Kyllä luitte otsikon oikein.
Minä ja mieheni olemme molemmat 22-vuotiaita ja olemme olleet yhdessä 1,5vuotta. Kohta tulee yhteisen katon alle muutosta vuosi. Alussa mieheni oli ihana. Hän oli lempeä, kiltti, lämmin, huomioonottava ja aina valmis auttamaan minua tai ystäviään. Hän kuunteli minua jos jotain halusin kertoa ja puhua. Juuri se lämpö ja kiltteys teki minuun vaikutuksen aikoinaan.
Nyt on toisin. Hänen ystävyys-suhteensa ovat rikkontuneet(milloin mistäkin syystä), harrastukset loppuneet, kiltti hän ei ole enää minua kohtaan, lämpö on kadonnut ja tilalla on itsekseen mököttävä ja puhumaton mörkö, joka riidan tai erimielisyyden tullen hän haukkuu minut lyttyyn. Hän on välinpitämätön minua kohtaan, mutta tekee suuria ja mahtipontisia rakkaudentunnustuksia(sanat ja teot sotii toisiaan vastaan). Minä olen hänelle itsestäänselvyys tai siltä ainakin tuntuu. Minun syyttäminen parisuhteen ongelmista on tullut tutuksi. Hän syyllistää minua ihan kaikesta, jos ei suoraan niin epäsuoraan. Hän ei näe omaa osuuttaan parisuhteen pulmiin vaan syyttää niistä minua. On jopa sanonut että se on helpompaa.
Hän saa raivokohtauksia ihan pienistä asioista. Tässä esimerkki: Hän oli tiskannut keittiössä ja sitten piti vielä pyyhkiä tiskipöytä että homma olisi valmis. Hän haki liinavaatekomerosta lattiapyyhkeen jolla pyyhki tiskipöytää ja minä mainitsin siitä että sillä pestään lattioita. Mieheni sai kauhean raivarin siitä.
Välillä meillä on ihanaa ja kivaa. Sitä vain on entistä harvemmin. Emme tee mitään mukavaa yhdessä, yhteisiä ystäviä meillä ei ole. Joskus olen ollut mukana hänen ja hänen ystäviensä puuhissa, mutta ystäville olen ollut vain ilmaa ja suurimmaksi osaksi mieheni on ollut joko "anteeksi että olen olemassa"-asenteella liikkeellä tai leuka rinnassa, häntä koipien välissä meiningillä kun olen ollut mukana. Muuten hän kyllä on vapautunut ystäviensä ja sukulaistensa seurassa. Häpeääkö hän minua? Olen tätä häneltä kysynyt mutta vastaus on joko jyrkkä "ei" tai "en ymmärrä mistä puhut".
Minua joskus aivan raivostuttaa hänen tapansa haukkua muita ikäisiään jätkiä, jotka kohtelevat muijiansa huonosti. Siis mikä hän on muita arvostelemaan, kun ei itse ole yhtään sen parempi!
Meillä on molemmilla masennusta. Minä haen itselleni apua, mutta hän ei hae itselleen vaikka tietää sitä tarvitsevansa. Minusta tuntuu että hän roikkuu minussa kuin jossain pelastajassa. En minä voi toista auttaa jos hän ei itse sitä halua. Ehkä hän haluaa että minä autan häntä, mutta en minä osaa häntä auttaa. Mutta toisaalta, enhän minä häntä pystyisi edes auttamaan, meillä kun ei enää puhuta yhtään mistään. Minusta tuntuu, etten ole hänelle sen arvokkaampi kuin maitopurkki kaapissa tai paperirulla vessassa. Olen sanonut tuosta että minusta tuntuu ettei hän arvosta minua, mutta hän kieltää kaiken. Hän ei myöskään ole minulle rehellinen, mutta ei sitä myönnä. Mielestäni on epärehellisyyttä että jättää asioita kertomatta. Ymmärrän että aina ei ole juttutuulella, joistain asioista ei ole helppoa puhua ja että kaikki eivät ole yhtä puheliaita, mutta minä en sulata sitä asiaa että tärkeistä asioista ollaan vaiti. Hän myös luulee etten tiedä hänen katsovan pornoa ja tupakoivan.
