En tiedä, lukekoot tämän ne joita kiinnostaa...
Vähän yli kuukauden kestänyt juttu loppui nyt sunnuntaina. Tämä oli ensimmäinen näin vakava suhteeni...Itse rakastuin, hölmö kun nähtävästi olen, korviani myöten ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna...
Välimatkaa meillä oli noin 150km, olen 20v(mies) ja hän 17v(nainen).
Luulin, että hän on myös erittäin rakastunut, sanoikin sen minulle monta kertaa...
Kaikki ne puhelinsoitot, niiden aikana ne hiljaiset hetket kun ei edes tarvinnut sanoa mitään, niiden jälkeen se mahtava olo, kun tietää että siellä jossain on ihminen joka ajattelee vain minua ja on onnellisempi kuin koskaan...
Herääminen aamulla, kun oli töihin lähdettävä...ensimmäisenä tuli aina hymy kasvoille,kun ajatteli että siellä se mun kultani on kouluun lähdössä...tekstiviestin saaminen aamulla, jossa luki useimmiten ensimmäisenä huomenta,kulta...
Ne yhteiset viikonloput,hänen vartalonsa lämpö omaani vasten, hänen tuoksunsa, ihonsa pehmeys, upottavat silmänsä...ja hänen hymynsä,naurunsa...
Nämä kaikki asiat antoivat minulle järjettömästi voimaa...tekivät minusta paremman ihmisen,olin niin onnellinen...muut asiat hoituivat kuin siivillä, hänen ajattelemisensa antoi voimaa kaikkeen tekemiseen... muistan ajatelleeni monesti kuinka onnellinen olen, en koskaan ole ollut niin onnellinen...elämäni on ollut ehkä verraten rankkaa,joten tämä suhde oli ainutlaatuinen minulle..
Nyt se kaikki on ohi. Tunnen että maailma kaatuu päälle, mikään muu ei enää kiinnosta, töitä pitäisi vielä tehdä mutta se on hirvittävän raskasta...olen itkenyt (en häpeä myöntää, vaikka olenkin mies)nyt kaksi päivää...kaikki asiat muistuttavat hänestä. Pala on kurkussa kokoajan, ontto olo ja oksettaa...
viinaan en sorru, en ole sellainen ihminen..
Sanokaa joku jotain lohduttavaa.
Viisasteluja, vähättelyjä tai neuvoja en kaipaa. Vain jotakin lohduttavaa.
Pelkään, etten löydä enää koskaan tuollaista ihmistä itselleni...
Enää en pysty muuta tekemään kuin kysymään itseltäni vain että Miksi?
Vähän yli kuukauden kestänyt juttu loppui nyt sunnuntaina. Tämä oli ensimmäinen näin vakava suhteeni...Itse rakastuin, hölmö kun nähtävästi olen, korviani myöten ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna...
Välimatkaa meillä oli noin 150km, olen 20v(mies) ja hän 17v(nainen).
Luulin, että hän on myös erittäin rakastunut, sanoikin sen minulle monta kertaa...
Kaikki ne puhelinsoitot, niiden aikana ne hiljaiset hetket kun ei edes tarvinnut sanoa mitään, niiden jälkeen se mahtava olo, kun tietää että siellä jossain on ihminen joka ajattelee vain minua ja on onnellisempi kuin koskaan...
Herääminen aamulla, kun oli töihin lähdettävä...ensimmäisenä tuli aina hymy kasvoille,kun ajatteli että siellä se mun kultani on kouluun lähdössä...tekstiviestin saaminen aamulla, jossa luki useimmiten ensimmäisenä huomenta,kulta...
Ne yhteiset viikonloput,hänen vartalonsa lämpö omaani vasten, hänen tuoksunsa, ihonsa pehmeys, upottavat silmänsä...ja hänen hymynsä,naurunsa...
