Kultami on armeijassa, joten näemme vain n. joka viikonloppu, nykyään ehkä enemmään joka toinen vk-loppu. Ongelma on, että hän on aina ne viikonloput erittäin väsynyt ja stressaantunut;minkä hän purkaa minuun. Eli räyhää tyhmistä asioista, jos vaikka kysyn jotain. Häntä ei kiinnosta minun asiani. Kun sanon jotain itsestäni, hän vain hymähtää ja alkaa taas valittaa omaa kurjuttaan, tai hauskuuttaan. Liittyen kuitenkin aina HÄNEEN. Viime vk-loppu oli järkyttävä. Sanoin siitä hänelle ja nyt olo on tyhjä. Tuntuu kuin en enää rakastaisi, eikä ikäväkään vaivaa. Auttakaa...:,( Kiitos....
Tyhjä olo
Piika
11643
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mitäs jos kirjoittaisit hänelle kirjeen, jossa kerrot miten pahalta tuntuu kun hän kiukuttelee sinulle ja on muutenkin itsekeskeinen?
Se ei välttämättä tarkoita mitään, miehet vaan tuppaa olemaan käytökseltään ajattelemattomia.
He eivät käsitä miten naisen koko maailma ja seksihalut voivat kaatua vain muutamasta harkitsemattomasta sanasta tai sanomatta jättämisestä.
Naisen pitää kouluttaa miestä tässä asiassa.
Oma kultani oli suhteemme alussa ihan ääliö, mutta kun kerroin hänelle miten hän loukkasi minua, hän tajusi itsekin ja alkoi tarkkailla enempi tekemisiään ja sanomisiaan.
Nykyään en enää joudu pidättelemään itkua, ainakaan kovin usein..;)
Olen kotoisin varuskuntapaikkakunnalta. Kukaan tyttö ei halunnut seurustella varusmiesten kanssa, sillä armeijaan mentyään kivoista nuorista miehistä tulee valittavia ääliöitä. He ovat sikamaisen itsekkäitä ja luulevat, että maailma pyörii heidän jalkarättiensä ympäri. Sano jätkälle suorat sanat. Jos ei tyyli muutu, sinä komennat: taakse, poistu!
Olisin voinut itse kirjoittaa tuon, tilanne on täysin tuttu!
Lisäksi mulla on tässä toinenkin ongelma: olen ihastunut toiseen, paljon asiallisemman tuntuiseen mieheen (tunne ei edes yksipuolinen) poikaystäväni ollessa intissä. Mitään ei täällä ole välillämme tapahtunut, eikä tule tapahtumaan niin kauan kun varattu olen. En todellakaan tiedä mitä teen...
Poitsu ei taida oikein jaksaa. Kyllä siitä vielä mies tulee, mutta sinun pitäisi nyt vähän aikaa pinnistää kärsivällisyyttäsi. Ei se armeija ikuisesti kestä, vaikka voi pitkältä tuntuakin.
Omat alikessun jämäni kuittasin -83 ja vieläkin palailee joskus mieleen, miten totaalisen puhki sitä joskus oli lomille päästessään. Ei se sinunkaan mussukkasi pahuuttaan äkseeraa. Hyötyliikuntaa yli oman tarpeen ja unta ei tarpeeksikaan syö miestä. Helpollahan ne kaverit siellä sotartkellä nykyään pääsee meikäläisiin verrattuna ja me taas monetkin olimme leporeissulla omiin isiimme verrattuna.
Oletko nähnyt elokuvan "Upseeri ja herrasmies"? Jos et, niin poikkeapa videovuokraamossa ja katso se raina sillä silmällä, että arvioit, minkä verran hepusta löytyy sen "arjen" jälkeen sympatiaa ja hellämieltä lomalle.
Stressi on suhteellinen käsite ja ihmiset reagoivat rasitukseen erilailla. Itse kävin sen 11 kk sitä rallia, että meillä oli joukkueen kantakapiaisena heppu, joka sovelsi suoraan 1/1 tuossa elokuvassa näytettäviä koulutusmetodeja meihin. Jokseenkin koknaisvaltainen kokemus, sanoisin. Ja kyllä ne vähät lomat tuppasivat univelan kuittaamiseen huveta ja pinnakin oli melko kireällä.
Minulla onneksi oli tyttöystävä, jolla riitti luonnetta pysyä läsnä ja rakastaa. Siitä riitti voimaa ammennettavaksi hulluun ruljanssiin sotapolulla, kun tiesi, että lomalle kun pääsee, on vastassa hymyilevät kasvot ja lämmin vastaanotto. Eipä käy kateeksi nykyisiä asevelvollisia, kun lukee näitä vastaavia juttuja. Niinkö on nuoret naiset heppoisista eväistä tehty, ettei enää muutaman kuukauden "sotaleskeyttä" jakseta?
Anna anteeksi kiperä kannanottoni. Ja sitten kun on pahin kiukkusi alennut, mieti kuitenkin hetki, miten se teidän ihmissuhde sujuu. Kannattaako heittää pyyhe kehään, vai voisiko sinulla itselläsikin olla jotain opittavaa?
