Olen reilu kaksikymppinen nainen ja olen seurustellut kahden vuoden ajan erittäin ihanan miehen kanssa. Ongelmanani on kuitenkin se, että olen kyllästynyt enkä enää haluaisi seurustella, mutten uskalla erotakaan.
Poikaystäväni on nimittäin oikea unelmamies periaatteessa: hän on todella huomaavainen ja arvostaa naisia, hän on erittäin älykäs ja kunnianhimoinen, opiskelee kahta eri huippututkintoa, on söpö ja huolehtii vielä ulkonäöstäänkin. Nämä vain muutamia mainitakseni. En usko, että löytäisin ketään hänenlaistaan. Sen takia minua ihmetyttääkin se, että en enää haluaisi jatkaa suhdettamme.
Syy siihen on todellakin vain pelkkä kyllästyminen ja intohimon totaalinen puute. Suhteemme on aina ollut rauhallinen ja mukava, emmekä ole riidelleet juuri koskaan. Sängyssä menee teknisesti hyvin, alkuaikoina oli kivaa, mutta nyt minun osaltani intohimo on kadonnut. Ehkä juuri suhteen "liiallinen helppous" on koitunut kohtaloksemme.
Olen viime aikoina miettinyt useampaan kertaan suhteemme lopettamista, sillä minusta tuntuu etten voi elää intohimottomassa suhteessa. Intohimoa ei tietenkään ikuisesti ole, mutta en haluaisi nuorena ihmisenä "jäädä mistään paitsi".
Olen puhunut tästä miesystäväni kanssa, mutta hän sanoo tuntevansa minua kohtaan paljonkin, joten ei halua erota, vaan vaikka tulevaisuudessa perustaa jopa perheen kanssani. Sydämeni murtuu kun ajattelen miesystävääni, sillä en haluaisi satuttaa häntä ja tuottaa hänelle pettymystä. Tietty ei sekään ole oikein,että roikotutan häntä yksipuolisessa suhteessa, sillä tiedän että hän kyllä löytäisi muitakin naisia helposti.
Tulipa tilitys! Haluaisin kysyä, mitä ajatuksia muilla on tilanteesta ja oletteko koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen.. On vaikea erota täydellisestä miehestä, kun tiedostaa sen ettei samanlaista satu välttämättä toiste kohdalle. Olenko hupsu kun haluaisin vain elää railakasta sinkkuelämää? Vai pitäisikö vain olla kärsivällinen ja yrittää....
Poikaystäväni on nimittäin oikea unelmamies periaatteessa: hän on todella huomaavainen ja arvostaa naisia, hän on erittäin älykäs ja kunnianhimoinen, opiskelee kahta eri huippututkintoa, on söpö ja huolehtii vielä ulkonäöstäänkin. Nämä vain muutamia mainitakseni. En usko, että löytäisin ketään hänenlaistaan. Sen takia minua ihmetyttääkin se, että en enää haluaisi jatkaa suhdettamme.
Syy siihen on todellakin vain pelkkä kyllästyminen ja intohimon totaalinen puute. Suhteemme on aina ollut rauhallinen ja mukava, emmekä ole riidelleet juuri koskaan. Sängyssä menee teknisesti hyvin, alkuaikoina oli kivaa, mutta nyt minun osaltani intohimo on kadonnut. Ehkä juuri suhteen "liiallinen helppous" on koitunut kohtaloksemme.
Olen viime aikoina miettinyt useampaan kertaan suhteemme lopettamista, sillä minusta tuntuu etten voi elää intohimottomassa suhteessa. Intohimoa ei tietenkään ikuisesti ole, mutta en haluaisi nuorena ihmisenä "jäädä mistään paitsi".
Olen puhunut tästä miesystäväni kanssa, mutta hän sanoo tuntevansa minua kohtaan paljonkin, joten ei halua erota, vaan vaikka tulevaisuudessa perustaa jopa perheen kanssani. Sydämeni murtuu kun ajattelen miesystävääni, sillä en haluaisi satuttaa häntä ja tuottaa hänelle pettymystä. Tietty ei sekään ole oikein,että roikotutan häntä yksipuolisessa suhteessa, sillä tiedän että hän kyllä löytäisi muitakin naisia helposti.
