Seurustelin muutama vuosi sitten erään tyypin kanssa.
Suhteemme ei ollut millään tavoin vakavalla pohjalla, ja yhdessä olimmekin n. 3-4 kk.
Ko. tyyppi oli aikalailla alkoholin orja. Olin häneen lähinnä ihastunut, mutta tuntui silti todella pahalta kun sain kuulla, etten ollut ainoa naisihminen tuon tyypin elämässä.
Baareissa hän kuulemma heilui vieraiden naisten kanssa, ja pisti suhteemmekin raukkamaisesti sitten poikki TEKSTIVIESTILLÄ.
Myöhemmin sain kuulla, että tuota viestiä kirjoittaessaan tuo tyyppi istui autossaan ex-tyttöystävänsä kanssa, ja miettivät kimpassa miten suhteen lopettamisesta minulle kirjoittaa!
Noh, tuosta tyypistä ei seurannut MITÄÄN muuta hyvää kuin se, että tutustuin sattumalta hänen kauttaan tyyppiin, joka on tätä nykyä myös avomieheni, eli kihlattuni, ja jota salaa rakastin nelisen vuotta, ennen kuin päädyimme lopullisesti yhteen =)
Hän on elämäni mies, rakastan häntä kuin hullu puuroa, ja tiedän että hänkin rakastaa minua, ja että olen hänelle se ainoa =)
Kuitenkin nuo haamut menneisyydestä eivät jätä minua rauhaan.
Pelko petetyksi tulemisesta valtaa minut miltei aina, jos mieheni lähtee kotoa jonnekin niin, että jään kotiin: harrastuksiin, kauppaan, kaverin luokse jne.
Olemme keskustelleet asiasta, ja mieheni tietää mustasukkaisuuteni ja epäluuloisuuteni juontavan juurensa menneisyydestäni, mutta tuo haamu ei jätä minua siltikään rauhaan.
Miehenikin oli vielä vuosi sitten menevää tyyppiä: aina juhlimassa ympäri kyliä, baareissa ja naisiakin hänellä tuntui olevan vähän siellä sun täällä.
Silti heti tutustumisestamme lähtien minulla oli tunne, että välillämme oli jokin aivan erityinen side, etten ollut hänelle vain tyttö muiden joukossa.
Ja näinhän se näytti olevan =)
Nyttemmin tuo ihanainen armaani on jättänyt tuon juhlimisen ja huitelemisen, ja on oikein unelmaisäntä talossamme; hän osaa keskustella (kun sille päälle sattuu), kuunnella, harrastamme kaikkea yhdessä, hän osallistuu kotitöihin vaikka on meistä ainoa joka käy myös töissä, on huumorintajuinen, hauska, rakastava, hellivä, huomioonottava ja kaikkea mitä nainen vaan voi toivoa.
Silti minä epäilen häntä kaiken aikaa ja aivan turhaan olen mustasukkainen, tiedän sen.
Miten pääsen tästä SAIRAASTA mielikuvituksestani eroon?
Onko jollain samanlaisia kokemuksia?
Kolauttakaa minua halolla päähän että tajuan, että minulla on täydellisen ihana mies, eikä minun tarvitse olla piirunkaan vertaa mustasukkainen!!!
Tästä on nimittäin tullut suoranainen onglema minulle, ja eiköhän lie jo miehellenikin.
Ihminen näköjään voi muuttua.
Vielä reilu vuosi sitten miestäni kiinnosti lähinnä juhliminen, hauskan pitäminen alkoholin kera, sekä kaikki naiset mitä vaan eteen sattui (siltä se aina näytti kun hänet jossakin satuin näkemään)
Tietenkin kun olemme tästäkin nyt puhuneet, ei hän ole mikään varsinainen pukki ollut (vaikka tottakai pahanilmanlinnut niin minulle puhuivat) vaan tyttöjä tietenkin piti ns. pyörittää, kun niitä kerran ympärillä pörräsi kuin mehiläisiä.. =)
Tottakai kaikilla on menneisyys, minullakin (huhhuh) mutta miten sen pystyy jättämään taakse, ja keskittymään nykypäivään, kun kaikki on niin hyvin kuin olla voi???
APUVA APUVA AAPUUVVVA!!!
Suhteemme ei ollut millään tavoin vakavalla pohjalla, ja yhdessä olimmekin n. 3-4 kk.
Ko. tyyppi oli aikalailla alkoholin orja. Olin häneen lähinnä ihastunut, mutta tuntui silti todella pahalta kun sain kuulla, etten ollut ainoa naisihminen tuon tyypin elämässä.
