sanonut sanallakaan mitään kun äitini kuoli onko se jotenkin outoa. he eivät kylläkään tavanneet toisiaan koskaan mutta jotenkin tuntuis että minulle olisi joku edes osanottonsa ilmaissut mutta ei sanaakaan, ohitettiin koko asia vaikenemalla
miehen puolelta
kukaan ei
81209
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
käytöstä! Tuota ei voi laittaa edes huonojen käytöstapojen piikkiin taikka sen,että vaikeista asioista olisi hankalaa puhua tässä perheessä ja siksi vaietaan.
Kyllä mielestäni ihan itsestäänselvästi lapsen kumppaneiden surusta ja ilosta välitetään ja siihen osaa otetaan.Adressi,kukat ja suruvalittelut,puhelinsoitto:kuinka voit? jne.Ihan normaalia toimintaa.Ymmärrän loukkaantumisesi.Mitä miehesi tästä tuumasi?
Otan osaa. Ja olen pahoillani siitä,että et saanut kaipaamaasi ja ansaitsemaasi tukea miehesi suvun puolelta.Voimia sinulle.
Se kertoo kyllä karmeimmillaan asenteista miniää kohtaan.
Samoin kävi minullekin, kun äitini kuoli. Anoppi piti sitä kuin hyvänä vitsinä. Ei eleelläkään ottanut osaa sitä vertaa edes mikä kuuluisi hyviin käytöstapoihin.
Uteliaana hän kysyi, millä tavoin äitini kuoli. Kun aloin kertoa tapauksesta (äkillinen kuolema), anoppi sanoi ettei nyt jaksa eikä viitsi kuunnella.
Ihan näillä sanoilla sanoi ja elekieli sen mukainen.
Olin siivoamassa anopille tuolloin, ja hän alkoi ohjeistamaan siivouksesta eli mitä piti tehdä hänen huushollissaan.
Anoppi oli tuolloin 75-vuotias, ei siis ihan horisko.
Nyt on. Makaa pitkäaikaispuolella ja on aivan kasvi.
Tuo on huonoa käytöstä, selvä se. Mistä sitten taas johtuu noin tökerö käytös onkin laajempi asia.
Ehkä he ovat piittaamattomia tai heillä ei ole empatiaa. Tai sitten he ovat niin kömpelöitä ja hämmennyksissä, että eivät osaa sanoa mitään oikealta tuntuvaa. Ovat sitten hiljaa ja toivovat tilanteen menevän ohi.
Itse olen joskus syyllistynyt siihen. Olen ollut toisen menetyksen edessä ihan hukassa, enkä ole osannut reagoida mitenkään. Se on voitu tulkita töykeydeksi ja sitähän se olikin, mutta syy ei ollut myötätunnon puute vaan totaalinen osaamattomuus.
Ollessamme kotimatkalla äitini hautajaisista poikkesimme anopin luona kahvilla. Anoppi oli päättänyt tavoistaan poiketen pukeutua oikein räikeän vihreisiin ja kukikkaisiin vaatteisiin...aikamoinen kontrasti meidän mustiin suruasuihimme...eikäpä niitä osanoton sanojakaan juuri kuulunut...
Kuka oikeasti osaa ottaa osaa toisen suruun?
Varsinkaan tuntemattoman ihmisen?
Ei tule mieleen että pitäisi muistaa ihmistä jota ei ole eläessään tavannut...
Sitä kutsutaan empatiaksi, kun osaa asettua toisen asemaan ja tuntee murhetta ja surua hänen puolestaan.
Olen tosin kuullut, että on olemassa näitä tunteettomiakin ihmisiä, jotka tähän eivät kykene. En tuntenut Jokelan koulustakaan ketään, kun marraskuussa tapahtui siellä kauheita, mutta niin vain sytytin kynttilän, itkin ja tunsin ahdistusta ja surua heidän puolestaan, joita asia koski. Mieti vähän ennenkuin kirjoittelet näitä kommenttejasi, sillä ne todella saattavat loukata ja satuttaa ihmisiä. Jos ei sinulla ole mitään hyvää sanottavaa, niin ole hyvä ja lopeta kirjoittaminen kokonaan.
eihän heidän äidilleni olisi tarvinnut ottaa osaa
kirjallisesti ottaa osaa (siis kortin muodossa.)
Kuolemasta puhuminen on monille vaikeaa.
Asumme vuokralla, omistaja pariskunnan ainoa lapsi (15v poika) kuoli tapaturmaisesti. He kävivät meillä noin vuosi tapahtuman jälkeen (lähetimme heille silloin heti tiedon saatuamme kortin, jossa mainitsimme asian.)
Olin hetken naisen kanssa kahden miesten katsellessa asunnon kuntoa. Olisin niin hirveästi halunnut mainita heidän pojastaan, mutta....sanat eivät vaan tulleet ulos suusta. Yritin kovasti rohkaista mieleni ja sanoa jotain, mutta en pystynyt. Pelkäsin omaa reaktiotani, vaikken poikaa henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
Nyt jälkeenpäin hävettää, harmittaa ja pidän itseäni surkeana tyyppinä.