Isä on paikalla, muttei läsnä.
Olemme n.30v pariskunta ja olemme olleet 5 vuotta yhdessä. Ennen vauvaa kaikki ei ollut aina ruusuilla tanssia, mutta ajattelin että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa, ei siis mitään perustavaa laatua olevia ongelmia.
Jo raskausaikana meillä alkoi pieni riitely, mies ei omien sanojensa mukaan uskaltanut kiintyä masussa olevaan vauvaan raskausaikana, kun pelkäsi että raskaus menee kesken. (Meidän raskaus eteni ihan normaalisti eikä mikään viitannut erityiseen km-riskiin) Neuvolassa isä oli mukana kerran.
Synnytykseen mies tuli suoraan töistä ja tuki kyllä minua, vaikkakin ei halunnut mennä pesemään vauvaa synnytyksen jälkeen vaan lähti kotiin nukkumaan rankan koetuksen jälkeen :>
Heti kun synnäriltä päästiin kotiin, lapsellamme alkoi koliiki ja sitä huudettiin se aika tarkalleen 3kk. Mies oli aivan raivona koko koliikkiajan, minä olin aivan poikki kun vauva söi 2h välein ja itki päivät aamusta iltaan. Kukaan tuttumme ei halunnut ottaa vauvaa hoitoonkaan, kun oli niin pieni ja itkuinen. Ymmärrän sen, mutta olisin kaivannut apua ja lepoa.
Nyt lapsemme on vuoden ikäinen. Miten isä on osallistunut lapsen elämään? (Asumme siis avomieheni kanssa yhdessä, joka on lapseni isä :))
Isänsä ei ostanut hänelle mitään odotusaikana, minä hankin kaiken vaunuista turvakaukaloon ja vaatteista hoitopöytään (omilla rahoillani). Ristiäiset suunnittelin itse ja hankin lapsellemme lahjan, johon isä ei osallistunut mitenkään, ei valitsemaan, ei rahallisesti. Nytkin kun vauva tarvitsee vaippoja tai ruokaa, minun on ne ostettava ja kulut katettava lapsilisillä ja omilla tuloillani. Mies käyttää palkastaan osan vuokraan, jonka maksamme puoliksi ja lopuilla hän ostelee itselleen kaikkea mukavaa. (Minä saan siis kht 294e/kk ja kuntalisän 218e ja hän palkan)
Isä ei halua koskaan omasta tahdosta hoitaa lasta, esim. vaihtaa vaippaa tai syöttää, vaan minun on aina pyydettävä sitä. Jos he ovat kahdestaan päivän, niin vauva on kyllä kuivassa vaipassa ja ruokittu, kun tulen kotiin. Jos pyydän isää syöttämään lapsen, se suuttuu minulle ja vaatii että laitan kaiki ruuat valmiiksi: hän kun ei erota, vaikka meillä on ollut sama ruokailurytmi jo monta kuukautta, että milloin vauva syö hedelmää, milloin liharuokaa. Milloin puuroa ja milloin sille pitää antaa juotavaa.
Isä ei ole hankkinut lelun lelua meidän lapselle. Eikä isä mene vapaaehtoisesti vauvan kanssa ulos vaunuilemaan eikä hiekkalaatikolle kun se on niin rasittavaa. Isä ei myöskään halua leikkiä lapsen kanssa, vaan hän mieluummin esim, imuroi, ettei tarvitse olla vauvan kanssa. Vauva kuulemma itkee koko päivän, vaikka vauva itkee ihan normaalin määrän ja on itkenyt koliikin jälkeen. Toki tuo on temperamenttinen vauva, isäänsä tullut ;) Mutta isä ei kestä kuulla vauvan itkua yhtään, vaan isällä menee pinna heti kun vauva alkaa itkeä ja isä jättää itkevän vauvan esim. syöttötuoliin huutamaan jonne minä menen sitten lohduttamaan.