Tulipa tilitys! Haluaisin kysyä, mitä ajatuksia muilla on tilanteesta ja oletteko koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen.. On vaikea erota täydellisestä miehestä, kun tiedostaa sen ettei samanlaista satu välttämättä toiste kohdalle. Olenko hupsu kun haluaisin vain elää railakasta sinkkuelämää? Vai pitäisikö vain olla kärsivällinen ja yrittää....
Vastaukset 8
Vanhimmat
rakastu ihmeessa johonkin retkuun, niin saadaan avioero, alkoholisti ja huostaanottotilastoja komeammiksi.
Lähde vaikka purjehtimaan viikoksi ilman miestäsi, niin huomaat oisko sittenkin kivaa olla hänen kanssa (forever). Tämmöisiä retkiä itse teen kun tarvitsen etäisyyttä perheeseeni, mitä tapahtuu kerran viidessä vuodessa.
Jos teet miehen kanssa lapsia vain sen takia, että et usko saavasi parempaa, seuraa vaikeuksia loppuelämäksi.
Parempi ei aina tarkoita komeampaa, fiksumpaa, rikkaampaa, jne...
Sopiva kumppani on sellainen jota rakastaa, joka naurattaa, itkettää, jonka kanssa voi puhua, rakastella intohimoisesti, kävellä metsässä, tuijottaa telkkaria, vaihtaa vaippoja, jota kunnioittaa, jolle halua kertoa salaisimmatkin asiansa.
Eri juttu löytääkö tuommoista koskaan.
Mä erosin juuri tuollaisesta miehestä nuorempana koska halusin vielä mennä ja tehä mitä halusin.
No rellestinhän mä ja hauskaa oli.Oli lyhempiä ja pitempiä suhteita.Hakkaamista ja pettämistäkin.
Nyt usean vuoden jälkeen mietin että vaikka kuinka on hyvä juttu että nuorena rellestää niin tuskin koskaan löydän enää samanlaista miestä joka on niin hyvä,kiltti ja turvallinen.
Meillä oli silloin aivan erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja nyt minä haluaisin juuri sitä mistä hän silloin puhui.En nyt tarkoita että kärsin täällä ja on kauhee elämä nyt vaan että usein olen kyllä miettinyt että voi kun mun rauhottuminen olisi tullut jo silloin...
Mutta toisaalta en kyllä haluaisi että eletty rellestäminen olisi jäänyt elämättä,oli se sen verran hupiakin.
Kaikkeahan ei voi aina saada,se on harmillinen totuus...
Täällä puhuttiin INTOHIMON puutteesta :O
Eli tuokaa maustetta makuukamarin puolelle. Kokeilkaa jotain uutta? Seksivaatteet? Luonnossa? Kaverin mökillä? Valokuvausta? Uusi asento? Sovitkaa treffit ja ootte ennen treffei näkemättä toisiaan? Hotelli? Matkustakaa - uudet paikat houkuttelevat sekstailemaan "jättääksen jälkeensä meistä"? Menkää yökerhoon eri aikaan ja sit kun tavatte niin flirttailette toisillenne? Joitakin vinkkejä vaan.
Piristää :)
Jos hanisi on niuho/ei lämpene tai et itse lämpene, niin mitä kuvittelet saavasi muilta miehiltä?
Samassa veneessä ollaan! Tosin seurustelua ei ole noinkaan paljoa takana. Minäkin olen löytänyt miehen, jota kunnollisempaa ja huomaavaisempaa saa hakea. Hän on kiltti, kunnioittaa naisia (ja kaikkia muitakin), pitää lapsista, on lempeä jne. Aina hän tuntuu ajattelevan minun parastani. En oikeastaan keksi hänestä mitään varsinaisesti huonoa.