Baareissa hän kuulemma heilui vieraiden naisten kanssa, ja pisti suhteemmekin raukkamaisesti sitten poikki TEKSTIVIESTILLÄ.
Myöhemmin sain kuulla, että tuota viestiä kirjoittaessaan tuo tyyppi istui autossaan ex-tyttöystävänsä kanssa, ja miettivät kimpassa miten suhteen lopettamisesta minulle kirjoittaa!
Noh, tuosta tyypistä ei seurannut MITÄÄN muuta hyvää kuin se, että tutustuin sattumalta hänen kauttaan tyyppiin, joka on tätä nykyä myös avomieheni, eli kihlattuni, ja jota salaa rakastin nelisen vuotta, ennen kuin päädyimme lopullisesti yhteen =)
Hän on elämäni mies, rakastan häntä kuin hullu puuroa, ja tiedän että hänkin rakastaa minua, ja että olen hänelle se ainoa =)
Kuitenkin nuo haamut menneisyydestä eivät jätä minua rauhaan.
Pelko petetyksi tulemisesta valtaa minut miltei aina, jos mieheni lähtee kotoa jonnekin niin, että jään kotiin: harrastuksiin, kauppaan, kaverin luokse jne.
Olemme keskustelleet asiasta, ja mieheni tietää mustasukkaisuuteni ja epäluuloisuuteni juontavan juurensa menneisyydestäni, mutta tuo haamu ei jätä minua siltikään rauhaan.
Miehenikin oli vielä vuosi sitten menevää tyyppiä: aina juhlimassa ympäri kyliä, baareissa ja naisiakin hänellä tuntui olevan vähän siellä sun täällä.
Silti heti tutustumisestamme lähtien minulla oli tunne, että välillämme oli jokin aivan erityinen side, etten ollut hänelle vain tyttö muiden joukossa.
Ja näinhän se näytti olevan =)
Nyttemmin tuo ihanainen armaani on jättänyt tuon juhlimisen ja huitelemisen, ja on oikein unelmaisäntä talossamme; hän osaa keskustella (kun sille päälle sattuu), kuunnella, harrastamme kaikkea yhdessä, hän osallistuu kotitöihin vaikka on meistä ainoa joka käy myös töissä, on huumorintajuinen, hauska, rakastava, hellivä, huomioonottava ja kaikkea mitä nainen vaan voi toivoa.
Silti minä epäilen häntä kaiken aikaa ja aivan turhaan olen mustasukkainen, tiedän sen.
Miten pääsen tästä SAIRAASTA mielikuvituksestani eroon?
Onko jollain samanlaisia kokemuksia?
Kolauttakaa minua halolla päähän että tajuan, että minulla on täydellisen ihana mies, eikä minun tarvitse olla piirunkaan vertaa mustasukkainen!!!
Tästä on nimittäin tullut suoranainen onglema minulle, ja eiköhän lie jo miehellenikin.
Ihminen näköjään voi muuttua.
Vielä reilu vuosi sitten miestäni kiinnosti lähinnä juhliminen, hauskan pitäminen alkoholin kera, sekä kaikki naiset mitä vaan eteen sattui (siltä se aina näytti kun hänet jossakin satuin näkemään)
Tietenkin kun olemme tästäkin nyt puhuneet, ei hän ole mikään varsinainen pukki ollut (vaikka tottakai pahanilmanlinnut niin minulle puhuivat) vaan tyttöjä tietenkin piti ns. pyörittää, kun niitä kerran ympärillä pörräsi kuin mehiläisiä.. =)
Tottakai kaikilla on menneisyys, minullakin (huhhuh) mutta miten sen pystyy jättämään taakse, ja keskittymään nykypäivään, kun kaikki on niin hyvin kuin olla voi???
APUVA APUVA AAPUUVVVA!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
on vähän sellainen kumma tapa maalailla kauhukuvia, vaikka todellakin kaikki olisi hyvin. onko lie sitten joku suojakeino. Ettei "tippuisi korkealta" jos maailma romahtaa. Ei uskalleta olla onnellisia. Omaa parisuhdettani vaivaa myös toisen mustasukkaisuus. Se syö suhdettamme, ja ahdistaa minua. Vaikka toinen yrittää, näen hänen katseestaan epäilyksen kun sanon meneväni johonkin. Mieti mitä rakkaallesi aiheutat. Joko sinä kasvat, tai saatat jopa menettää hänet. Ja se olisi varmaankin liian suuri taakka. Kuitenkaan et voi "tarkastelusoitoillasi" saada häntä kiinni itse teosta, jos aikoo pettää niin siihen löytyy aikaa. Ja sitä hän ei sinulle kerro. On vain luotettava toiseen!
