Ajattellin kirjoittaa oman tarinani tänne, kun
usein saa lukea, että mies lähtee suhteesta ilman
selityksiä ja mies ei puhu tunteistaan suhteessa.
No sellaisia naisiakin löytyy.
Takana 7 vuoden avoliitto, josta 1 lapsi. Heti alkuun haluan sanoa, että en ole vihainen ja
katkera exälle ja toivon vilpittomästi hänelle onnea elämäänsä. Pyrin kuvailemaan tapahtuneet
niin neutraalisti kuin pystyn.
Tapasimme siis 7 vuotta sitten voimakkaan rakastumisen ja intohimon huumassa. Molemmat olivat liitossa tahoillaan ja myös lapsia. Itse olin ns lapsen takia järkiliitossa, joka oli
masentava. Ehkä sain tästä rakastumisesta sysäyksen erota, ero olisi tullut joka tapauksessa.
Ihastukseni teki saman tempun ja hän jätti miehensä kertomatta oikeastaan mitään syitä ja
vuoden kuluttua asuimme jo yhteisessä talossa maaseudulla. Onni tuntui kukoistavan, vaikka
uusperheen arki olikin välillä hankalaa. Hermostuin välillä lapsiin, kun yhteisiä pelisääntöjä oli vaikea sovittaa. Joskus huusin lapsille ja ehkä n 10 kertaa annoin tukkapöllyä (ainoastaan omille).
Toisaalta lepyin/pyysin anteeksi myös aina nopeasti ja osoitin paljon hellyyttä.
Vuosien saatossa kuvio alkoi sujua paremmin ja
en hermostunut enää niin usein ja paljon.
Vappuaattona sitten puolisoni odotteli pihalla yhteisen lapsemme kanssa ja ilmoitti, että ei näe enää mitään asiaa, joka kantaisi suhdettamme.
Että hänellä on paha olo ja että hän pelkää äkkipikaisuuttani (tämä tuli vasta pitkän kaivelun jälkeen viikkojen aikana).
Hän lähtee vanhempiensa luokse asumaan ja ottaa tietenkin lapsen mukaansa. Samassa yhteydessä hän irtisanoi itsensä työpaikastaan. Etsi pikkuhiljaa uuden vuokra-asunnon ja työpaikan.
Mitään syitä hän ei esittänyt eropäätökselle. Mistään keskinäisistä ongelmista ei puhuttu näiden vuosien aikana. Hän ei ollut tarpeeksi selvästi ilmaissut, minulle että äkkipikaisuuteni pelotti häntä ja hän koki itsensä turvattomaksi. Joskus tietenkin huomasin, että hänellä on paha olo ja olen kysynyt että johtuuko se minusta tai voisinko jotenkin auttaa. Hän ei koskaan sanonut minulle, että olin aiheuttanut hänelle pahaa oloa ja usein
vastasi "kukaan ei voi auttaa". Jos olisin asian tiennyt, niin tietenkin olisin korjannut käytöstäni.
Toinen asia minkä itse mokasin oli, että en keskittynyt kumppaaniini tarpeeksi. En viime vuosina enää jaksanut lähteä esim sukulaisiin
tai hänen ystäviensä luokse. Töissä oli stressiä
ja vanhemmalla pojallani on krooninen sairaus, joka usein oli ajatuksissani.
Toisaalta hänkin usein vältteli minun ystävieni tapaamista. Eli elimme siis pääosin symbiottista suhdetta keskenämme (vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä) ja keskityimme myös lapsiin etenkin yhteiseen lapseemme. Siinä unohtui suhteen hoitaminen, keskinäiset treffit ja muiden ihmisten tapaaminen. Eli nyt tuntuu, että molemmat eli suhdetta vain itsekseen ja itselleen. Vaikka huomioimme toisiamme tosi paljon arjen askareissa, hellyydessä ja seksissä, niin jokin yhteinen tuntui puuttuvan. Eli emme niinkään olleet yhdessä oleva pari vaan kaksi erillistä ihmistä, jotka tunsivat voimakasta intohimoa ja läheisyyttä toisiinsa.
