No niin, tässäpä se on sitten se usean vuoden yksinolon tulos. Kun vihdoin sattuu kohdalle todella ihana ihminen, joka haluaisi olla yhdessä jne. niin eipä se mulle käykään. Viikon sitä kyhnäämistä jaksoi, mut nyt tuli mitta täyteen. Ahdistaa ja ärsyttää kaikki mahdollinen ja siinä sivussa vituttaa tää oma ajatusmaailma. Parempi varmaan valita ihan tietoisesti yksinolo. Voi vittu sentään! (anteeksi kielenkäyttöni...)
En osaa seurustella
llll
141765
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
ihan sama juttu,ainoo et tää ei ole eka kerta!!
olen tavannut ihania ihmisiä,mutta aina tuntuu et täytyis vielä mennä/joku ärsyttää,mukamas!!!
rupee tuntuu et on helpompi olla yksin!
ei muka ole enää aikaa mihinkään kun seurustelee tai yleensä tapailee!mä en tajuu...
On se kumma, että aina sitä kuitenkin hiukkasen haikailee sitä kumppania, mutta sitten kun se siinä olis, niin kyllä niitä vikoja ja syitä rupee löytymään. En tiiä, pitäiskö vaan yrittää vielä vai luovuttaa kokonaan. Toimitteko te ihmiset yleensä ensimmäisen tuntemuksenne mukaisesti, vai mietittekö hetken aikaa ennen toimimista? Ei tää oo kauheen oikein tätä toista ihmistä kohtaankaan.
no joo niin haikailee,todellakin.
ku ekaks se tuntuu maailman ihanimmalta ihmiseltä,mutta just se viikko kaks ni ei vois enempää kiinnostaa!jättäminen on kaikkein vaikeinta,tulee semmonen pelle olo et täs on taas käytetty yhtä ihmistä hyväks,mitä en haluais kenellekkään tehdä!mä kyl luulen et tää on kokeiluu,kyl kun se oikea tulee niin sit lähtee järki!(toivottavasti)nim.ei nyt enää mikään junnu.
Olen huomannut itsessä samaa vikaa. Ensimmäisenä ettii vikaa toisesta ja kyllähän sitä äkkiä löytää kun ettimällä ettii, eihän täällä kukaan ole täydellinen. En minäkään.
Tuntuu, että alatte seurustelemaan vähän liian hepposin perustein ilman kunnon ihastumista ja tutustumista ihmiseen itseensä. Ei kannata aloittaa seurustelua seurustelun vuoksi, muuten voi käydä juuri noin.
niin mutta kun tuntuu että naiset olettaa seurustelevansa,heti kun ollaan vähän enemmän yhdessä!ja taas olen kotona yksin,eipä paljon napannut lähtee taas baariin siel ei mee ku rahat ja tulee morkkis!
Tuntuu tutulta. Minäkin olen jo aivan liian sinkkuuntunut. Nykyään suhteet kestää maksimissaan kuukauden. On mukamas kalenteri niin täynnä harrastuksia ja muuta menoa, ettei ole aikaa tapailla.
ei kyllä ole aitoa haluakaan.
Niin, nyt kun itsekin olen tässä vihdoin tavannut kahden vuoden tauon jälkeen edes jokseenkin kiinnostavan ja ihanan ihmisen ja tässä on nyt sitten tapailtukin jo reilu pari kuukautta, niin enkös vain alakin miettimään, että ei tästä mitään voi tulla ja pitäisikö lopettaa homma alkuunsa.
Omat syyni ovat kyllä lähinnä ne, että vaikka häneen vetoa tunnenkin, niin kuitenkin tuntuu, että intohimo ja voimakkaammat tunteet puuttuvat. Nyt sitten yritän järkeillä, että jos en kuitenkaan hätäilisi vaan antaisin ajan kulua ja jatkaisin tapailua/seurustelua (sitähän tämä hänen mielestään on...) ja katsoisin tekisikö aika tehtävänsä. Vahvasti kyllä epäilen, mutta koska en nyt ole niitä helpoimmin ihastuvia ihmisiä, en haluaisi heti luovuttaakaan.
Mene ja tiedä, minä en.
Mulla on ihan sama juttu. Tunnen kyllä vetoa, mutta mitään sen kummempaa intohimoa ei ole. Olen myös samassa tilanteessa, katsoako vielä eteenpäin vai lopettaa juttu tähän. Voiko se intohimo herätä myöhemmin? Ei voi tietää.. Kun ei ole ollut tällaisia tuntemuksia pitkään aikaan, niin ei osaa niitä oikein tulkitakaan.
Minä taas olen kehittänyt ongelman siitä, että ihastun ainoastaan "turvallisiin" miehiin. Turvallinen on tässä suht synonyymisana varatulle. Olen ajatellut sen niin, että ilmeisesti suojelen itseäni särkyneeltä sydämeltä ja muulta harmilta.
On se kyllä kiva olla ihastunut, mutta varattuihin ihastumisessa ei ole pelkoa siitä, että jonkun ajan kuluttua alkais se ukko sohvalla kyllästyttää ja sit pitäis yrittää päästä siitä eroon mahdollisimman hellävaraisesti. Sitten on vielä se mahis, että se ite lähtee menemään ja siinä sitä sit ollaan orpona piruna ihmettelemässä. Hui!
Siis aivan idioottiahan tää on, mutta kun pelottaa perkele!
tapaatte niinkuin hyvältä tuntuu, pidät omaa tilaa ja rauhaa sen mukaan mitä tarvitset. Annat itsellesi aikaa tutustua outoon olotilaan, mikä kiire se nyt asian kanssa on kun on jo mukava ihminen ainakin lähempänä. Tiedän sinkkuja jotka luovuttaa seurustelun alkumetreillä koska nykyinen olotila on ihan jees, seurustelusta ei tule kuin kaipausta sydämeen ja levoton olotila. Ja suhteen lopettamisella ei ole tekemistä sen kanssa etteikö tykkäisi ihmisestä, ei vain pidä omasta olotilastaan. Mutta ohjeeni on: toimi niinkuin tuntuu hyvältä ja uskalla heittäytyä suhteeseen täysillä.
Tässäpä tuli muuten aika fiksu neuvo. Se on totta, että en oo oikein varma johtuuko tää ahdistus juuri siitä, että olotila on niin vieras vaiko siitä että ihminen ei sittenkään ehkä ole "se oikea" (jos nyt sellaista onkaan). No katsellaan nyt..
ihan samaa homma täällä myös. poikkeuksena se etten ole koskaan seurustellut ja ikää on reilusti päälle parikymmpisen. seurasta ei ole ollut pulaa, mutta kun ei kiinnosta niin ei. vaikka olen aluksi erittäin ihastunut, niin muutmaman tapaamisen jälkeen ei tyyliin vois vähempää kiinnostaa. sit tulee just se vikojen etsiminen /löytäminen. mut kai se on sitä et mihin on tottunut.