Viikonloppuna meille tuli taas huutoriita. En enää muista mistä kaikki alkoi, riidat kun alkaa niin pienistä ja paisuvat kuin pullataikina. Hän taas syyllisti minua. Minä hain muuttolaatikoita ja aloin pakkaamaan kamojani. Hän tuli siihen viereen vielä vinoilemaan jotain, joka sai minut niin raivostumaan että otin auton avaimet ja lähdin. Olimme vakaasti sitä mieltä että lähdemme eri teille. Tulin kotiin aamuyöstä ja juttelimme. Hän lupasi muuttua ja minä lupasin jäädä. Minä katson josko nyt asiat paranisivat, tässä tilanteessa ollaan oltu ennenkin.
Olen uhannut jättää hänet mutta ne on kaikuneet kuuroille korville tai sitten vastaus on "no mikset mene jo". Kun hän hetken miettii sanomisiani, hän alkaa itkemään "älä jätä mua". Epäilykseni ovat suuret, mutta katsotaan vielä kerta jos hän haluaa oikeasti kanssani olla. Ainakin rakkaudentunnustukset ovat mahtipontisia, mutta teot eivät lunasta puheita.
Muutenkin tuntuu kuin puhuisin seinille. Tässä esimerkki: Hänen suvullaan on kesämökki joka on koko suvun käytössä. Mekin olemme olleen siellä kerran viime kesänä. Minä olen kysellyt häneltä koko kevään ajan että milloin me voisimme mennä mökkeilemään, mutta minkään valtakunnan vastausta en ole saanut. Nyt sitten eilen hän kyseli että mitä tehdään jussina, haluatko mennä tänä kesänä mökille? Voi jumaleisson, sitähän tässä ollaan koko hemmetin kevät kyselty!
En haluaisi lähteä tästä, mutta toisaalta en kyllä haluaisi jäädäkään suhteeseen jossa kohdellaan kuin paskaa. Meillä on kyllä ollut todella paljon kaikkea hyvää. En vain siedä mitä tahansa kohtelua. Miehelläni on nyt vielä hetki aikaa korjata omalta osaltaan suhdettamme. Osa kamoistani on laatikoissa eikä ole korkea kynnys pakata loppujakin. Nyt on vain mieheni siirto, miten hän haluaa toimia. Meillä oli aikaisemmin jopa suunnitelmia perheenperustamisesta, mutta minä olen laittanut ne jäihin.
En vain haluaisi heittää kaikkea menemään. Meillä on ollut niin hyviä aikoja. Lähtökohtaisesti siis haluaisin jäädä mutta ensisijaisesti asioiden on muututtava.
Tulipa taas tekstiä. Ainakin sain avautua siitä mikä mieltä painaa. Jos joku haluaa kommentoida, niin se olisi mukavaa. Olisi kiva kuulla muidenkin näkemyksiä. Ja asiallisia kommentteja kiitos.
Minä ja mieheni olemme molemmat 22-vuotiaita ja olemme olleet yhdessä 1,5vuotta. Kohta tulee yhteisen katon alle muutosta vuosi. Alussa mieheni oli ihana. Hän oli lempeä, kiltti, lämmin, huomioonottava ja aina valmis auttamaan minua tai ystäviään. Hän kuunteli minua jos jotain halusin kertoa ja puhua. Juuri se lämpö ja kiltteys teki minuun vaikutuksen aikoinaan.
Nyt on toisin. Hänen ystävyys-suhteensa ovat rikkontuneet(milloin mistäkin syystä), harrastukset loppuneet, kiltti hän ei ole enää minua kohtaan, lämpö on kadonnut ja tilalla on itsekseen mököttävä ja puhumaton mörkö, joka riidan tai erimielisyyden tullen hän haukkuu minut lyttyyn. Hän on välinpitämätön minua kohtaan, mutta tekee suuria ja mahtipontisia rakkaudentunnustuksia(sanat ja teot sotii toisiaan vastaan). Minä olen hänelle itsestäänselvyys tai siltä ainakin tuntuu. Minun syyttäminen parisuhteen ongelmista on tullut tutuksi. Hän syyllistää minua ihan kaikesta, jos ei suoraan niin epäsuoraan. Hän ei näe omaa osuuttaan parisuhteen pulmiin vaan syyttää niistä minua. On jopa sanonut että se on helpompaa.
