Haluaisin kirjoittaa omia tuntemuksiani tänne, koska en tiedä muutakaan hyvää paikkaa minne kirjoittaisin. Niin, olen avoliitossa kaikinpuolin ok:n miehen kanssa. Teeskentelemme aina, että meillä olisi kaikki hyvin, vaikkei ole. Muut ihmiset saavat sellaisen kuvan, että meidät on tarkoitettu yhteen ja elämme parasta aikaa elämässämme. Hymyn takana on kuitenkin semmoinen pyörremyrsky, joka ajaa meidät pian tuhoon.
Kahdenkesken ollessamme osaan olla todella ilkeä, lyön, syyllistän ja räjähdän melkein kappaleiksi. Minulla ei ole minkäänlaista vihanhallintaa. Tämän takia halveksin itseäni ja haluaisin että avomieheni jättäisi minut, joskus sitä jopa rukoilen. Mutta silti hän on aina vierelläni koska rakastaa minua. En vain voi millään ymmärtää, miten hän voi rakastaa minua käytökseni takia.
Muutaman kerran olen sanonut hänelle, ettei suhteestamme voi tulla mitään, että olen pidemmän aikaa miettinyt eroa. Mutta hän ei usko sitä, ajattelee vain että minulla on huono olla, että se menee ohi pikimiten.
Muttei se mene. Se on jatkuvaa, raastavaa... se on aina läsnä. Siis viha. En pysty sulkemaan menneisyyttä noin vain. En vain pysty siihen. Traumat lapsuudessa ja epäonnistumisentunteet suhteissa. Ennen kuuntelin paljon pehmämpää musiikkia kuin nyt, rankkaa hevimusiikkia. Mitä rajumpaa musiikkia, sen parempi.
Minulla todettiin masennus pari vuotta sitten, joka on vakavuudeltaan keskivaikea... kuolen pian omaan synkkyyteeni. Pidän yhteiskuntaa suurena mätäpaiseena. Työelämäni on ollut yhtä vuoristorataa, mielenterveysongelmieni vuoksi minut on aina erotettu tai olen itse vaatinut lopputiliä. Monesti olen harkinnut itsemurhaa, mutta sitten peluruuttani en ole sitä viitsinyt tehdä.
Miksi satutan niitä, joita eniten rakastan? miksen voi elää tasapainoista elämää? lääkkeet eivät auta, eikä minkäänlainen terapia. Olen sulkenut silmät niiltä. Haluaisin vain mennä maate ja nukahtaa ikuiseen uneen.
Kahdenkesken ollessamme osaan olla todella ilkeä, lyön, syyllistän ja räjähdän melkein kappaleiksi. Minulla ei ole minkäänlaista vihanhallintaa. Tämän takia halveksin itseäni ja haluaisin että avomieheni jättäisi minut, joskus sitä jopa rukoilen. Mutta silti hän on aina vierelläni koska rakastaa minua. En vain voi millään ymmärtää, miten hän voi rakastaa minua käytökseni takia.
Muutaman kerran olen sanonut hänelle, ettei suhteestamme voi tulla mitään, että olen pidemmän aikaa miettinyt eroa. Mutta hän ei usko sitä, ajattelee vain että minulla on huono olla, että se menee ohi pikimiten.
Muttei se mene. Se on jatkuvaa, raastavaa... se on aina läsnä. Siis viha. En pysty sulkemaan menneisyyttä noin vain. En vain pysty siihen. Traumat lapsuudessa ja epäonnistumisentunteet suhteissa. Ennen kuuntelin paljon pehmämpää musiikkia kuin nyt, rankkaa hevimusiikkia. Mitä rajumpaa musiikkia, sen parempi.
Minulla todettiin masennus pari vuotta sitten, joka on vakavuudeltaan keskivaikea... kuolen pian omaan synkkyyteeni. Pidän yhteiskuntaa suurena mätäpaiseena. Työelämäni on ollut yhtä vuoristorataa, mielenterveysongelmieni vuoksi minut on aina erotettu tai olen itse vaatinut lopputiliä. Monesti olen harkinnut itsemurhaa, mutta sitten peluruuttani en ole sitä viitsinyt tehdä.