Jos armeija "syö miestä" kuten sanoit ja muuttaa aikuisen miehen lapseksi jälleen, niin menköön poika kiukuttelemaan äidilleen.
Varusmiehen tyttöystävälle:
Älä ota äidin roolia. Nyt sinulla on oiva tilaisuus nähdä, onko kullanmurussasi miestä. Ei nainen tee kiukuttelevalla pikkupojalla mitään ennen synnytystä.
Äitiys ja paineista uuvahtaneen miehen (tai naisen) tajuaminen ovat kuules kaksi ihan eri asiaa. Tuleeko minusta automaattisesti isähahmo, jos kuuntelen naisen valitusta hankaluuksista?
Sinun on pakko olla joko hopealusikka suussa syntyneitä elämän realiteeteistä mitään ymmärtämätön tai sitten kutakuinkin tunnekylmä ihminen.
Sori ny vaan!
Huomaanko kannanotossasi naisen logiikkaa, vai mitenkäs tämä nyt menikään? Oletko siis sitä mieltä, että miehellä ei ole oikeutta olla väsynyt ja kiukkuinen? Ymmärsinkö oikein, kun tulkitsin sinun tarkoittavan sitä, että miehen ilmaistessa pahaa mieltään, hänestä tulee pikkupoika, jota nainen ei voi arvostaa miehenä, vaan tunteenilmaisija on lapsen tasolla?
Tietenkin yritän jaksaa. Tietenkin hänellä on oikeus valittaa, mutta minusta mitään oikeutta ei ole purkaa sitä minuun. Minä olen ilmaa, kaikki on inttiä ja inttiä aivan kuinm minulla ei olisi elämää., eikä minun elämäni voisi olla täällä siviilissä kamalaa. minulla on varmasti myös kamalaa, ainakin stressiä riittää. ja kun kerron siitä hänelle, hän kääntää sen itseensä
No keneenkäs sitten? En tarkoita, että sinun pitäisi olla joku paskaolon kaatamista varten oleva roskis, mutta jaksaisitkos kuitenkin sinnitellä? Vuosi, tai mitä se intti nyt sitten nykyään kestääkin, on loppuviimeksi aika lyhyt episodi elämää. Ihmisellä on paha taipumus kaataa se pahin olonsa raikkaimpansa päälle. Tiedän kokemuksesta. Tylsää ja paskamaista, mutta niin se vaan menee. Tokko sinäkään ventovieraalle ressiäsi ensimmäisenä kauppaat? Taidat olla aika kypsynyt tilanteeseen, kun tämmöiselle nettifoorumille laitoit.
Oisko sinulla mahdollisuutta käydä tapaamassa kaveria siellä varuskunnassa? Tyttöystävän vierailu sodessa on hunajata!!! Entäs iltalomat? Kai sieltä kasarmilta nykyäänkin pääsee porttien ulkopuolelle muulloinkin kuin viikonloppulomalle?
Hmmm... muistaa vaan itteään, mitä hulvatonta rallia se oli muutaman tunnin iltalomilla, kun oli aika pitkä matka kassun ja tyttöystävän kodin välillä. Siinä tuli viritetyn Ladan suorituskyky testattua kerran jos toisenkin. Ja oli hintansa arvoista. :)
Sillehän et voi mitään, jos heppusi on päättänyt sulkeutua kurjuuteensa, mutta sille voit, että teet voitavasi usein tapaamiseksi. Jos se valituskin vähenisi ja kundi huomaisi, että elämässä on muutakin kuin intti sillä keinoin, että tyttöään tapaa muulloinkin kuin kuolemanväsyneenä viikonloppulomalla. Minuun se ainakin tehosi.
Syteen tai saveen... koeta kuitenkin jollain keinoin murtaa muotoutunut epämukava asetelma ensin ja mieti vasta sitten sitä vaihtoehtoa, että lähdet menemään.
Jos luit tuon tytön tekstin hyvin, ymmärsit, että poikaystävä kiukutteli ja jopa räyhäsi JOKA kerta lomalle tullessaan. Hän hymähteli vähättelevästi tytön ongelmille. Varusmiespalvelusko antaa oikeuden tällaiseen itsekkyyteen ja toisen tunteista piittaamattomuuteen? Minusta ei.
Käyttäytyykö tämä nuori mies koko elämänsä tällä tavalla? Jos he menevät naimisiin, vaimo saa olla liitossa koko ajan huomioimassa miehen tunteita. Omat on unohdettava. Sellaisia avioliittoja on paljon. Miehen ehdoilla eletään. Sinä kannatat miehen itsekkyyttä, minä taas tasapuolista kummankin huomioimista.
viestini "Paha sauma" tarkasti, ymmärsit minun ymmärtäneen tilanteen. Siinä esitin myös keinon koettaa ratkaista tilanne.