No nämä asiat olen nyt oppinut viimeisen 1 1/2 kk:n aikana. Outoa, miten vasta nyt ymmärrän miten toisen ihmisen kanssa kuuluu elää. Ymmärrän myös sen, että lapsille ei saa suuttua.
Järjestyksen voi säilyttää ilman huutoakin.
Silti olen vihainen exälle siitä, että hän lähti ilman selityksiä. Sain kaiken onkia itse selville. Ei halunnut antaa minulle tilaisuutta korjata tekemiäni virheitä. Että hän ei näiden vuosien aikana kertonut minulle tunteistaan. Että hän peilasi minun voimakkaita rakkaudentunteitani takaisin minulle, joka loi minulle valheellisen kuvan, että kaikki on hyvin.
Tuntuu siltä kun hänen sisintään ei olisi olemassa ilman muita ihmisiä.
Olen vihainen näistä asioista, mutta ymmärrän kyllä omat virheeni. Siksi en voi olla hänelle vihainen ja katkera.
No oli helpottavaa kirjoittaa tämä tarina tänne.
usein saa lukea, että mies lähtee suhteesta ilman
selityksiä ja mies ei puhu tunteistaan suhteessa.
No sellaisia naisiakin löytyy.
Takana 7 vuoden avoliitto, josta 1 lapsi. Heti alkuun haluan sanoa, että en ole vihainen ja
katkera exälle ja toivon vilpittomästi hänelle onnea elämäänsä. Pyrin kuvailemaan tapahtuneet
niin neutraalisti kuin pystyn.
Tapasimme siis 7 vuotta sitten voimakkaan rakastumisen ja intohimon huumassa. Molemmat olivat liitossa tahoillaan ja myös lapsia. Itse olin ns lapsen takia järkiliitossa, joka oli
masentava. Ehkä sain tästä rakastumisesta sysäyksen erota, ero olisi tullut joka tapauksessa.
Ihastukseni teki saman tempun ja hän jätti miehensä kertomatta oikeastaan mitään syitä ja
vuoden kuluttua asuimme jo yhteisessä talossa maaseudulla. Onni tuntui kukoistavan, vaikka
uusperheen arki olikin välillä hankalaa. Hermostuin välillä lapsiin, kun yhteisiä pelisääntöjä oli vaikea sovittaa. Joskus huusin lapsille ja ehkä n 10 kertaa annoin tukkapöllyä (ainoastaan omille).
Toisaalta lepyin/pyysin anteeksi myös aina nopeasti ja osoitin paljon hellyyttä.
Vuosien saatossa kuvio alkoi sujua paremmin ja
en hermostunut enää niin usein ja paljon.
Vappuaattona sitten puolisoni odotteli pihalla yhteisen lapsemme kanssa ja ilmoitti, että ei näe enää mitään asiaa, joka kantaisi suhdettamme.
Että hänellä on paha olo ja että hän pelkää äkkipikaisuuttani (tämä tuli vasta pitkän kaivelun jälkeen viikkojen aikana).
Hän lähtee vanhempiensa luokse asumaan ja ottaa tietenkin lapsen mukaansa. Samassa yhteydessä hän irtisanoi itsensä työpaikastaan. Etsi pikkuhiljaa uuden vuokra-asunnon ja työpaikan.
Mitään syitä hän ei esittänyt eropäätökselle. Mistään keskinäisistä ongelmista ei puhuttu näiden vuosien aikana. Hän ei ollut tarpeeksi selvästi ilmaissut, minulle että äkkipikaisuuteni pelotti häntä ja hän koki itsensä turvattomaksi. Joskus tietenkin huomasin, että hänellä on paha olo ja olen kysynyt että johtuuko se minusta tai voisinko jotenkin auttaa. Hän ei koskaan sanonut minulle, että olin aiheuttanut hänelle pahaa oloa ja usein
vastasi "kukaan ei voi auttaa". Jos olisin asian tiennyt, niin tietenkin olisin korjannut käytöstäni.
Toinen asia minkä itse mokasin oli, että en keskittynyt kumppaaniini tarpeeksi. En viime vuosina enää jaksanut lähteä esim sukulaisiin
tai hänen ystäviensä luokse. Töissä oli stressiä
ja vanhemmalla pojallani on krooninen sairaus, joka usein oli ajatuksissani.