Nämä kaikki asiat antoivat minulle järjettömästi voimaa...tekivät minusta paremman ihmisen,olin niin onnellinen...muut asiat hoituivat kuin siivillä, hänen ajattelemisensa antoi voimaa kaikkeen tekemiseen... muistan ajatelleeni monesti kuinka onnellinen olen, en koskaan ole ollut niin onnellinen...elämäni on ollut ehkä verraten rankkaa,joten tämä suhde oli ainutlaatuinen minulle..
Nyt se kaikki on ohi. Tunnen että maailma kaatuu päälle, mikään muu ei enää kiinnosta, töitä pitäisi vielä tehdä mutta se on hirvittävän raskasta...olen itkenyt (en häpeä myöntää, vaikka olenkin mies)nyt kaksi päivää...kaikki asiat muistuttavat hänestä. Pala on kurkussa kokoajan, ontto olo ja oksettaa...
viinaan en sorru, en ole sellainen ihminen..
Sanokaa joku jotain lohduttavaa.
Viisasteluja, vähättelyjä tai neuvoja en kaipaa. Vain jotakin lohduttavaa.
Pelkään, etten löydä enää koskaan tuollaista ihmistä itselleni...
Enää en pysty muuta tekemään kuin kysymään itseltäni vain että Miksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Laulussakin lauletaan, että sellaista elämä on. Välillä heittää onnen kukkuloille ja sitten taas murheen alhoon.
Sanoisin, että kaikesta huolimatta olet onnekas ihminen, sillä osaat rakastaa ja tunnet suuria tunteita. Näitä palstoja lukiessa löytyy usein ihmisiä, jotka eivät ole koskaan rakastuneet, saati saaneet vastarakkautta.
Sydän voi olla palasina maailmalla juuri nyt, mutta ajan myötä (kuulostaa turhalta, naurettavalta ja pikkumaiselta!) tilanne paranee - ainakin vähän. Olen itse menettänyt ihmisen, jonka vuoksi halusin luopua kaikesta mahdollisesta, mutta jolle en ilmeisesti merkinnyt yhtä paljoa. Se raastaa. En ole vieläkään päässyt kunnolla jaloilleni ja aikaa on kulunut nyt - kaksi kuukautta. Päivä kerrallaan.. ystävien avulla.
Kiitos teille molemmille jotka jaksoitte kirjoittaa jotain lohdutukseksi ihmiselle, jota ette edes tunne.
Olette molemmat erityislaatuisia ihmisiä.
Minä jatkan ja yritän...joka aamu uudestaan...
Vaikka aamulla aina hyppää ensimmäisenä mieleen ajatus: mulla ei ole enää häntä, hän ei enää herää aamulla ja ajattele ensimmäisenä minua...
Sydäntä oikein riipaisi kun luin tekstiäsi.
Itsellä myös ero takana. Olo on aivan kamala ja sekava. Mutta kyllä se siitä sitten joskus helpottaa..
Ystäväthän ne ovat nyt tärkeimpiä. Niiden seurassa ei tule koko ajan ajateltua HÄNTÄ ja muutenkin on ihanaa tietää että on ihmisiä ympärillä joille olen rakas.
Sitä kannattaa surra kunnolla kerralla jos vain pystyy..
Jaksamisia sulle!!
löydät vielä jonkun, jota voit rakastaa. Eihän mikään hyvä asia tule silloin kuin itse haluaa. Ei ainakaan monesti käy niin. Surun perästä on ilo... Ja on ensin kestettävä sadetta, jos haluaa nähdä sateenkaaren. Tuo ajatus on joltakin viisaalta, en muista nimeä.
Kaikki kuitenkin muuttuu, se on ainakin varmaa!
Moi !
Mulla oli samanlaiset fiilikset ekan kunnon tyttökaverin kanssa erottuani ehkä joku 7 vuotta sitten. Aamulla ajatus siitä ettei enää oo toisen kanssa iski kyllä tosi lujaa. Äiti sanoi että aika parantaa, ja paransi, ja parantaa Sinutkin :)