Hän saa raivokohtauksia ihan pienistä asioista. Tässä esimerkki: Hän oli tiskannut keittiössä ja sitten piti vielä pyyhkiä tiskipöytä että homma olisi valmis. Hän haki liinavaatekomerosta lattiapyyhkeen jolla pyyhki tiskipöytää ja minä mainitsin siitä että sillä pestään lattioita. Mieheni sai kauhean raivarin siitä.
Välillä meillä on ihanaa ja kivaa. Sitä vain on entistä harvemmin. Emme tee mitään mukavaa yhdessä, yhteisiä ystäviä meillä ei ole. Joskus olen ollut mukana hänen ja hänen ystäviensä puuhissa, mutta ystäville olen ollut vain ilmaa ja suurimmaksi osaksi mieheni on ollut joko "anteeksi että olen olemassa"-asenteella liikkeellä tai leuka rinnassa, häntä koipien välissä meiningillä kun olen ollut mukana. Muuten hän kyllä on vapautunut ystäviensä ja sukulaistensa seurassa. Häpeääkö hän minua? Olen tätä häneltä kysynyt mutta vastaus on joko jyrkkä "ei" tai "en ymmärrä mistä puhut".
Minua joskus aivan raivostuttaa hänen tapansa haukkua muita ikäisiään jätkiä, jotka kohtelevat muijiansa huonosti. Siis mikä hän on muita arvostelemaan, kun ei itse ole yhtään sen parempi!
Meillä on molemmilla masennusta. Minä haen itselleni apua, mutta hän ei hae itselleen vaikka tietää sitä tarvitsevansa. Minusta tuntuu että hän roikkuu minussa kuin jossain pelastajassa. En minä voi toista auttaa jos hän ei itse sitä halua. Ehkä hän haluaa että minä autan häntä, mutta en minä osaa häntä auttaa. Mutta toisaalta, enhän minä häntä pystyisi edes auttamaan, meillä kun ei enää puhuta yhtään mistään. Minusta tuntuu, etten ole hänelle sen arvokkaampi kuin maitopurkki kaapissa tai paperirulla vessassa. Olen sanonut tuosta että minusta tuntuu ettei hän arvosta minua, mutta hän kieltää kaiken. Hän ei myöskään ole minulle rehellinen, mutta ei sitä myönnä. Mielestäni on epärehellisyyttä että jättää asioita kertomatta. Ymmärrän että aina ei ole juttutuulella, joistain asioista ei ole helppoa puhua ja että kaikki eivät ole yhtä puheliaita, mutta minä en sulata sitä asiaa että tärkeistä asioista ollaan vaiti. Hän myös luulee etten tiedä hänen katsovan pornoa ja tupakoivan.
Viikonloppuna meille tuli taas huutoriita. En enää muista mistä kaikki alkoi, riidat kun alkaa niin pienistä ja paisuvat kuin pullataikina. Hän taas syyllisti minua. Minä hain muuttolaatikoita ja aloin pakkaamaan kamojani. Hän tuli siihen viereen vielä vinoilemaan jotain, joka sai minut niin raivostumaan että otin auton avaimet ja lähdin. Olimme vakaasti sitä mieltä että lähdemme eri teille. Tulin kotiin aamuyöstä ja juttelimme. Hän lupasi muuttua ja minä lupasin jäädä. Minä katson josko nyt asiat paranisivat, tässä tilanteessa ollaan oltu ennenkin.
Olen uhannut jättää hänet mutta ne on kaikuneet kuuroille korville tai sitten vastaus on "no mikset mene jo". Kun hän hetken miettii sanomisiani, hän alkaa itkemään "älä jätä mua". Epäilykseni ovat suuret, mutta katsotaan vielä kerta jos hän haluaa oikeasti kanssani olla. Ainakin rakkaudentunnustukset ovat mahtipontisia, mutta teot eivät lunasta puheita.