Toisaalta hänkin usein vältteli minun ystävieni tapaamista. Eli elimme siis pääosin symbiottista suhdetta keskenämme (vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä) ja keskityimme myös lapsiin etenkin yhteiseen lapseemme. Siinä unohtui suhteen hoitaminen, keskinäiset treffit ja muiden ihmisten tapaaminen. Eli nyt tuntuu, että molemmat eli suhdetta vain itsekseen ja itselleen. Vaikka huomioimme toisiamme tosi paljon arjen askareissa, hellyydessä ja seksissä, niin jokin yhteinen tuntui puuttuvan. Eli emme niinkään olleet yhdessä oleva pari vaan kaksi erillistä ihmistä, jotka tunsivat voimakasta intohimoa ja läheisyyttä toisiinsa.
No nämä asiat olen nyt oppinut viimeisen 1 1/2 kk:n aikana. Outoa, miten vasta nyt ymmärrän miten toisen ihmisen kanssa kuuluu elää. Ymmärrän myös sen, että lapsille ei saa suuttua.
Järjestyksen voi säilyttää ilman huutoakin.
Silti olen vihainen exälle siitä, että hän lähti ilman selityksiä. Sain kaiken onkia itse selville. Ei halunnut antaa minulle tilaisuutta korjata tekemiäni virheitä. Että hän ei näiden vuosien aikana kertonut minulle tunteistaan. Että hän peilasi minun voimakkaita rakkaudentunteitani takaisin minulle, joka loi minulle valheellisen kuvan, että kaikki on hyvin.
Tuntuu siltä kun hänen sisintään ei olisi olemassa ilman muita ihmisiä.
Olen vihainen näistä asioista, mutta ymmärrän kyllä omat virheeni. Siksi en voi olla hänelle vihainen ja katkera.
No oli helpottavaa kirjoittaa tämä tarina tänne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"jätti miehensä kertomatta oikeastaan mitään syitä". Tuossa vaiheessa sinun olisi pitänyt miettiä, että hän saattaa tehdä sinulle ihan saman homman....En usko, että sinun kannattaa ottaa liikaa syitä ja syyllisyyttä itsellesi. Äkkipikaisuuteen tietysti pitää hakea joku purkautumistie, että se ei vaivaa sinua seuraavissa suhteissa. Elämä jatkuu...
Silloin tietenkin ajattelin, että meidän juttu on ihan erityislaatuinen, enkä osannut kuvitellakaan, että joskus eroaisimme. Itse olin sitoutunut loppuelämäkseni. Mutta ehkä tätäkin
kannattaa tulevaisuudessa miettiä.
Mutta tosiaan, tein itse virheitä ja olen iloinen, että opin paljon itsestäni ja siitä mitä oikeastaan suhteelta haen.
En voi exääni syytellä, sillä hän oli aika nuori ja kuten sanottua mokailin itsekin. Ainahan suhteen päättyessä vikaa on molemmissa, mutta se
miten tämä suhde päättyi oli kyllä hyvin erikoista.
Itselläni kuitenkin on elämänkokemusta kertynyt ja en voi kerta kaikkiaan ymmärtää, että jos on paha olo johtuen kumppanista, niin sitä hautoisi sisällään ilmeisesti ainakin vuoden verran.
Muksumme selvästi viihtyy kanssani, eikä mitenkään pelkää minua, joten en onneksi ainakaan
hänelle aiheuttanut mitään pysyvämpää vahinkoa.
huomaa, mikä liitossa on ollut alun perinkin se heikko kohta. Niin on myös itselleni käynyt, parikin kertaa.
On outoa, että jälkikäteen, sitten kun jo myöhäistä, voi nähdä ne syyt. Ja ne syyt, tai liiton heikkoudet, ovat silti olleet nähtävissä heti alussa.
Ne voi olla toisen (tai itsen) luonteenpiirteitä, juuri tuollainen "lähtee ilman selitystä" -tyyppinen käyttäytyminen, todella syvä yhteensopimattomuus tai mitä vaan. Eron, tai sen syyt olisi voinut ennustaa itsekin. Mutta rakkauden lämmössä tuli katsottua aina vain siihen lämpöön, vaikka muutakin nähtävää olisi ollut.
