Olenko vallan kamala ja kiittämätön miniä, kun vuosi toisensa jälkeen pahoitan mieleni samasta asiasta. Joka vuosi kun on anopin tai apen syntymäpäivät, "kaahaamme" heitä onnittelemaan kukan ja lahjan kera, samoin myös isän- ja äitienpäivänä. Mutta he ilmeisesti pitävät minua niin ajattomana, etteivät tule ollenkaan ajatelleeksi, että myös minulla on aina kerran vuodessa syntymäpäivä. Tosin syntymäpäiväni on kesällä, jolloin he ovat yleensä mökillä, mutta kyllä lämmittäisi miniänkin mieltä, jos edes puhelimitse tai tekstiviestillä edes kerran tulisi onnittelut, mutta ei koskaan mitään. Nyt on minussa herännyt kapinahenki ja päätän tyynen rauhallisesti jättää seuraavat anopin ja apen synttärit "unohduksiin". Olen miehelleni sanonut, että minusta on epäreilua se, että minä joudun aina juosta heitä onnittelemaan heidän merkkipäivänään, mutta minun merkkipäivääni he eivät noteeraa laisinkaan. Olenko "pikkusielu" vai pahoitanko mieleni ihan aiheesta?
Miniän
mielipaha!
363529
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Minä olen aikaa sitten huomannut, että minä annan mieluummin kuin otan.
Lähettelen aina matkoilta tusinan kortteja, tekstarit kirjoitan listan mukaan lähisukulaisten merkkipäivinä, miniöille muistan aina jotain pientä. Nytkin ihan sitä varten, että miniä sattuisi joskus poikkeamaan, tuossa piirongin kulmalla odottavat vihreät puukorvakorut - miniän lempikorut. tarttuivat mukaan työmatkalta Keski-Suomesta.
Kun täytin pyöreitä keväällä ilmoitin koko roikalle, että ihan joka ipanan on sitten ITSE tehtävä minulle onnittelukortti, kiitos ei sitten muuta.
Sain ihanan pinon käsintehtyjä kortteja. Miten erilaisia! Niitä on kiva selailla.
lahjoja antaessa, että sitten täytyy myös itse saada lahjoja häneltä kenelle niitä annan.
Annan antamisen ilosta, en vastalahjan toivossa.
Älä ymmärrä väärin, en peräänkuuluta lahjoja vaan pientä ajatusta mm. puhelinsoiton tai tekstarin merkeissä. Olisi mukava huomata, etä myös appivanhemat ajattelevat. En todellakaan ole lahjojen kipeä vaan ehkö pienen huomioimisen.
sua muistaa ku sä niitä!!!mua ne yleensä muistaa kyl jollain marketin kukkapuskalla ku on mun synttärit,mut äitienpäivänä anoppia pitää kyl muistaa lahjoilla ja kukilla mut eipä sieltä ikinä mulle sillon kukkaa tai edes onnitteluja saa...-yks miniä vain-
Mun entisen poikaystävän äiti leipo täytekakun aina syntymäpäivänäni! Suloinen olento jota vieläkin lämmöllä muistan! Kunpa voisi adoptoida entisen poikakaverin kultasydämisen äitylin!!!!
Ja hänen nykyisellä miniälläänkin on takuulla tykätty olo!!
Huomaavaisuus on fiksuutta.
Et mikään pikkusielu ole, jos pahoitat mielesi siitä, että vastavuoroisuus puuttuu.
Ymmärrän, että joskus saattaa unohtua jonkun ihmisen syntymäpäivä. Säännöllinen unohtaminen, vallankin kun sinä itse muistat heitä jokaisena merkkipäivänä, on jo sanaton protesti appivanhempien puolelta.
Toisaalta se voi olla silkkaa välinpitämättömyytta ja ajattelemattomuutta.
Sinuna minäkin unohtaisin heidän merkkipäivänsä tästä lähtien.
Muistaisin ainoastaan nuo täydet vuosikymmenet, mutta välivuodet antaisin olla noteeraamatta. Myöskään nimipäivän jättäisin huomioimatta.
Hyvää kapinamieltä, ja pidä päätöksesi! Anna miehesi hoitaa yksinään vanhempiensa merkkipäivien muistaminen.
Jospa anoppilan perinteisiin ei ole koskaan kuulunutkaan nimipäivien, välivuosien ym. kissanristiäisten muistelu.