Nyt kun olemme olleet vauvan kanssa pari kertaa mummolassa 4 yötä ja isä on ollut kotona, niin vauva vierastaa isäänsä todella paljon kotiintultuamme :(
Käsitin näin, ettei isää kukaan pakottanut seksiin ja LUULIN että vauva oli yhteinen toiveemme, tästä oli puhuttu. Mutta isä toimii ihan kuin vauva olisi suurimman osan ajasta hänelle pelkkää ilmaa! Isä usein suunnittelee kovasti menoja, leffaa ja ulkona syömistä yms ja sitten hän pilaa tunnelmani toteamalla ettei halua ottaa vauvaa mukaan :( Hän haluaisi tehdä vaikka mitä, mutta aina ilman vauvaa. :(
Tätä siis tarkoitan, että isä on paikalla, muttei läsnä. Jos kävelyä treenaava vauvamme vaikka kaatuu ja lyö päänsä, isä ei ota häntä syliin lohduttaakseen, vaan minä joudun KÄSKEMÄÄN häntä ottaaan syliin tai haen itkevän vauvan omaan syliini rauhoittumaan :(
Tuntuu pahalta että isä tuntuu kaivavan kuoppaa itselleen, kai se lapsikin jossain vaiheessa tajuaa miten dorka isä sillä on?
Lisäksi kun isä raivostuu, hän huutaa ja paiskoo tavaroita, esim. ovia kiinni. Ei onneksi lyö. Mutta pelottaa, milloin joku muki päjähtää vauvan päähän vahingossa. Vauva pelkää isäänsä kauheasti kun hän huutaa ja vauva jää sitten rauhoittumaan minun kanssa ja isä kun menee omille teilleen rauhottumaan, vauva jää minun kanssani.
Ero on tullut monesti mieleen, en halua että lapsi joutuu katsomaan raivoavaa isäänsä ja en halua että lapsi näkee että isi on myös kotona muttei isi halua olla perheen kanssa eikä isi osta koskaan mitään kivaa, vaan äiti ostaa kaiken lapselle ja järkkää synttärit, pitää huolen että jouluna on lahjoja yms.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Onko meillä ollut tosi huono tuuri ja tuli valittua ihan väärä ihminen lapseni isäksi? Miten saisin isän osalllistumaan lapsen elämään? Miten saisin hänet lopettamaan nuo raivoamiset? Miten saisin hänet viettämään säännöllisesti aikaa lapsensa kanssa?
(Olen itse nyt hoitovapaalla ja mielelläni hoidan vauvaa pääsääntöisesti itse, enkä odota että isä heti töistä tultuaan ottaisi lapsen ja minä saisin levätä. Minä ehdin levätä sitten kun tuo lapsi muuttaa pois kotoa. Mutta haluaisin että isä olisi aidosti kiinnostunut lapsestaan, näkisi miten mahtava tyyppi tuo pienokainen on, näkisi miten hienosti tuo kasvaa ja kehittyy ja kokisi olevansa ylpeä isä kulkiessaan lapsen kanssa ulkona?)
Olemme n.30v pariskunta ja olemme olleet 5 vuotta yhdessä. Ennen vauvaa kaikki ei ollut aina ruusuilla tanssia, mutta ajattelin että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa, ei siis mitään perustavaa laatua olevia ongelmia.
Jo raskausaikana meillä alkoi pieni riitely, mies ei omien sanojensa mukaan uskaltanut kiintyä masussa olevaan vauvaan raskausaikana, kun pelkäsi että raskaus menee kesken. (Meidän raskaus eteni ihan normaalisti eikä mikään viitannut erityiseen km-riskiin) Neuvolassa isä oli mukana kerran.
Synnytykseen mies tuli suoraan töistä ja tuki kyllä minua, vaikkakin ei halunnut mennä pesemään vauvaa synnytyksen jälkeen vaan lähti kotiin nukkumaan rankan koetuksen jälkeen :>
Heti kun synnäriltä päästiin kotiin, lapsellamme alkoi koliiki ja sitä huudettiin se aika tarkalleen 3kk. Mies oli aivan raivona koko koliikkiajan, minä olin aivan poikki kun vauva söi 2h välein ja itki päivät aamusta iltaan. Kukaan tuttumme ei halunnut ottaa vauvaa hoitoonkaan, kun oli niin pieni ja itkuinen. Ymmärrän sen, mutta olisin kaivannut apua ja lepoa.