Noh, tullaan viisaammiksi ja yritetään seuraavalla kerralla nähdä rakkautemme realistisemmassa valossa, sellaisena kuin se, ilman väärää romanttisuutta ja ilman turhaa kyynisyyttä?
Juuri noin se menee. Hienoa tekstiä kirjoitit.
Se on ihme, miten asiat näkee niin selkeästi
jälkikäteen, mutta itse suhteessa sitä jotenkin
sokeutuu ja varmaan juuri noin keskittyy niihin
mukaviin tunteisiin ja ei huomaa pieniä merkkejä...
Tää on vähän niin kuin Sun Tzu art of war.
Taistelu on voitettu/hävitty ennen kuin on
edes käyty tositoimiin :-)
Et ole ensimmäinen etkä viimeinen, joka on ajautunut kuvailemaasi tilanteeseen ja syykin on aina se sama: Asioista ei ole puhuttu. Liittoa avio tai avo, pidetään itsestään selvyytenä ja sitä ei hoideta. Jälkikäteen vasta huomataan ne päivänselvät varoitusmerkit jotka ilmassa leijuivat vuosikausia ja jotka olisi pitänyt hoitaa kuntoon aikanaan.
Näen positiivisena asiana sen, että olet itse huomannut omat mokasi ja pyrit parempaan tulokseen seuraavassa liitossasi.
Kauniiksi lopuksi lainaan perheterapeutti Matti J. Kurosen ehdotelmaa uuteen visikirjaan:
Kun viestintä ei pelaa
ja muija vanhaa kelaa.
En jaksa vihannoida,
vain harvoin muhinoida.
Oi anna voimaa keksiä
myös arkipäivään seksiä.
Toivottavasti tämä lainaus ei ollut tekijänoikeuslain vastainen.
Tsemppiä sinulle.
toivoo: seppo
ja syitä on ollut monia. Ensinnäkin se, että olen jo vatvonut asiaa niin kauan mielessäni, että olen kyllästynyt koko aiheeseen ja haluan vain pois huonosta suhteesta, mahdollisimman nopeasti. Olen myös kokenut, että mies ei välitä minusta, joten on yhdentekevää mitä minä hänelle sanon.
Meillä kans mies huomasi vasta eron jälkeen kuinka törkeästi oli käyttäytynyt mua kohtaan varsinkin liiton viimeisinä vuosina(yö-poissaolot ryypätessä, naissekoilut). Hän itse käytti sanaa törkeä, minä olin jo ihan tyytynyt tuollaiseen käytökseen.
Tai kyllä hän jo liitossa ollessame tiesi että haluan toisenlaista yhteiseloa, ja hän lupasikin muuttua useita kertoja. Aina pyysi "vielä yhtä mahdollisuutta". Mutta muuttuminen oli liian vaikeaa. Lupaukset unohdettiin yhdessä yössä.
Eron jälkeen hän tajusi virheensä ja kertoikin sen avoimesti ihmisille jotka ihmettelivät eroamme.
Hän myös menetti malttinsa, usein ihan pienistä asioista(esim. avaimia ei löytynyt heti paikalla). Näiden raivokohtausten varjossa oli oikeasti vaikea elää.
Hän on pyytänyt anteeksi ja olen antanut. Hänellä on jo uusi kumppani, tämän suhteen hyväksyn ilomielin, sillä rakkaus ainakin minun puoleltani kuoli jo ajat sitten.
Myös minä pyysin häneltä anteeksi. Nyt on ihan hyvä käydä kyllä läpi omia virheitään.
Että sinun miehesi tiesi jo tehtyjä virheitään
suhteen aikana, jos kerran lupasi muuttua tai korjata käytöstään. Olette ainakin jostain puhuneet suhteen aikana.
Siinä mielessä vähän erilainen tarina, mutta yhtä ikävä sinulle totta kai!
Siitä olen iloinen, että näiden kokemusten myötä voin kasvaa ja oppia ihmisenä ja ehkä joskus vielä olla jollekin naiselle parempi mies.