Miksi satutan niitä, joita eniten rakastan? miksen voi elää tasapainoista elämää? lääkkeet eivät auta, eikä minkäänlainen terapia. Olen sulkenut silmät niiltä. Haluaisin vain mennä maate ja nukahtaa ikuiseen uneen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
asiasi kuntoon. Väkivallalla et ainakaan mitään ratkaise. Kannattaa hakea apua ongelmiisi joltain asiantuntevalta.. hyvää kesää sulle:)
"Miksi satutan niitä, joita eniten rakastan?"
Koska silloin tiedät - että jos he pysyvät tuosta huolimatta vierelläsi - he todellakin rakastavat sinua. Se tuo sinulle turvallisuudentunteen.
"miksen voi elää tasapainoista elämää?"
Sinähän voit. Olet jo testannut läheisesi. Nyt sinä voit luottaa havaintoosi ja rakkauteen joka sinua kohtaa - ja alkaa keskittymään siihen kuinka voit itsevihan sijasta alkaa pyrkimään kohti rakkautta itseäsi kohtaan, millä tavalla sinun tulee muuttua jotta voisit rakastaa itseäsi.
Näin minä asian käsitän.
Olen onnellisessa avioliitossa elävä onnellinen nainen, joka myöskin vihaa. Rakastan miestäni, mutta kohtelin häntä huonosti, kunnes eräänä kertana menin aivan liian pitkälle (pidemmälle kuin niinä useina kertoina, jolloin menin myöskin liian pitkälle..) ja tajusin, että menetän hänet ja ihanan elämäni jollen muutu. Menin terapiaan, jossa pohdin ammattilaisen kanssa syitä käytökseeni, jotka myöskin juontavat juurensa lapsuudestani sekä erittäin huonoista ihmissuhteista "aiemmassa elämässäni". Nyt asiat ovat paremmin, terapia tuntuu tehoavan. Itselläni on helpompi olla enkä tunne vihaa enää. Suosittelen todellakin ammattiauttajaa sinulle oman itsesi sekä parisuhteesi vuoksi!
Kannattaa ilman muuta hakea ammattiapua, jos on paha olla, eikä pysty pidättäytymään väkivallankäytöstä läheisiä kohtaan. Erityisesti impulssien hallintaan ja väkivaltaisuuteen erikoistunut palvelu on mm. Väkivalta-apua -palvelu. Muutaman tutun kautta olen kuullut siitä vain hyvää. Palvelu löytyy osoitteesta www.vakivalta-apua.fi
Tsemppiä vaan avunhakuun. Uskalla ottaa omasta käytöksestäsi vastuu!
Tuntui kuin olisit kirjoittanut suoraan mun elämästä.... Onneksi en ole yksin,tosin hävettää silti oma käytös koska mieheni on joutunut kärsimään lyömisestä edellisenkin aikana ja mua itseäni hirvittää se että minä en ole koskaan ennen suhteissani joutunut turvautumaan väkivaltaan itse ja nyt sitä teen!!!! Mikä on mennyt vialle? Miehessäni on monia piirteitä jotka saavat minut raivon partaalle ja niin kovan raivon etten pysty itseäni hallitsemaan..monesti olen sanonut etten halua jatkaa ja ole hyvä ja lähde pois mutta hän ei lähde siltikään koska kuulemma rakastaa........ Eihän tämmöistä saisi rakastaa joka lyö! Mutta onko se sitten minun ongelma jos mieheni on "alistuja"-tyyppiä eli kun häntä on aiemminkin lyöty niin hän ajattelee mahdollisesti niin "ettei se vaihtamalla näköjään parane" ? En tiedä mutta tuntuu siltä. Voimia sulle kohtalotoveri ja laitetaan nyrkit pussiin ja koitetaan olla lyömättä,tönimättä ja haukkumatta,joohan?