Nyt lapsemme on vuoden ikäinen. Miten isä on osallistunut lapsen elämään? (Asumme siis avomieheni kanssa yhdessä, joka on lapseni isä :))
Isänsä ei ostanut hänelle mitään odotusaikana, minä hankin kaiken vaunuista turvakaukaloon ja vaatteista hoitopöytään (omilla rahoillani). Ristiäiset suunnittelin itse ja hankin lapsellemme lahjan, johon isä ei osallistunut mitenkään, ei valitsemaan, ei rahallisesti. Nytkin kun vauva tarvitsee vaippoja tai ruokaa, minun on ne ostettava ja kulut katettava lapsilisillä ja omilla tuloillani. Mies käyttää palkastaan osan vuokraan, jonka maksamme puoliksi ja lopuilla hän ostelee itselleen kaikkea mukavaa. (Minä saan siis kht 294e/kk ja kuntalisän 218e ja hän palkan)
Isä ei halua koskaan omasta tahdosta hoitaa lasta, esim. vaihtaa vaippaa tai syöttää, vaan minun on aina pyydettävä sitä. Jos he ovat kahdestaan päivän, niin vauva on kyllä kuivassa vaipassa ja ruokittu, kun tulen kotiin. Jos pyydän isää syöttämään lapsen, se suuttuu minulle ja vaatii että laitan kaiki ruuat valmiiksi: hän kun ei erota, vaikka meillä on ollut sama ruokailurytmi jo monta kuukautta, että milloin vauva syö hedelmää, milloin liharuokaa. Milloin puuroa ja milloin sille pitää antaa juotavaa.
Isä ei ole hankkinut lelun lelua meidän lapselle. Eikä isä mene vapaaehtoisesti vauvan kanssa ulos vaunuilemaan eikä hiekkalaatikolle kun se on niin rasittavaa. Isä ei myöskään halua leikkiä lapsen kanssa, vaan hän mieluummin esim, imuroi, ettei tarvitse olla vauvan kanssa. Vauva kuulemma itkee koko päivän, vaikka vauva itkee ihan normaalin määrän ja on itkenyt koliikin jälkeen. Toki tuo on temperamenttinen vauva, isäänsä tullut ;) Mutta isä ei kestä kuulla vauvan itkua yhtään, vaan isällä menee pinna heti kun vauva alkaa itkeä ja isä jättää itkevän vauvan esim. syöttötuoliin huutamaan jonne minä menen sitten lohduttamaan.
Nyt kun olemme olleet vauvan kanssa pari kertaa mummolassa 4 yötä ja isä on ollut kotona, niin vauva vierastaa isäänsä todella paljon kotiintultuamme :(
Käsitin näin, ettei isää kukaan pakottanut seksiin ja LUULIN että vauva oli yhteinen toiveemme, tästä oli puhuttu. Mutta isä toimii ihan kuin vauva olisi suurimman osan ajasta hänelle pelkkää ilmaa! Isä usein suunnittelee kovasti menoja, leffaa ja ulkona syömistä yms ja sitten hän pilaa tunnelmani toteamalla ettei halua ottaa vauvaa mukaan :( Hän haluaisi tehdä vaikka mitä, mutta aina ilman vauvaa. :(
Tätä siis tarkoitan, että isä on paikalla, muttei läsnä. Jos kävelyä treenaava vauvamme vaikka kaatuu ja lyö päänsä, isä ei ota häntä syliin lohduttaakseen, vaan minä joudun KÄSKEMÄÄN häntä ottaaan syliin tai haen itkevän vauvan omaan syliini rauhoittumaan :(
Tuntuu pahalta että isä tuntuu kaivavan kuoppaa itselleen, kai se lapsikin jossain vaiheessa tajuaa miten dorka isä sillä on?
Lisäksi kun isä raivostuu, hän huutaa ja paiskoo tavaroita, esim. ovia kiinni. Ei onneksi lyö. Mutta pelottaa, milloin joku muki päjähtää vauvan päähän vahingossa. Vauva pelkää isäänsä kauheasti kun hän huutaa ja vauva jää sitten rauhoittumaan minun kanssa ja isä kun menee omille teilleen rauhottumaan, vauva jää minun kanssani.