Tämäkin juttu haiskahtaa taas miniän halulta "kouluttaa" anoppilaa tavoilleen.
muistaa...mun appivanhemmat tosiaan tuo mulle sen marketin kukkapuskan synttäreilläni mut äitienpäivinä ei edes onnitteluja saa,oon kuitenkin niitten kolmen lastenlasten äiti...ja nämä appivanempani viettävät kaikki synttärit,nimipäivät ym samalla lailla ku olis jotku isommat tasavuotis-synttärit.mut minä en oo kai niitten mielestä sit minkään arvonen,auta armias ku täs joku aika sit oli apen nimpparit,laitoin vaan onnitteluviestin meidän perheeltä...seuraavana päivänä olivat soittaneet ukolleni ja ollu loukkaantuneita ku ei ollu tultu nimpparikahveille ja kakulle...
Näinhän sen vastavuoroisuuden kuuluisikin toimia. Jos en itse huomioisi ja muistaisi muita, ei minulla itsellänikään olisi oikeutta odottaa sitä muilta. Aika monissa suvuissa tuntuu vain olevan niin, että joku anoppi kuvittelee olevansa suvun matriarkka, joka määrää tahdin ja suunnan ja muiden vain tarvitsee tanssia tahdissa. Ei normaalit aikuiset käyttäydy tällä tavalla ja jokainen on tärkeä omana itsenään, oli se sitten nuorempi miniä tai vanhempi anoppi, jokaista tulisi kunnioittaa omana itsenään.
Ymmärrän mielipahasi. Itse satsaat muistamiseen, mutta et tunne saavasi mitään takaisin.
Mutta, mutta. Millä tavalla appiväki "vaatii muistamaan". Jospa siinä onkin väärinymmärrystä. Jospa he yrittävät viestittää, että tekin lopettaisitte tai ainakin vähentäisitte sitä kohkaamista.
Minulle olisi riesa, jos meidän nuoret tunkisivat kaikkina mahdollisina päivinä kukkien ja lahjojen kera muistamaan. Kyllähän minä niistä kiittäisin (tulkittaisiinko se lahjojen vaatimiseksi) ja toivoisin , että moinen hössötys loppuisi.
Perheiden tavat ja kulttuurit tässä suhteessa ovat monenlaisia. Itse olen kasvanut suvussa, jossa jotenkin huomioidaan isompia etappeja, mutta muut sivuutetaan yleensä huomaamatta. Luultavasti en tule ihmeemmin muistamaan ja huomioimaan vävyjen ja miniöiden enkä omien aikuisten lasteni päiviä. Siinä ei ole pahaa tahtoa, vaan meille sopii paremmin ottaa matalalla profiililla nämä asiat. Mutta ymmärrän kyllä, että pahaa mieltä syntyy, jos toisella osapuolella on tapana muistaa kaikki jutut ja vielä lahjojen kera ja toinen ei reagoi mitenkään.
Mutta minulle olisi rasite olla ainaisen muistamisen kohteena. Pitäisi olla varattuna tarjottavaa ja kekkerit pystyssä vähän väliä. En väitä, että anoppisi kohdalla olisi kyse tästä, mutta on kai sekin mahdollista. Jospa hän kiehuu sisäisesti, että taas nuo tulevat skoolien ja puskien kanssa.
Toden totta, niin on monta mieltä kun on ihmistäkin. Ja kirjoituksistanne olen saanut myös toistakin näkökulmaa asiaan. Mielestäni en pyri anoppiani millään tavalla "kouluttamaan", toinpahan vain mielipahani esille. Minusta on ainakin mukava tuottaa toisille hyvää mieltä ja uskoisin, että varmasti onniteltavaa lämmittää muistamiseni. Onko siis kohtuutonta odottaa, että myös itse saisi mielensä hyväksi onnittelusoiton myötä. Mielestäni se, että muistaa toisen päivän ja onnittelee häntä, osoittaa, että tuo toinen ihminen on tärkeä. Haluaisin myös korostaa, että kutsu näihin anopin ja apen synttäreihin, tulee aina heiltä itseltään. Jos he kokisivat käyntimme rasitteeksi, niin miksi itse aina kutsuisivat. Äitini aina opetti minua pienenä, että tee toisille niinkuin toivoisit tekeväsi itsellesi. Näin pyrin toimimaan, mutta toisilla näkyy olevan eri pelisäännöt.
He kutsuvat - sinä menet ja muistat. Kaikki OK.