Muutenkin tuntuu kuin puhuisin seinille. Tässä esimerkki: Hänen suvullaan on kesämökki joka on koko suvun käytössä. Mekin olemme olleen siellä kerran viime kesänä. Minä olen kysellyt häneltä koko kevään ajan että milloin me voisimme mennä mökkeilemään, mutta minkään valtakunnan vastausta en ole saanut. Nyt sitten eilen hän kyseli että mitä tehdään jussina, haluatko mennä tänä kesänä mökille? Voi jumaleisson, sitähän tässä ollaan koko hemmetin kevät kyselty!
En haluaisi lähteä tästä, mutta toisaalta en kyllä haluaisi jäädäkään suhteeseen jossa kohdellaan kuin paskaa. Meillä on kyllä ollut todella paljon kaikkea hyvää. En vain siedä mitä tahansa kohtelua. Miehelläni on nyt vielä hetki aikaa korjata omalta osaltaan suhdettamme. Osa kamoistani on laatikoissa eikä ole korkea kynnys pakata loppujakin. Nyt on vain mieheni siirto, miten hän haluaa toimia. Meillä oli aikaisemmin jopa suunnitelmia perheenperustamisesta, mutta minä olen laittanut ne jäihin.
En vain haluaisi heittää kaikkea menemään. Meillä on ollut niin hyviä aikoja. Lähtökohtaisesti siis haluaisin jäädä mutta ensisijaisesti asioiden on muututtava.
Tulipa taas tekstiä. Ainakin sain avautua siitä mikä mieltä painaa. Jos joku haluaa kommentoida, niin se olisi mukavaa. Olisi kiva kuulla muidenkin näkemyksiä. Ja asiallisia kommentteja kiitos.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minä melkein uskaltaisin väittää, että miehesi käytös tuosta tuskin muuttuu paremmaksi. Ellei sitten tosiaan ole kyse jostain väliaikaisesta masennus tai stressivaiheesta, joka saa tavallista herkemmäksi.
Mutta sen olen vaikeista ihmissuhteista oppinut, että turha on jäädä odottamaan muutosta toiselta. Sillä sitä ei yleensä koskaan tapahdu. Käytös voi hetkellisesti muuttua paremmaksi, kun siitä huomauttaa, mutta hetken perästä tilanne on taas sama. Erityisen huonolta kuulostaa se, että miehesti ei näe itsessään edes mitään vikaa, ja että asioista on vaikea puhua. Miten ihmeessä hän haluaisi muuttaa itseään, kun kerta ei näe itsessään vikaa?
Minulla oli vähän samanlaista yhden hemmon kanssa. Alussa kaikki meni loistavasti, ja sain palavia rakkaudentunnustuksia. Sitten hän aiheutti riitoja mitä kummallisemmista asioista, syytti ties mistä,
ja aina minä olin se, jossa vika oli. Hänellä oli myös masennusta ja ahdistusta ja huono itsetunto.
Meidän suhteemme oli paljon eräänlainen terapia/auttamissuhde. Sanoisin, että älä tuhlaa aikaasi mieheen enempää. Mikään ei satuttanut enempää, kun oli luottamuksella avautunut kaikesta mahdollisesta, toinen oli ymmärtäväinen, kunnes riidan tullen puukotti kertomillani asioilla minua selkään. Joten älä tee sitä virhettä, että ryhdyt hänen auttajakseen. Mies on näköjään jollain tavalla riippuvainen sinusta, mikä myöskään ei ole hyvä merkki. Tasapainoisessa suhteessa molemmat seisovat omilla jaloillaan, ilman tarvettä ripustautua toiseen.
Myös tämä mies oli alkuaikoina kiltti, hiljainen ja jopa syrjäänvetäytyvä. Monet raivarit ja riidan aiheet tuli mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Älä tee sitä virhettä kuin minä, että muistelet hyviä aikoja, ja jäät odottamaan niitä.
Sillä vaikka niitä tulisikin, niin nuo raivarit tuskin tulee loppumaan. Älä pilaa elämääsi ja itseäsi huonolla ihmissuhteella.
Kiitos asiallisesta viestistäsi.
Minä olenkin sitä juuri miettinyt, että onko kyseessä vain masennuksen aiheuttamat reaktiot. Siis että saako masennus ihmisen käyttäytymään kuin raivohullu. Ja miksi hän purkaa pahanolonsa minuun? Vaikka olen itsekin masentunut, enkä minä aina mitenkään helppo kumppani ole, mutta olen silti halunnut hänelle pelkkää hyvää. Ja kaikesta huolimatta minä rakastan häntä.