Kyllä. Itsekkyys tiettyyn rajaan asti on mielestäni oikeutettua. Varusmiespalvelus, lopputentit, työpaikan menetys... Mikä tahansa tiukka stressitilanne on mielestäni väliaikainen lupa käyttäytyä tökerösti ja itsekkäästi ja siihen on oikeus suhteen kumpaisellakin osapuolella. "Lyhyt episodi" taisi olla käyttämäni ilmaisu.
Ole ystävällinen ja jätä laittamatta sanoja suuhuni ja oman tulkintasi mukaisia mielipiteitä minun esittämäkseni. Minä en kannata miehen itsekkyyttä, vaan tasapuolista oikeutta olla joskus myös hankala.
Olet kai tietoinen, että avioliittovalassa kumpikin_osapuoli vannoo uskollisuutta ja rakkautta ...niin hyvinä kuin pahoina päivinä aina kuolemaan asti... Näilläkin foorumeilla toistuu toistumistaan teema, jossa ollaan luovuttamassa yhdessä yrittämistä usein jopa lapsellisen vähin perustein. Mikä hitto ihmisiä oikein riivaa, kun ei yhtään jakseta sitä, että niitä pahojakin päiviä tulee vääjäämättä?
Olet oikeassa: on paljon avioliittoja, joissa eletään toisen osapuolen ehdoin. Ja huomaa - toisen - eikä se toinen ole likikään aina mies. Kun tarkastelee tuttavapiirini liittoja, on nähtävissä, että melko monissa tapauksissa on tilanne niin päin, että naisen ehdoilla mennään. Surkeaa katsottavaa. Aivan yhtä ankea tilanne on niillä, joilla mies dominoi ja naisen osaksi on tullut olla harmaa kotihiiri vailla omaa elämää. Ei sen niin pitäisi mennä, mutta aika usein vaan näkyy menevän. Tuntuu, että tasapuoliset parisuhteet, joissa molemmilla osapuolilla on yhtäläiset oikeudet, ovat todella harvinaisia. Niitäkin näkee.
"Käyttäytyykö tämä nuori mies koko elämänsä tällä tavalla?"
Toivon todella, että ei. Tulee hepulle pitkä ja yksinäinen elämä, jos hän aikoo aina räyhätä ja ..ttuilla. Sellaista ei tarvitse kenenkään sietää. Rakkaus on pitkämielinen... mikä ei tarkoita suinkaan sitä, että kenenkään täytyisi olla lattiarätti. Sitä se sensijaan minun mielestäni tarkoittaa, että ei nyt ensimmäisenä olla vetämässä poroja nokkaan, jos toinen ei syystä tai toisesta jaksa aina olla ihana ja ihmeellinen. Saippuaoopperat ja oikea elämä ovat eri juttuja.
Samaa asiaa olen minäkin miettinyt. Ennen inttiä poikaystäväni oli stressaantunut siitä, että joutuu lähtemään. Nyt se kaikki on moninkertaisesti kamalampaa. Poikaystäväni siis lähti pari kuukautta sitten. Ensimmäisiä lomia odotin innolla, mutta aina sain itkeä, kun huomasin, ettei häntä kiinnostanutkaan muu kuin intti. Minä olen tyhjää, minun asiani ovat tyhjiä. Minä en saisi olla mistään surullinen tai stressaantunut (kirjoitukset koulussa, stressiä piisaa kyllä), vain hänen elämänsä ja hänen inttinsä merkitsee jotakin. Kyllä minä yritän ymmärtää sen, että se on nyt hänen elämänsä... Mutta enkö minäkin silti voisi kuulua siihen elämään? Eikö minunkin elämäni voisi olla joskus edes vähän kiinnostava? Ei, saan vain haukkuja niskaani, tein mitä tein.
Minä en saisi näyttää tunteitani (hyviä tai huonoja, vaikkapa sitä että rakastan häntä), koska armeijassa ei tunteita näytetä, ja se tuntuu lomilla hänestä kummalliselta. Pitääkö minusta tulla täysin tunteeton vain sen vuoksi, että hän suorittaa asepalvelustaan? En minä siihen pysty, enkä edes halua.
Huomenna hän taas tulee lomille. En odota sitä. Ei, ennemmin pelkään, mitä siitäkin taas tulee. Riitaa, sättimistä, kyyneliä... Minä yritän ymmärtää, mutta se on turhaa. Hän jaksaa aina muistuttaa siitä, etten minä voi ymmärtää, koska en ole sitä kokenut. En varmasti voikaan, mutta minkäs minä sille voin? Tekeekö se minusta huonomman tyttöystävän?
Kymmenen kuukautta tätä on vielä edessä, jos jaksan niin kauan. En tiedä, onko minusta siihen. En ole enää varma, rakastanko häntä todella. Minä rakastin sitä, mitä hän oli joskus, kauan ennen inttiä, mutta tuo poika, joka kulkee vihreissä vaatteissaan ketju kaulassa, ei ole se sama. Jaksanko odottaa, että asiat muuttuisivat? Entä jos ne eivät muutukaan? En tiedä, haluanko selvittää sitä.
Vaikka minun on sitä vaikeaa myöntää, en tiedä, rakastanko häntä enää.