Ero on tullut monesti mieleen, en halua että lapsi joutuu katsomaan raivoavaa isäänsä ja en halua että lapsi näkee että isi on myös kotona muttei isi halua olla perheen kanssa eikä isi osta koskaan mitään kivaa, vaan äiti ostaa kaiken lapselle ja järkkää synttärit, pitää huolen että jouluna on lahjoja yms.
Mitä tässä pitäisi tehdä? Onko meillä ollut tosi huono tuuri ja tuli valittua ihan väärä ihminen lapseni isäksi? Miten saisin isän osalllistumaan lapsen elämään? Miten saisin hänet lopettamaan nuo raivoamiset? Miten saisin hänet viettämään säännöllisesti aikaa lapsensa kanssa?
(Olen itse nyt hoitovapaalla ja mielelläni hoidan vauvaa pääsääntöisesti itse, enkä odota että isä heti töistä tultuaan ottaisi lapsen ja minä saisin levätä. Minä ehdin levätä sitten kun tuo lapsi muuttaa pois kotoa. Mutta haluaisin että isä olisi aidosti kiinnostunut lapsestaan, näkisi miten mahtava tyyppi tuo pienokainen on, näkisi miten hienosti tuo kasvaa ja kehittyy ja kokisi olevansa ylpeä isä kulkiessaan lapsen kanssa ulkona?)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Voi luoja, tuntui kuin olisi omia ajatuksia lukenut!
Meillä raivoamista lukuun ottamatta sama tilanne, tyttö 6kk.
Meilläkin odotusaika ei miehessä paljon tunteita herättänyt. Minä jouduin tekemään kaikki hankinnat, vaunut, pinnasängyn, vaatteet, kaukalo jne. Neuvolassa oli kyllä mukana aina kun töiltään pääsi.
Synnytyksen hoidin lopulta yksin, teki kuulemma niin pahaa, meinasi kuulemma oksentaa ja pyörtyä kun ponnistusvaihe alkoi. Ensimmäisen ponnistusyrityksen jälkeen lähti huoneesta sanaakaan sanomatta. Voit kuvitella millainen pettymys!!!
Sairaalassa olimme 5 vrk, ja kävi kyllä päivittäin muutaman tunnin istumassa. Mutta ei kertaakaan halunnut vaihtaa vaippaa tai avustaa syöttämisessä . Alhaisen painon takia tyttö sai lisämaitoa jo laitoksella.
Kotiutuminen tapahtui keskelle muuttoa. Uudessa asunnossa sain siis vauvan hoidon ohella purkaa laatikot yksin ja järjestellä paikkoja.
Mies käy vuorotyössä ja ensimmäisenä aamuvuorosta tullessaan haluaa vain nukkumaan. Toivoo että ajoittaisin lapsen kanssa kauppaan menon juuri siihen, että saisi rauhassa nukkua. Minä siis hoidan kaupassa käynnit lähes poikkeuksetta yksin.
Jos joutuu olemaan tyttärensä kanssa edes hetken yksin, minun täytyy syöttää ja vaihtaa kuiviin ennen poistumistani. Ja usein kun tulen takaisin, lapsi itkee suoraa huutoa ja isä toivottamana vieressä. Ei kuulemma saa itkua loppumaan...
Olen kanssa usein miettinyt että onko tässä mitään järkeä. Sydäntä särkee kun mies sivuuttaa lapsensa. Omat menot ovat aina meitä tärkeämmät :(
Sen tiedän, että kauaa en tätä enää katsele. Olen jo alustavasti järjestellyt asioita sille mallille, että kun aika koittaa, minä ja tyttö lähdemme taaksemme katsomatta.
Jos mies haluaa lastaan nähdä, en sitä lähde vaikeuttamaan, mutta en jätä heitä kaksin. En yksinkertaisesti uskalla.
Voimia sinulle, yksin et tilanteessasi ole :(
Olipa huojentavaa kuulla etten ole yksin, vaikka toisaalta oli kauhistuttavaa kuulla, että muitakin on samassa tilanteessa.