Meillä kävi myös noin, että olen kertonut hänelle ihan kaiken, mutta samaa en ole saanut takaisin ja riidan tullen hän on käyttänyt ongelmiani ja pahan olon aiheuttajia lyömäaseina minua vastaan. Ehkä olen tyhmä, mutta olen vain anteeksi antanut, mutta nyt viimeisen kerran. Olen sanonut hänelle viime viikonloppuna, että jos kuulen vielä yhdenkin haukkumisen tai syytöksen, niin minä lähden. Minä en kestä tätä henkistä väkivaltaa enää.
Sitä on vaikea tietää johtuuko käytös vain masennuksesta, vai onko hän aina ollut taipuvainen raivoiluun. Joka tapauksessa masennuskin voi olla todella pitkäaikainen, ehkä jopa "parantumaton" tauti, joten ei kannata jäädä liikaa odottamaan niitä parempia päiviä.
Minäkin sain kokea henkistä väkivaltaa, ja olin aivan lopussa kun tajusin pistää suhteen poikki. Me ei kuitenkaan asuttu yhdessä, ei edes samassa kaupungissa, joten voin vain kuvitella miten kamalaa voi olla elää saman katon alla. Vasta nyt, n.pari vuotta poikki pistämisen jälkeen tuntuu, että olen edes pikkuisen sama entinen ihminen kuin ennen.
Pelottavinta oli, miten hän käytöksellään sai minutkin muuttumaan toisenlaiseksi ihmiseksi. Olin aivan hermoraunio riitojen jälkeen. Koko ajan sain pelätä, milloin pamahtaa. Pitkän aikaa poikki pistämisestä sain fyysisiä oireita jo pelkästä puhelimen piippauksesta. Hänellä kun oli tapana kirjoitella kymmeniä haukku-viestejä päivässä, riidan aikana. Sydän alko hakkaamaan tekstiviestin tullessa ja kädet vapisi kun sitä menin lukemaan.
Monet yöt meni valvoessa, lukiessa paska-viestejä ja kieriskellessä pahassa olossa. Koskaan hän ei nähnyt mitään vikaa itsessään. Kaikki oli minun syytäni. Hän sai minut uskomaan, että olen mieleltäni sairas ihminen, ja että ongelmat johtuu siitä.
Yleensä olen leppoisa ja kärsivällinen ihminen. Siedän ihmisiltä aika paljon, ilman että raivostun. Olen luonteeltani aika kiltti ja monet pitää mua tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä. Seurustelu sairaan ihmisen kanssa, oli sairastuttaa minutkin. Koska elämä oli kuin veitsenterällä kävelyä, vaikutti se koko muuhunkin elämään. En pystyny keskittymään opiskeluun, sillä riidoista selviäminen ja itsensä puolustaminen kävi kokopäivä työstä. Olen normaalisti aika rauhallinen, mutta tilanne teki oloni äärettömän levottomaksi ja rauhattomaksi. Olin kuin kissa pistoksissa. Vasta nyt tuntuu, miten olen saavuttanut entisen mielenrauhani. Joten älä sairastuta itseäsi sairaan ihmisen takia. Parasta on, että lähdet niin nopeasti kuin mahdollista. Vaikka lähtö voikin kirpaista, niin se on kuitenkin sen arvoista, että voi joskus saavuttaa kunnon suhteen ja säilyttää mielenterveytensä.
Mitä sillä on väliä vaikka kaikki lahjaksi saadut päivät menevät pahaan mieleen ja riitaan (huom: noita päiviä ei koskaan saa talkaisin, tuo aika on mennyttä iakaikkisesti)
Mitä sillä on väliä vaikka nuoruus heitetäänkin sioille sen sijaan että sen käyttäisi itsensä kehittämiseen voidakseen olla hyodyksi sekä itselle että yhteiskunnlle
Mitä sillä on väliävaikkei viitsitäkkään nähdä edes vähän vaivaa kehittyä omissa oloissa, yksin asuen kokonaiseksi ja voimakkaaksi yksiloksi
Mitä millään on väliä niin kauan kuin minulla vain on mies!
suurin ongelma asiaa löytyy kun katsot peiliin.