Entäpä kun on sinun päiväsi?. Kutsutko? Jos kutsut ja he eivät tule tai reagoi mitenkään, niin se on huonoa käytöstä. Jos taas et kutsu, mutta odotat silti muistamista, niin se kuulostaa väärinkäsitykseltä ja myöskin kulttuurierolta.
Jospa anoppisi ajattelee samalla tavalla kuin sinäkin, eli tee toiselle mitä itselle haluaisit tehtävän, vai miten se nyt meni....
ja siksi jättää muistamiset minimiin, ei siis itsekkään halua niitä muistamisia ja lahjuksia.
Eli molemmilla on sama periaate mutta ei tavat ja eikö se ole ihan hyväksyttävää.
Niin, jos anoppini ja appeni ei toivoisi heitä muistettavan, niin miksi heiltä sitten aina käy kutsu tulla merkkipäivilleen, myös niille välivuosille. Mielestäni tällä tavalla, he juuri tuovat julki, että nämä päivät ovat tärkeitä ja he odottavat muistamista. Pointtihan onkin juuri siinä, että he odottavat, että heitä onnitellaan ja muistetaan, mutta eivät sitten vaivaudu muistamaan muiden merkkipäiviä. Kuten jo alkuviestissäni kerroin, minun syntymäpäiväni ajoittuvat ajankohtaan, jolloin he ovat aina mökillä 700 km päässä. Alkuaikoina kutsuin heidät synttärikahville, mutta he kieltäytyivät aina tähän matkaan vedoten. Ymmärrän toki, enkä itsekään lähtisi tuota matkaa ajamaan, mutta sitäkin suuremmalla syyllä odoittaisin sitä puhelinsoittoa tai onnitteluviestiä.
niin, että sinun on saatava vain moittia appivanhempiasiihan tämän keskustelupalstan hengen mukaisesti, tehdä tikusta asiaa jotta saat joukon liikkelle kilvan haukkumaan aomia anoppejaan. Olenko oikeassa ?
Kukaanhan ei varmasti pakota sinua muistamaan heitä mitenkään ellet itse halua, Jos heillä ei ole tapana tehdä jokaisesta merkkipäivästä niinsuurta numeroa ja itselläsi on, miki et soisi heille omaa käöytösmalliaan koska pidät itselläsi oikeuden käyttäytyä omalla tavallasi ?
Kun aloitin viestiketjun, kerroin vain omasta tilanteestani, en ole provosoinut muita haukkumaan anoppejaan enkä mielestäni ole omaanikaan haukkunut, olen vain tuonut hänen toimintatapansa tietoisuuteen ja ilmaissut pahoittaneeni mieleni siitä. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen vienyt aikaasi näin vähäpätöisellä ongelmalla ja tehnyt tikusta asiaa. Eiköhän tämän palstan aiheena ole juuri anopit ja apet ja tämä nyt oli vain minun tarinani. En käsitä, miksi joillain ihmisillä on aina tarvetta mollaa näillä palstoilla kirjoittajia. Jos niin ahdistaa, niin eihän tänne ole pakko tulla lukemaan toisen ajatuksia ja näkemyksiä. Minusta tämä on vain yksi keino tuoda oma paha mieleni "ulos" ja parempi ehkä kuitenkin niin, että teen sen täällä, kuin haukkuisin esim. anopin päin naamaa. Sillä jatkossakin minun on vain tultava hänen kanssaan toimeen ja oltava tekemisissä, halusin tai en.
Valehtelu on rumaa, ei-hyväksyttävää.
Silti ihmiset käyttävät niitä, etteivät liikaa loukkaisi toisia.
Valkeiden valheiden kautta säilytetään sekä kohteen ja toimijan kasvot, koska suora ja rehellinen vastaus loukkaisi.
Pidä lomaa appivanhempien merkkipäivistä vaikkapa vuosi tai pari.
Sinulle voi tulla niiksi päiviksi sopivasti päänsärky, flunssa, huono olo, kurkkukipu, issias, yllättävä työ tms, mitä nyt yleensä keksitkin.
Appivanhempasi ovat tässä merkkipäiväasiassaan hiukan narsistisia.
Kenenkään ei ole pakko mennä vastentahtoisesti juhliin.
Ja jos oikeesti haluaisit polttaa välisi näiden merkkipäivien osalta, niin kutsun käydessä tokaiset anopille:
- Onks pakko jos ei haluu?
Joillekin se tuntuu olevan vapaa-ajan harraste, että kommentoidaan ilkeästi ja toivoen että saadaan jollekin paha mieli aikaan.