Mutta suhteesta puuttuu vain jokin. Siitä puuttuu sitä intohimoa, romantiikkaa ja yllätyksellisyyttä. Kaikki on niin turvallista, yhdenmukaista, suunniteltua ja mukavaa. Pelkään, että tylsistyn tähän suhteeseen. Kaikki on ihan mukavaa ja hyvin, mutta mies ei saa mua itkemään, ei nauramaan jne. Kaikki on niin tappavan tasaista ja harkittua. Mies olisi todella omaa luokkaansa juuri perhettä perustamaan, mutta kun vielä en edes sitä halua. Kunnioitan miestä todella paljon,
mutta kaipaan haasteellisuutta, yllätyksiä ja sitä tunnetta, kun tuntee olevansa elossa. Irtikään ei viitsisi päästää juuri sen takia, kun tietää mitä tilastot ovat. Näin kunnollista ja ymmärtäväistä tuskin sattuu montaa kertaa kohdalle. Mies olisi mulle ihanteellinen sitten, kun haluan perhettä ja olen itse kypsempi ja vanhempi, mutta juuri nyt tuntuu että kaipaan jotain muuta. Itsekin olen reilu parikymmentä, ja haluisin tuntea eläväni.
Kun puuttuu se jokin, siihen ei elämäntilanteet auta. Vaikka kuinka haluaisi perustaa perhettä ja elää rauhallisen tasaista elämää, niin parisuhteeseensa sitä tulee aina kaipaamaan sitä "jotain". Mielestäni on melko järjetöntä perustaa perhe miehen kanssa, jonka kanssa "sitä" ei ole. Mitä sitten, kun sellainen jalat alta vievä mies tulee vastaan? Ei tunteet ja niiden palon kaipuu iän mukana mihinkään häviä.
Parisuhteessa ei koskaan pitäisi tyytyä mihinkään (paitsi jos luonne on sellainen, että ei kaipaa intohimoa ja tunnetta). Täydellistä ei ole, mutta kun itselleen oikeasti sopiva kumppani tulee vastaan, niin sen kyllä huomaa.
Itsekin elin vuosikausia perusteiltaan mahtavan miehen kanssa, mutta meiltä todellakin puuttui se jokin. Näin jälkikäteen on kirkkaan selvää, että suhde oli täysin toivoton. Ei toisen kanssa voi seurustella vain siksi, että hän on juuri sellainen, mihin "pitäisi olla tyytyväinen". Nykyinen kumppanini ei ehkä ole yhtä harkitsevainen, urheilullinen ja sivistynyt, mutta ah... Hän on niin sopiva minulle kuin olla voi. Ei joka naisen unelma, mutta minä hänestä unelmoin jatkuvasti vaikka onkin omani.
Ja tiedättekös, minä joka en koskaan halunnut perhettä sen "täydellisen isäehdokkaan" kanssa, olen jo täysillä suunnitellut tulevaisuutta lapsiperheen äitinä. Hyvä tunnepohja takaa turvallisen parisuhteen ja perheen lapsille. Ei puitteiltaan täydellinen isäehdokas.
Joskus on siitäkin kyse, että pitäisi etsiä omaan elämäänsä YKSIN omaa jännitystä, eikä vaatia sitä, että kumppani sen siihen tuo. Tottakai parisuhteessa pitää olla kipinää ja (into)himoa mutta oletko harkinnut oman elämäsi muuttamista parisuhteen hyväksi? Oma uusi harrastus, ulkonäön muutos tms. juttu voisi saada tylsyyteen rakoa ja innostaa itseäsikin kehittämään suhdetta enemmän. Uudelleensyntyminen on avain! Tsemppiä, ei kannata luopua hyvästä miehestä aivan kevyin syin.
Se mitä joku mainitsi yksinäisestä viikosta ilman miestä oli hyvä idea. Lähde viikoksi reissuun yksin ja mieti haluatko todella elää ilman häntä.
Eihän siihen kukaan osaa oikea vastausta antaa. Onhan tottakai intohimokin tärkeä asia, mutta minusta ainakin tuntuu että sitä mainostetaan nykyään likaa. Ja mitä se intohimo sitten on? Kestääkö se koko lopuelämän samassa suhteessa?
Jos mietin omaa suhdettani, niin rakastan miestäni paljon, mutta en myöskään tiedä paljonko sitä intohimoa sitten on. Mutta uskon, että jos vaihtaisin hänet johonkin toiseen, niin tuskin sitä intohimoa enempää olisi. Kuitenkin hän on juuri sellainen ihminen jonka haluan.
Mutta mieti tarkkaan ja niinkuin joku jo sanoikin, niin kannattaisi ehkä ottaa hieman etäisyyttä, ja lähteä vähäksi aikaa johonkin yksin. Ehkäpä ajatuksesi selviäisivät ja tietäisit paremmin mitä elämältäsi haluat.