Jos tulee riita, niin ensimmäisenä ..noh, kannattais välttää riitelyä. Kuitenkin pitäis muistaa, että periaatteessa asiat ja mielipiteet riitelee keskenään, ei ihmiset. Eli jos tulee riita, älä huuda. Jos hän alkaa sinua syyllistämään, niin totea vain jotain neutraalisti. Älä lähde mököttämään mihinkään, mutta ehkä parempi on kuitenkin lähteä tilanteesta tai ruveta vaikka lukemaan päivän lehteä tai jotain. Jos hän yrittää saada sinut riitelemään, älä lähde mukaan! Anna hänen riidellä yksinänsä=) Sitten voitte myöhemmin keskustella asioista rauhallisesti, mutta niin kauan kuin se on rauhallista. Eli jos keskustelu kiihtyy, niin totea että keskustellaan asiasta myöhemmin. Eli ei kannata heti riidan tullessa pakata kamoja ym, se vaan provosoi tilannetta. Ja osta siihen keittiöön pöytäluutuja pari vaikka heti näytille, niin ei toinen hae mitään lattialuutuja siihen;) Teillä on vaikeutena varmasti tämä masennus tässä, ne olisi parempi saada hoitoon kummanki osalta. Ehkä on myös parempi, ettet lähde hänen mukaansa kun hän lähtee tapaamaan niitä vähiä kavereita, mitä on jäljellä..jos se on kerta niin vaikeaa. Vietä silloin aikaa omien ystäviesi tai keksi jotain harrasteltavaa..vietä omaa aikaa. Ei kaikki halua tämmöisiä "yhteisiä ystäväpariskuntia" sun muuta. Ja jos olet jostain asiasta maininnut usein, esim tuosta mökkeilystä, niin jos hän itse sitten ehdottaa mökkeilyä..niin sano vain, että "kiva idea, millon sopis";) Eli silloin kun hän tekee oikein siitä kannattaa kiittää ja kannustaa, ei silloin naljailla tia mitään...vaikka kui joskus tekis mieli=D Ja toisaalta jos hän tekee väärin, niin ei ehkä kannata yrittää korjata tilannetta juuri sillä hetkellä..varsinkin jos yhtään aavistat että hän olisi hermostunut/nälkäinen>hermostuu helposti tms.
myös minä. Tekstisi vaikutti siltä, kuin sinä syyttäisit miestäsi kaikista ongelmistanne (vaikka sanot, että hän syyttää sinua). Te molemmat teette samaa.
Tuo pöytäluuttuesimerkki; jos se rätti oli puhdas, niin ei kai se niin vakavaa jos hän sillä yhden kerran pöydän pyyhki? eli ei tarvitsisi jokaisesta pienestä virheestä huomautella.
Mutta tuo selittää paljon, oikeastaan kaiken, jos teillä molemmilla on masennusta. Tiedostat siten varmaan itsekin, että masennus ei ainakaan parane, jos toinen kokoajan syyttelee ja valittaa asioista!
Masennus pitäisi saada nyt teidän hoidettua. Ja asukaa vaikka välillä erillänne, jos tilanne käy mahdottomaksi. Ei sen tarvitse lopullinen eropäätös olla. Ehkä saisitte itsenne paremmin kuntoon, ja etäisyyttä asioihin, kun ette ole kokoajan toisianne syyttelemässä.
Jos olette kuitenkin jossain vaiheessa eroamassa tai hän alkaa uhkailemaan itsensä tai sinun vahingoittamisella..niin silloin on aika häipyä, ja nopeasti. Nämä tilanteet ovat tosi vaikeita, eikä toisen mielenterveys voi olla sinun käsissäsi. Et ole pelastusrengas, voit itsekin hukkua. Se on todella rankkaa, jos toinen uhkailee itsemurhalla ym, minun serkulleni kävi näin suhteessaan..ja kärsii siitä vieläkin, vaikka he ovat eronneet jo ajat sitten. Tietysti on aina ylä- ja alamäkiä, mutta täytyy tunnistaa myös merkit, jolloin alamäelle ei tule sitä loppua..
on tälläistä, mä jo luulin et ollaan ainuut.