Älä välitä yhtään, palstan tarkoitus on juuri se että kukin pääsee vähän tuulettamaan. Monilla ei varmaan paljon muita varaventtiilejä olekaan.
Olen muuten itse ihan samassa tilanteessa kuin sinä. Olen oppinut olemaan välittämättä omienkin sukulaisteni huomaamattomuudesta, vaikka ennen olin usein pahoillani kun kukaan ei korviaan lotkauttanut juhlapäivieni takia. Silti teen aina esim. synttärikortit kaikille, jopa mieheni sukulaisille. Hauskaa sekin on jossain mielessä.
Minun omat vanhempani käyttääntyvät juuri noin. Heidän merkkipäivänsä on muistettava. Mutta, heillä ei näytä olevan tuota samaa "velvoitetta" minua kohtaan.
Itse asiassa, olen tässä nyt miettinyt asian näin. Että minäkin unohdan tästä lähtien, nuo kyseiset juhlat. Ei enää "turhia" kortteja postiin.
Miksi minun pitäisi nähdä se vaiva, kun en ole edes vaivan arvoinen.
että he tietävät, milloin sinulla on syntymäpäivä? Onko miehesi kertonut sen heille?
Minun anoppini nimittäin ei tiedä milloin on syntymäpäväni, koska mieheni ei ole koskaan sitä tainnut kertoa. Enkä ole lainkaan pahoillani tastä tiedottomuudetsa.
Miten noin yksinkertaisesta asiasta voi tehdäkin ihan mahdottoman monimutkaisen?
ei kyllä mainitse aloitus viestissään että olisi heitä kutsunut...Toteaa vain että synttärit on kesällä ja anoppi mökillä...
. . .
Eli ollaan nyt kolmisen vuotta seurusteltu eikä vielä naimisissa, mutta meillä kutsutaan jo miniäksi :D Meillä ei avokin kanssa hirveästi varaa ole mitään ostella, käydään aina sunttärikahveilla ym kekkereillä ja soitetaan kun ei muuta ehditä. Mun ihana tuleva anoppi muistaa jotenkin jo nyt merkkipäiväni, ja viimeksi toi mukanaan ihanan leipäkorin ja kukkia! Pahoitteli vielä ettei mitään isompaa voinut tuoda(!) ja halusi ehdottomasti ommella meille verhot/tyynyjä lempiväreistäni.. :)
Tulevat appivanhempani ovat muutenkin todella huomioon ottavia, aivan ihania. Mielelläni heidän luonaan käyn kyläilemässä, ja voi kun voisivat minutkin adoptoida.. :D
Siis kommentti viestiisi unohtui nyt täysin! Hups..
Eli haluaisin vain kysyä että tietävätkö appivanhempasi varmasti symtymäpäiväsi? Voithan itse kutsua heidät syntymäpäiväkahvitukselle! En minäkään syntymäpäiviä yleensä muista jos ei henkilö itse niistä mitään ilmoita..tai joku muu muistuta.. Olen vain niin huonomuistinen, vaikka syntymäpäivät muistiin onkin kirjoitettu.. :/
Kutsu heidät syntymäpäivillesi! Laita kutsukorttiin vp eli vastausta pyydetään siihen ja siihen mennessä :-D Suora puhe olisi aina parasta eikä arvailu tai olettaminen... Näin teet selväksi että toivot tulla huomatuksi syntymäpäivänäsi.
Anoppi muistaa kyllä lastenlasten ja poikansa synttärit ja nimipäivät korteilla ja soittamalla, mutta tämän kymmenen vuoden aikana on vain yksi nimipäiväkortti tullut minulle.
Anopin tuntien ja sukunsa erinomaisuutta aina korostaen, en siitä osaa olla edes pahoillani. Mutta en myöskään tunne huonoa omaatuntoa siitä, etten yleensä muista hänenkään merkkipäiviään.
turhaa podet mielipahaa. sinun ei tarvitse muistaa mitään anopin ja appiukon juhlia, jos ei niihin erikseen tule kutsua/käskyä. miksi välittäisit kun ei nekään välitä.
Tunne on aina oikea. Jos sinä tunnet mielipahaa, niin sinä tunnet. Tunne on tosi ja tottakai oikeutettu. Sinä odotat jotakin, mitä et saa, ja olet pahoillasi. Joku toinen ei odota vastaavaa ja on jopa hyvillään kun ei tarvitse ottaa vastaan lahjoja, jotka ehkä olisivat vähemmän mieluisia. Sopiva lahja ja muistamisen muoto kun ovat mun kokemuksen mukaan todella vaikea laji.