Voi kun minäkin saisin voimaa noin paljon, että voisin jossain vaiheessa lähteä taakseni katsomatta. Mutta kun se on niin pirun vaikeaa :( Tyhmähän minä itse olen kun hypin kuumalla liedellä vaikka jalkoja polttaa!
Voimaa sisko
Lähteminen ei varmaan koskaan ole helppo ratkaisu, varsinkin kun toista kaikesta huolimatta rakastaa.
Itsekään en tiedä koska lähden (jos lähden)... Ainahan sitä toivoo ja odottaa että toinen muuttuisi, tapahtuisi jotain joka saisi palaset loksahtamaan kohdilleen.
Tällä hetkellä näyttäisi menevän paremmin. Kuka tietää kuinka kauan tätä taas kestää.
Miehelläni on takanaan rikkinäinen lapsuus, vanhempien katkera ero, kodista toiseen muuttaminen. Tiedä sitten vaikuttaako ne asiat taustalla, ettei uskalla kiintyä edes omaan lapseensa?
Jos haluat vaihtaa enemmänkin ajatuksia, kirjoittele [email protected] :)
Tuo voisi täysin olla minun kirjoitukseni, paitsi että vauvamme on vasta viisiviikkoinen. Pelkään meidänkin päätyvän samaan tilanteeseen. Isä ei tunnu olevan kiinnostunut vauvastaan, minä hoidan kaiken, kaikki sukulaisetkin asuvan kolmensadan kilometrin päässä. Tuntuu toivottomalta, ihan kuin olisi yksinhuoltaja. Ennen raskautta mies kyllä lupasi jäädä vaikka kotiin vauvan kanssa, mutta kuinkas kävikään...
että tiedän yhden perheen jonka isä käyttäytyi juuri noin eikä suostunut hoitamaan lastaan kun tämä oli vauva MUTTA kun lapsi kasvoi tilanne on muuttunut. Voihan olla että myös sinun miehesi jaksaa/osaa olla lapsensa kanssa sitten kun tämä on hiukan isompi. Osaa puhua jne.
Sitä joko on tai ei ole. Mulla kävi toisinpäin. Mies on ennen ollut puheissaan tosi välinpitämätön lapsia kohtaan, mutta kun oma syntyi, voi sitä kuinka suli.
koko lasta! Lähde pois lapsen kanssa heti ennen kuin mitään ikävää sattuu. Pärjäät kyllä vauvan kanssa kaksistaankin.
Jos sinulla ei tällä hetkellä ole muita tuloja kuin kotihoidon tuki, saat omillesi muutettua mm asumistukea, yksinhuoltajan korotettua lapsilisää ja elatustukea, kunnes lapsen isän maksama elatusapu on vahvistettu ja lisäksi voit tarvitessasi saada toimeentulotukea.
Itselläni aikanaan täysin sama tilanne!Olin myös 30 v kun me saimme ensimmäisen ja nyt ainokaisemme. Lapsi on nyt 8 v. Miehen kiinnostus lapseen varmasti kasvaa kun teidän lapsi kasvaa ja alkaa enemmän kommunikoimaan. Itse päädyin aikanaan päätökseen, että en tee enempää lapsia koska minä hoitaisin ne täysin yksin. Lisäksi lapsemme valvotti noin 3 vuotiaaksi asti ja muistan ajan vain niin, että olin täysin poikki koko ajan. Mieheni on lisäksi töissä tosi paljon , aina myöhäiseen iltaan. En halua enää laittaa itseäni samaan rumbaan vauvan kanssa, surullista mutta totta.
kyllä naiset tosi koville vauvojen kanssa jotuu, jos ei yhtään saa puolisolta apua lapsen hoidossa ja muissa arkisissa askareissa esim. just kauppareissut yms. Kannattaa harkita jatkossa , kuinka paljon lapsia haluaa koska sama todennäköisesti toistuu toisen lapsen kohdalla. Tsemppiä sulle.