Ja on tosi epäreilua miehellesi että annat edellisen suhteen noin pahasti vaikuttaa väleihinne!
Yritän aina taljuttaa itselleni, että onko se nykyisen rakkaani vika, että joku yhdentekevä exäni oli täysi idiootti ja k*sipää.
Minä nimittäin tiedän, että mieheni on se, kenen rinnalla haluan elää loppuelämäni, vanheta ja niin päin pois.
"Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen...?" laulaa PMMP:kin =)
Olen ajatellut sitäkin, että kuka hullu nyt jaksaa TÄMMÖISTÄ HULLUA katsella, joka on niin vainoharhainen että itseänikin joskus naurattaa kun vaan pysähdyn ajattelemaan.
Olen oppinut jo jonkin verran hillitsemään itseäni, ns. rauhoittelemaan, ja tietoisesti muuttamaan käytöstäni.
Ja se toimii.
Mutta kun taas iskee epäilys, niin sitten sitä taas mennään niin että hippulat vinkuu.
Tiedän, ettei mieheni minua pettäisi, enkä minä häntä. Nyt joku tietysti tokaisee, että mistä h*lvetistä minä sen muka voisin TIETÄÄ, mutta uskokaa tai älkää, minä tiedän. Olemme puhuneet tästä, ja uskon sen sydämessäni, joten missä sitten vika, että heti epäilen kun toinen kotoa lähtee...?
Voin vain kuvitella ja tiedän, miten mustasukkaisuus syö hyvääkin suhdetta, ja oma neuvoni henkilölle, jonka kumppani on NÄIN mustasukkainen, olisi, että jätä moinen vainoharhailija.
Apua, toivottavasti löydän ratkaisun tähän ahtaaseen kaaliini, etten tule jätetyksi.
Vaikka mieheni kuinka minua rakastaisikin, kestääkö hän kuinka pitkään ellen onnistu muuttamaan harhakäsityksiäni heti tilaisuuden tullen pettämään lähtevästä miehestä.
Rakastan häntä niin paljon.
"Jos todella rakastat minua, niin anna minun mennä."
Hui kauhistus mikä slogan =(
Kun jo kerran itsekin tiedostat mielenliikkeesi, voisi jo muutama käynti jossain parisuhdeterapiassa olla suureksi avuksi. Asioiden puhuminen ventovieraalle auttaa kummasti näkemään ne oikeassa mittakaavassa, ja terapeutilta voisitte saada muutaman hyvän neuvonkin lisäksi.
Emme me päivittäin painiskele tämän asian kanssa, eikä se kaadu niskaan joka ikinen päivä.
Itse minä suurentelen asiaa omassa päässäni kun oikein vaivun mietteisiini, mutta menee joskus päiviäkin, etten muista koko ongelmaani, ja kaikki sujuu kuin vettä vaan..
Olemme sitä nk. perisuomalaista sakkia, joka ei varmasti lähde terapeuttien juttusille.
Siksi minä tänne kirjoittelenkin, että saisin käytännön vinkkejä samaa kokeneilta ilman, että täytyy lähteä psykiatrin sohvalle makaamaan...
Hei!
Olet ilmeisesti pohtinut asiaa kunnolla ja ymmärrät ettei vika ole tämän hetkisessä suhteessasi ja miehessäsi. On hyvä että tiedostat ongelman, sen syyt ja osaa jopa arvioida seurauksia ellei ongelmaa ratkaista. En osaa suoraan sanoa mitä sinun pitäisi tehdä, mutta voisit käydä juttelemassa mustasukkaisuudestasi vaikkapa kunnallisessa perheneuvolassa (joka ymmärtääkseni on myös maksuton.) Ehkä siellä osattaisiin antaa neuvoja tai ohjata jonnekkin missä neuvotaan.
Hmmm...
Olisi varmaan hyvä löytää ympäriltään asioita, joita voi rakastaa itsenäisesti, siis tavallaan sellaisia asioita tai harrasteita tai ajatuksia, jotka auttavat kestämään tuon mustasukkaisuuden aallon, tavallaan auttavat pääsemään irti musertavasta riippuvuudesta ja menettämisen pelosta. Mikä ei tarkoita sitä, että riippuvaisuus olisi mitenkään paha asia. Ainoastaan sitä että oppii rakastamaan myös itseään, oppii tavallaan antamaan anteeksi niille ihmisille jotka ovat aiemmin pettäneet, koska ne eivät ilmeisesti ole tienneet sinun todellista arvoasi.