuollaista. Se kestää vuoden kaksi ja sitten se on ohi. Lapsi kasvaa, valvominen loppuu, parisuhde palaa uomiinsa.
Älkää turhaa tapelko ja taistelko, älkääkä varsinkaan tehkö päätöksiä ja suunnitelmia elämänne suhteen tässä vaiheessa, koska KAIKKI on ensivuonna toisin.
Usko pois, olemme kokeneet saman, koliikkeineen päivineen! Ja nyt elämä eikun hymyilee.
omaan jaksamiseesi. lähde ulos ja rytmitä päiväväsi, mutta, jos et jaksa niin lepää kotona ja tee vain se mitä on pakko. Turha surra asioita joihin et voi vaikuttaa. Tee se minkä pystyt ja unohda muu.
mies itse luo suhteensa lapseen ei sinun kannata vaivata asialla päätäsi.
Anna miehellesi aikaa rentoutua töiden jälkeen. olkaa vapaa päivinä perheen kesken ilman turhaa ohjelmaa, nauttikaa ja rentoutukaa niin seksikin on helpompaa. Ja hyvä kokmus saa odottamaan seuraavaa kertaa. HILLITSE HERMOSI NIIN RIIDATKIN VÄHENEVÄT älä kuitenkaan alistu, vaan odota sopivaa hetkeä jutteluun niin mihesi jaksaa kuunnella ja tunteesi häntäkohtaan lämpenevät, kun hän on kiinnotunut huolistasi. väsyneenä saatte molemmat vain pahan mielen.
väsyneenä asiat saavat suhteettomat mittasuhteet. taannoin eroa harkitessani, tuohtuneena mieheni kyvyttömyydestä hoitaa lastamme omien standardieni mukaan, ystäväni piruili että onko lapseni henki vaarassa sitten...eipä ollut, vaippaihottuma vaan vaivasi tai jotain.
minun mieheni tekee aika lailla pitempiä työpäiviä käy vielä työhuoneelle työpäivän jälkeen. hoitaa kyllä esikoisen 2v aamu ja iltatoimet. minä keskityn vauvaan 2kk silloin. viikonloppuisin ollaan enempi yhdessä. esikoisella on ollut erilaisia kausia, välillä haluaa vain äidin, mutta se on ihan luonnollista.
miehesi voisi välillä olla lapsen kanssa kahden ja sinä voisit tehdä mitä haluat, levätä, ulkoilla, hoitaa itseäsi. voisitte sopia vaikka säännöllisen ajan milloin näin, miehesikin saisi rauhassa laatuaikaa lapsensa kanssa ja saattaisit huomata ettet yksin ole vastuussa kaikesta.
kyllä se mies siellä uralla pärjää mutta löytääkö kannuksensa myös kotona onkin toinen juttu.
ja sano sille miehelle että ollaan lähekkäin ja silitä mun tukkaa, kerro sitten sille kuinka hyvältä se tuntuu.
opettelua tää äitiys on kaiken aikaa,siihen kuuluu kaikki, parisuhdekin.