Jos pystyt jotenkin pienentämään odotuksia ja vähitellen lopettamaan ne tyystin, niin etpä pettyisi enää.
Sitten toisinpäin. Muistat appiväkeä heidän "päivinään". Jos haluat muistaa heitä, jos se tuottaa sinulle iloa, jos se tuottaa heille iloa ja haluat olla sitä hyvää antamassa, niin jatka vaan. Mutta jos se muistaminen onkin vaiva ja rasite ja taakka, niin lopeta ihmeessä moinen. Joko kertalaakista tai vähitellen väistellen ja vaimentaen.
Tapoja voi ja pitääkin muuttaa. Joskus se kirpaisee, mutta antaa kirpaista. Se on elämää.
Sillä niin osaat tuoda asian esiin ja omaat ymmärrystä ja empatiaa. Juuri näin aion tehdä tässä "synttärijutussakin". Menen käymään, jos kutsu käy, mutta muuten "unohdan" ne kaikki viemiset. Näin tulen tekemään myös joululahjojenkin kanssa. Joka joulu olen muistanut heitä kumpaakin omasta mielestäni heille mieluisilla lahjoilla, mutta senkin lopetan, laitan heille pakettiin ainoastaan kohvehtirasian, sillä viime jouluna 14-vuotias tyttäremme eli heidän oma lapsenlapsensa sai heiltä lahjaksi Seura-lehden kylkiäisenä tulleen seinäkalenterin, sellaisen joita joka viikkolehti lähettää joulun alla. Se oli mielestäni myös oiva osoitus siitä, miten paljon oli nähty vaivaa ja ajateltu tyttöä. Tähän taas joku varmaan kommentoi ja haukkuu minut ahneeksi, mutta pointti, jota haen on se, että varmasti tyttärenikin mieltä olisi lämmittänyt, jos tuosta "lahjasta" olisi henkinyt se, että sitä hommatessa olisi ajateltu tyttöä, eikä niin, että äkkiä "riivitty" lehtikasasta jotain pakettiin. Peräänkuulutan myös tässä sitä tunnetta. Sen lahjan ei tarvitse olla kallis ja mahtava, vaan sellainen, josta huokuu tunne, ajatus ja välittäminen.
Tältä alueelta on kokemusta sen verran, että olen 25 vuotta käynyt vaikeaa vääntöä "vaikean" anopin kanssa. Tai olenko minä miniä se vaikea - ehkäpä niinkin.
Anoppina olen aika tuore. Omat nuoret alkaa tuoda kavereitaan sukuun. Varmasti teen anoppina virheitä, mutta yhdestä asiasta olen varma: annan nuorille neuvoja vain jos minulta kysytään niitä.
Minäkin olisin närkästynyt, jos minulle tai mun tytölle olis tupsahtanut lahjaksi kylkiäiskalenteri. Mitä lie mummelin päässä liikkunut. Tyhjää vissiin.
Tulipa mieleen yksi anopin lahja. Meillä on samana päivänä yhden lapsen nimipäivä ja toisen syntymäpäivä. Syntymäpäivälapsi sai isoäidiltään postimyyntitilauksen mukana tulleen kylkiäisen. Taisi olla muovisia kuusenkoristeita, joka ei tainnut kymmenvuotiasta sälliä juurikaan lämmittää.
Nimipäivälapsi sai kalliin lahjan ja vielä rahaa lisäksi. Minusta lasten isoäiti toimi ajattelemattomasti ja tyhmästi. Pahoitin mieleni tämän syntymäpäiväänsä viettävän lapsen puolesta.
Mutta tällaiselle ei juurikaan voi mitään. Kukin antaa mitä antaa tai on antamatta. Jokaisella on oikeus toimia miten tahtoo. Mutta viisasta tämä isoäidin lahjavalinta ei ollut.
