Onko kukaan muu ollut tilanteessa että haluaisi pistää poikki jonkun ihmisen kanssa, mutta se tuntuu täysin mahdottomalta?
En jaksa ymmärtää, ei ole ennen tämmöstä ollut.
Vaikka olen sanonut että emme enää ole yhdessä niin silti kaikki jatkuu kohta kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Emme ole vielä muuttaneet yhteen, tapailleet vain n. 9 kk.
En oikein osaa selittää tätä tilannetta, mut vaikka mä en vastais miehen puheluihin enkä näkis niin silti tuntuu että tuo side ei katkee.
En tiedä tarkottaako se sit sitä että me kuulutaan yhteen mut mä haraan vastaan jostain syystä.
En jaksa ymmärtää, ei ole ennen tämmöstä ollut.
Vaikka olen sanonut että emme enää ole yhdessä niin silti kaikki jatkuu kohta kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Emme ole vielä muuttaneet yhteen, tapailleet vain n. 9 kk.
En oikein osaa selittää tätä tilannetta, mut vaikka mä en vastais miehen puheluihin enkä näkis niin silti tuntuu että tuo side ei katkee.
En tiedä tarkottaako se sit sitä että me kuulutaan yhteen mut mä haraan vastaan jostain syystä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttua on juu. Oma siteeni, tai kahleeltahan se jo alkaa tuntumaan, on kestänyt nyt vuoden. Ja ironisinta tässä jutussa on se,että emme oikeasti ole seurustelleet enään 7 kuukauteen. Ja tätä ennen hyvin epävakaisesti muutamia kuukausia. Olemme tapailleet viimeisen seitsemän kuukauden aikana noin 1x kk:ssa, ja siihen intohimon hetkiinhän se sitten aina päättyy. Olen yrittänyt irtautua itse tästä miehestä hyvällä ja pahalla, loukkaamalla sanallisesti toista, vaihtamalla puhelinnumeroni. Anelemalla,että toinen sanoisi, ettei minua elämäänsä haluaisi. Mutta puolin ja toisin emme toisistamme kykene lopullisesti irrottautumaan.
Itselläni tätä suhdetta ennen 13,5 vuoden avoliitto josta yhteinen lapsi. Tuntuu kuitenkin,että tähän uuteen mieheen rakastuminen on ollut jotain aivan omaa luokkaansa, tunne siitä , että toinen on oma sielunpuolikas. Se tunne kun pitkänkin ajan jälkeen toisen näkee niin käy sisältä kauttaaltaan voimakas värinä. Ja koomista sinällään, ei aiemmasta pitkästä suhteesta eroaminen näin tuskaista ollut, se oli kuitenkin suhteena loppuunkaluttu ja eroa työstetty jo pari vuotta ennen lopullista eron tekoa.
Kyse uudessa suhteessa ei osaltani ollut laastarisuhteesta. Tunsin miehen nuoruudestani, on vain vaikea kuvata sitä tunteiden voimakkuutta tätä ihmistä kohtaan.
Koen olevani vahva ja pystyväni olemaan yksin ja seisomaan omilla jaloillani. Yksin eläminen ei siis sinällään ole kauhistus. Mutta irti en tästä elämäni rakkaudesta tunnu pääsevän. Olen yrittänyt tapailla uusia ihmisiä, tilanne kuitenkin päätyy siihen,että kokisin mahdottomaksi päästää ketään uutta ihmistä mitenkään lähelleni kun ajatukset täyttää toinen. Olemme ko. miehen kanssa puhuneet aiheesta, tunne on molemmin puolinen ja hänellä samat ajatukset. Esteenä hänen puoleltaan suhteellemme on jotain sitoutumiskammoa (vaikea pitkä avioliitto päättynyt reilu 1 v sitten) ja jotain pelkoa pilaavansa kaiken..ei oikein itsekään ymmärrä mikä.
On hullu tunne tuntea voimakasta uskollisuuden tarvetta toiseen ihmiseen vaikka ei edes ole suhteessa tähän. En tiedä miten tämä tulee jatkumaan, mutta joka päivä ja ilta tunnen niin suurta surua ja tyhjyyttä tämän ihmisen puuttuessa elämästäni etten edes voi itse ymmärtää. Pidän itseäni järkevänä, myös läheiseni ajattelevat minusta näin. tämä suhde ja siihen kiinni jääminen on kuitenkin jotain mitä en järjellä kykene ymmärtämään ja hallitsemaan tai siitä irti pääsemään.
Ajattelen usein itsekin, onko tämä tunne siksi niin voimakas,että meidät on toisillemme tarkoitettu...tiedä häntä, nähtäväksi jää. Voimia sinulle omaan sisäiseen kamppailuusi.
Kun luin sinun tekstisi niin väkisin heräsi kysymys että miksi ette sitten ala ihan kunnolla olemaan yhdessä jos molemmilla on nuin vahvat tunteet. Miksi kiusaatte ihteenne?