Olen hoitanut viisi lasta ihan yksin, ja kaikki ovat olleet yövalvottajia. Ei miehet ennen hoitaneet pikkulapsia ollenkaan eivätkä tehneet ns "naisten töitä", kaupunkihuusholleissahan ei muita juuri olekaan jotain kodin korjaustöitä lukuun ottamatta.
tekee ? Hölmöjähän me naiset ollaan kun ilmaisena piikana ollaan .
kun et ymmärtänyt lähteä. Näitä miehiä on myös paljon, jotka oikeasti osallistuvat lastenhoitoon ja taloustöihin. Joten multa ei irtoa ihailua sinua kohtaan, vaan lähinnä sääliä siitä ettet tajunnut, että parempaakin olisi ollut tarjolla. Ihan sama vaikka läpi historian naiset olisivat yksin puurtaneet; minä en siihen suostu! Enkä usko, että tarvitsee suostua kenenkään muunkaan!
Onhan meitä näköjään enemmänkin! kuulostaa niin tutulta.Meillä kaksi pientä lasta, tilanne ehkä hieman pahempikin koska mies ei osallistu edes siivoukseen,kaikkea joutuu erikseen pyytämään ja sehän tietenkin käännetään valittamiseksi vaikka mies itse erikseen sanonut että kerro mitä pitää tehdä. Hoidan kotona lapsiani ja mies käy töissä, siis vain niinä päivinä kun häntä kiinnostaa. Sanoo että lomailen kotona. Paljon on kestettävää, vaikka oma valinta yhdessäolo on ollut tähänkin asti. Monesti,jopa viikottain itselläni ero mielessä. Niin kuin sanoit se on vaikeaa,vaikka haluaisikin, ei rakkaastaan haluaisi "luopua" edes oman hyvinvoinnin vuoksi. Voimia naiset ja muistakaa olla itsekkäitä,se on sallittua. Silloin kun itse voit hyvin,voi lapsikin.
Hei! Lyhyesti halusin kirjoittaa miltä minusta tuntui tulla esikoisemme kanssa kotiin 8 kk sitten. Ensinnäkin, minulla oli hieman romanttiset käsitykset vauvasta, ajattelin että saamma kotiin hauskan vekkulin jonka kanssa voi leikkiä. Ajattelin, että kyllähän siinä vastuuta on, mutta kuvittelin sen hoituvan ilman kummempia ponnistuksia. No, sitten tuli synnytys ja kotinpaluu neljän päivän perhehuonejakson jälkeen. Perhehuone oli hyvä ja turvallinen paikka missä kokea tämä järkytys eli millaista on pärjäillä pienen avuttoman lapsen kanssa, siellä pelasti 24h paikalla olevat hoitajat ja huumori. No, kotona lähti rullaamaan alkujännityksen ja -huolestuneisuuden jälkeen suht. hyvin, mutta kaukana olivat romantttiset käsitykset perhe-elämästä: vaimo olikin löytänyt uuden heilan (eli oli symbioosissa lapsen kanssa) ja hauskan leikkivän vekkulin sijasta minulla olikin kakkavaippa kädessä keskellä yötä. Valvomisetkaan eivät alkuun haitanneet, mutta kun ne jatkuivat kuukausia alkoi akku käydä loppuun. Mut ei se mitään, taas pesemään ja vaihtamaan vaippaa ja kakkaa ja pissaa ja puklaa ja haloo huomaako kukaan minua. No ei, vaimoni oli ihana mutta kyllä se välillä tuntu toiselta ihmiseltä kun yhtäkkiä siinä roikku pieni ukko sen tissillä koko ajan ja muusta ei puhuttukkaan. Välillä mietin olenko ollut mustasukkainen jollain alitajuisella tavalla, mut se on siitä alusta helpottunut. Mut en edelleenkään siedä jos se välillä tulee keskellä yötä meidän sänkyyn. Nää on varmaan jotain prosesseja mitä miehen pitää käydä läpi, mut miehellä on varmaan oma funktio perhedynamiikassa: mies vähitellen (kun hänet taas huomataan) suuntaa lapsen mielenkiinnon pois symbioosista ulkomaailmaan, mies parhaimmillaan voi antaa äidille mahdollisuuden ladata akkuja ottamalla vastuuta. Mut en osaa täysin sanoa miksi joktut miehet sitten vierastavat koko tilannetta, voisko olla että halu saada lapsi oli hataralla pohjalla vai oliko todellisuus vauvaelämästä liikaa? Toinen juttu on, että omista rakkaista harrastuksista jatkuvasti tinkiminen on aika rankkaa mutta välttämätöntä että onnistuu sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Sama tilannehan on äidillä. Ja parisuhdekin muuttuu aika lailla, aiemmin oli ollut aikaa tehdä yhdessä, keskustella pitkään ja tietenkin läheisyyttäkin oli enemmän. Ehkä miehelle voi tulla jokin alitajuinen hylkäämiskokemus, mut kypsä tapa olisi työstää se jotenkin ja hyväksyä että se uusi tilanne tuo jotain uutta mukanaan.