meillä suhde ihan samanlainen, 1,5 seurustelua täälläkin takana...
jos mulla joka päivä käy ero mielessä niin ei se enää onnellisen suhteen merkki ole.
ainut tästä on vaan niin vaikea lähteä...
ja ainut poikkeavuus meidän ja teidän suhteessa on se että meille on tulossa perheen lisäystä syksyllä...se vaikeuttaa asioita mutta en kadu lasta yhtään! päin vastoin mitään näin hyvää ja ihanaa minun elämässäni ei ole koskaan tapahtunut!
mut ymmärrän sua täysin, tuntuu kun kantais sata kiloa paskaa!! vaikka yritän kuinka panostaa tähän, se kaatuaa aina.
musta on ihanaa kun äijä on töissä, olo on niin rento ja puhdas kun olen yksin kotona ,mutta kun mies tulee kotiin, täytyy miettiä millä tuulella tämä on että uskaltaako sitä edes puhua... vois olla 24/7 siellä töissä niin meidän suhde kukoistais!!
"...meille on tulossa perheen lisäystä syksyllä...se vaikeuttaa asioita mutta en kadu lasta yhtään! päin vastoin mitään näin hyvää ja ihanaa minun elämässäni ei ole koskaan tapahtunut! "
Aika karun tempun teet tulevalle lapsellesi. Hän joutuu elämään teidän toimimattoman parisuhteen keskellä ja omaksuu sen malliksi itselleen. On tosi itsekästä hankkia lapsi huonon suhteen paikaksi.
"vois olla 24/7 siellä töissä niin meidän suhde kukoistais!!"
Sepä on tosi kukoistava parisuhde kun toista ei näe, joo just. Et näköjään yhtään tajua, mikä on parisuhteen idea. Lähtisit jo suhteesta menemään. Tai hankkikaa ulkopuolista apua suhteellenne.
Ainakaan niin, ettei kykene selvittämään mistä ne johtuvat. Ota selvää onko hänellä jokin ongelma, johon liittyvät käsittämättömät raivonpuuskat, toisen syyttely, empatian puute ja mielialojen ennakoimaton vaihtelu.
Voisiko syynä olla masennus tai käsittelemättömät pettymykset/muut ikävät jutut menneisyydessä?
Jos miehesi oli ensimmäiset puolitoistavuotta KAIKKIA! Ystäviään, sinua ja perhettään kohtaan ystävällinen niin silloin olisi aika mennä lääkäriin. Tuo kuulostaa epävakaalta personalisuushäiriöltä minun korvaani, joka voi puhjeta murros-iässä tai varhaisessa aikuisuudessa.
Olennaista kyseisen häiriön omaaville on juurikin se, että he ovat liian kilttejä ja herkkiä kohtamaan tunteita ja lopulta kun sitä omaa identiteettiä aletaan tosissaan rakentamaan, jokainen kritiikki pirstoo sen identiteetin palasiksi. Esim jos sanot hänelle, että tuo on väärä rätti, niin se saattaa tuntua hänestä samalta, kun sanoisit että hän ei osaa edes pöytää pyyhkiä oikein.
Tai sitten voi toki olla myös täysi narsisti jolloin kannattaa painua kauas hänen läheltään ja olla pitämättä mitään yhteyttä.
Jos hänestä välität niin suosittelisin puhumaan hänen perheensä ja kavereidensa kanssa, että onko heillä samanlaisia kokemuksia hänestä ja jos on niin kerrot hänelle, että rakastat häntä, mutta hänen paha olonsa vaikuttaa suhun niin paljon, että ainut keino jatkaa suhdetta on se, että hän lähtee lääkärin juttusille ja kertoo noista raivonpuuskista ja pyytää lähetettä terapiaan.
Tuskinpa aloittaja enää neuvoja tarvitsee.
Mies ei käy ihan täysillä, kantsis mennä hoitoon
Oho aika vanha alottajan viesti :D
Ei se ole kiltti jos raivoaa. Minä olen kiltti koska olen rauhallinen enkä ikinä huuda, raivoa enkä ole väkivaltainen.
Ja näyttäis aika huono itsetuntokin olevan kun ihan nettiin tarvii tulla itseään kehumaan :D