Minusta olisi mennyt paremmin kohdalleen, jos vaikka syntymäpäivälapsi olisi saanut ne kuusenkoristeet (mitkä siis saikin) ja nimipäiväsankari jonkin pienemmän jutun - vaikka suklaapatukan. Tarkoitan sitä, että en ole isojen ja kalliiden lahjojen perään, vaan että muistaminen olisi jotenkin linjassa.
ja todentotta koskaan en ole anopille pahaa sanaa sanonut tai loukannut ja siksi en voi käsittääkään, että miksi hänellä on aina oikeus käytöksellään ja välinpitämättömyydellään loukata ja satuttaa. Olen mieheni 2. vaimo ja anoppi on kyllä muistanut tuoda aina tarvittaessa julki tuon "hopeasijan". Omalla kohdallani vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja tasoittaneet pahimmat loukkaukset, mutta nyt äidin sydämeen kyllä koskee huomata miten välinpitämätön anoppi on näitä lapsiani kohtaan. Miehelläni on edellisestä liitosta 3 lasta, kaikki jo täysi-ikäisiä. Nämä lapset ovat anopilleni ne ainoat oikeat lapsenlapset ja nämä 2 nuorintamme ovat vain välttämätön "paha". Pahin loukkaus oli, kun appivanhempanne eivät meinanneet tulla keväällä tyttäremme rippijuhliin, kun bensa ja nafta ovat niin kallista ettei viitsi ajella "TURHAAN". Silloin mieheni otti "herneet nenään" ja sanoi, että päivä on tyttärellemme yksi tärkeimmistä ja todentotta isovanhempien odotetaan saapuvan paikalle, jos ei käy, ei tarvitse tulla enää toistekaan. Näin se ikävä kyllä vain menee, että jos ei miniä ole mieluinen, niin lapsetkin saavat kärsiä anopin käytöksestä. Minulle aina kotona opetettiin kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, mutta joskus se on vain niin pirun vaikeaa, kun nämä vanhemmat ihmiset saavat käyttäytyä meitä nuorempia kohtaan miten itse lystäävät. Joten tuo anoppi-miniä vääntö on niin tuttua huttua.
Nimimerkkini juontaa juurensa liiallisen kiltteyden loppumisesta. Olen perusluonteeltani kiltti, sopeutuva, rauhallinen, sopuisa. Siis liian kiltti. Dominoiva ja "suora ja rehellinen" (siis töykeä ja röyhkeä) anoppi pahoitti mieleni jatkuvasti.
Minun piti ponnistella ja saada itsestäni esiin jämäkämpi minä. Eli se ankeatäti, joka ei ole liian kiltti. Joka oppi pitämään puolensa. Joka ei ole enää kenenkään kynnysmatto eikä likaämpärin kaatopaikka. Kyllä niitä on anopin suunnasta tullut niskaan erinäisiä kertoja. Vaan ei tule enää.
Sinua ei ole anoppi onnistunut liiskaamaan jalkojensa alle, vaan olet sieltä noussut "antamaan takaisin". En usko että oikeesti olet "ankea", vaan vaikutat ihmiseltä, joka omaa hyvän itsetunnon. Juuri tuollaiseksi minäkin haluan tulla. Minä omaan nuo samat perusluonteenomaisuudet kuin sinäkin, mutta toistaiseksi tuo anopinrutale on aina onnistunut pahoittamaan mieleni. Olen kyllä ottanut tässä parin vuoden sisällä häneen etäisyyttä ja nykyisin emme ole juurikaan tekemisissä kuin näiden heidän merkkipäiviensä muodossa. En soita heille, koska minulla ei ole mitään asiaa. Appiukko soittelee miehelleni aina silloin tällöin ja kyselee kuulumisia. Voipi olla, että tämä etääntymiseni tuntuu heistä ylimielisyydeltä, mutta sitäpä saa mitä tilaa. On mukava vaihtaa ajatuksia tästä asiasta ihmisen kanssa, jolla on samanlaisia kokemuksia ja ymmärtää mitä tarkoitan. Kiitokset siitä sinulle.
Kuule, viimeiset 16 vuotta minulle on käynyt samalla tavalla, he yllättyneenä kysyivät minulta viime vuonna, että "koska sinulla on syntymäpäivä?", kun mieheni puhui, että minä täytän (täytin siis viime vuonna) 40v, niin sen he huomioivat lähettämällä kortin. Kutsuin heidät kaikki kahville silloin, mutta anoppi ja appi eivät voineet tulla, kun olivat flunssassa, mutta jostain syystä eivät myöskään voineet soittaa etteivät pääse, me sitten porukalla ihmeteltiin, että ovatko ajaneet kolarin vai missä viipyvät?....
Sekava sepustus. Mutta ovat siis 16v jättäneet huomiotta mun merkkipäivät. Ja kun täytin pyöreitä vuosia, niin eivät viitsineet ilmoittaa, etteivät pääse juhliin...
Sellaista.