..kuten itsekin totesit, että se vaatii myönnytyksiä ja uhrauksia. Toivoisin, että useammat pariskunnat puhuisivat läpi sen mitä tulee tapahtumaan jo ennen kuin vauva on maailmassa.
Esim:
On välttämätöntä että kumpikin luopuu toviksi ainakin harrastuksistaan, sillä kummallakaan ei ole sen suurempaa oikeutta 'omaan aikaan'.
Lapsi valvottaa paljon ja se jaetaan myös kahtia.
Parisuhde laitetaan hollille moneksi kuukaudeksi ja varsinkin imettävän äidin tulee ennen kaikkea omistautua lapsen tarpeille.
Varsinkin ihan aluksi mies joutuu tekemään suurimman osan kotitöistä, sillä äiti tarvitsee aikaa toipua synnytyksestä fyysisesti ja mahdollisesti myös keskittyä imetyksen sujumiseen.
Tässä siis muutamia juttuja. Luulenpa, että monella nuorella naisella -ja vielä useammalla miehellä- on epärealistiset mielikuvat vanhemmuudesta. Tiedän kuitenkin yhden parin, joka oli valmistautunut sellaiseen helvettiin saadessan kaksoset, että todellisuus oli itse asiassa jonkin verran helmpompi kuin olivat kuvitelleet! :)
Poinnti on siinä, että se vaatii paljon, mutta lopulta se vauvakin siitä kasvaa ja on aikaa muullekin kuin lapselle. Sitten voi ottaa enemmän aikaa harrastuksillekin ja parisuhteelle..
ensimmäisen kanssa kaikki oli uutta ja jännittävää mutta toisen kanssa ei meinaa paukut riittää.
Työ ja kaupassa käynti ovat omaa aikaani.
Kaikki muu menee lasten ehdoilla.
Kun parisuhteesta ei ole tietoakaan ei se ole helppoa miehelle.
Meillä kun ei tuota hoiva hormooniakaan erity.
Jaksettava on ja toivottava että tilanne paranee.
Mutta miehelle on raskasta kun ei ole aikaa harrastuksille eikä kavereille.
Itse olen sanonut että vaimokin voi harrastaa tai käydä jossain mutta kun ei.
Kun sitten itse pyytää saada vapaa aikaa niin ei, tai sitten ollaan naama rutussa jolloin ei tuo otettu 1-2h tunnu miltään kun tietää kotiin paluun jälkeisen v..tuilun.
Mutta itse isänä en voi hyväksyä keskustelun aloittaneen naisen kohtelua mitenkään.
Vaihtaisin maisemaa, parempi lapsellekin tuossa vaiheessa.
..kuvio. Yhteinen päätös hankkia lapsi, vuosi meni kunnes tärppäsi(olemme myös 3kymppisiä). Vauvan syntymän jälkeen elämä ollut yhtä helvettiä, nyt poika 5kk. Mies kellon ympäri töissä 9-21, v-loput haluaa pyhittää tietokonepeleille ja harrastuksilleen kun töissä niin raskasta, ja huom!kaikki kustannukset me maksetaan puoliksi. Yhdessä ei tehdä mitään, emmehän näe toisiamme kuin aamuisin ja iltaisin sen hetken! Kommunikointimme sisältää: Huomenta ja hyvää yötä. Siinä lyhyesti meidän elämä, yksin yhdessä.