rakas veljeni on poissa

Otan osaa suureen menetykseesi. Veljellesi, niinkuin minun pojallenikin, tämä elämä oli liian kovaa kestettäväksi. Kaikki eivät jaksa eivätkä kestä. Uskon, että rakas veljesi on saanut rauhan. Meille jää suru ja ikävä, mutta mennään vain hetki kerrallaan eteenpäin. Vain sen verran, kun aina voimia on. Älä pakota itseäsi mihinkään, mitä et nyt tule aikoihin jaksamaan. Keskity jaksamaan ja hoitamaan itseäsi. Veljesi ei halunnut sinulle pahaa. Hän ei vain jaksanut enää. Hän varmasti rakasti sinua kovasti, mutta kaikki eivät vain kestä tätä elämää. Minunkin poikani yritti päihteitten avulla turruttaa elämän tuskaansa, mutta ei jaksanut sitten enää. He molemmat kyllä ovat yrittäneet, ja kovasti, mutta ei heitä oltu luotu niin vahvoiksi, että olisivat jaksaneet enempää. Ole armollinen itsellesi, älä syyllistä itseäsi. Ei veljesi sitä halua. Hän rakastaa sinua yhä, ja toivoo varmasti, että sinä jaksat.
Voimia kovasti sinulle.

sinulle. Myös minun veljeni kärsi alkoholiongelmasta eläessään. Jouduin luopumaan hänestä puoli vuotta sitten. Ikävä on kova. Suru helpottaa pikku hiljaa.
Voimia sinulle paljon!

Otan osaa ja ymmärrän, miltä sinusta tuntuu.

Itsekin olen menettänyt veljeni. Olen yrittänyt etsiä vastauksia kuolemanjälkeiseen elämään ja kirjoitin kokemuksistani Jennin aloittamaan ketjuun: Kuoleman jälkeen.

Minun veljeni kuoli tammikuussa aivan yllättäen. Oletettavasti hän ei tehnyt itsemurhaa, mikään ei siihen ainakaan viittaa (kuolinsyyn saa tietää sitten joskus). Silti syyllisyys kalvaa minuakin, hän lähti meiltä viimeiselle matkalleen ja tiedän että loppuelämäni mietin miksen pyytänyt häntä jäämään yöksi, miksen mennyt perään, miten annoin hänen lähteä. Uskon että oli se kuolinsyy mikä tahansa omaiset syyttää aina itseään. Ja tiedän että ne itsesyytökset ovat turhia, ne eivät auta mitään, eikä veljesi varmasti haluaisi että tunnet niin. Äitini oli myös hirvittävän syyllisyydentunteen vallassa, ja kun kuuntelin hänen vaikerrustaan miten kaikki oli hänen syytänsä, tajusin ettei se ollut sen enempää minun, kuin hänen tai kenen tahansa muunkaan syy. Ihmiset vaan joskus kuolee eikä sille voi mitään, ja sinun veljesi tapauksessa hän teki itse sen päätöksen, ei sitä olisi voinut estää. Älä siis syytä itseäsi!

Tuo tunne, kun kuulee oman veljensä kuolleen ihan kesken elämänsä taivalta, vie kyllä pitkäksi aikaa voimat pois. En sano että tulevat kuukaudet tulevat olemaan helppoja, mutta jos yhtään helpottaa niin voin sanoa että olen kokenut tuon saman, ja siitä on nyt 5 kuukautta, ja olen edelleen hengissä ja voin suhteellisen hyvin. Viimeksi tänään aamulla työmatkalla kihosi taas kyyneleet silmiin, mutta tsemppaan vaan ja yritän olla ajattelematta asiaa. Usein tulee sellainen tunne että tekisi mieli vaan huutaa miten helvetin epäreilua tämä on, miten törkeää ja sairasta että juuri mun veljen piti kuolla, ja vielä näin nuorena! Mutta toisaalta, usein on myös sellaisia hetkiä että jaksaa nymyillä, nauraa ja iloita. Suru seuraa varmaan läpi loppuelämän, mutta muutaman kuukauden päästä sen terävin kärki on jo tylsynyt ja arjesta tulee helpompaa ja siedettävämpää.

Nyt ei muuta kuin voimaa tähän päivään. Suosittelen hetken levon jälkeen nopeaa palaamista arkirutiineihin. Ainakin itse sain helpotuksen duunista ja puuhastelusta, töissä harvemmin tulee ajateltua asiaa ja kun puuhastelee saa pidettyä ajatukset ja surun kurissa.

Tsemppiä.

minulla on kanssasi samanlainen tilanne. veljeni teki itsemurhan 3 kuukautta sitten. ekat pari viikkoo meni sokissa ja hautajais ym järjestelyissä. arki alko palaamaan ja menin takaisin töihin. aattelin että kyllä tämä tästä. eihän mulla ole hätäkään, kunnes tajusin etten pysty suremaan ollenkaan, olen vienyt veljeni tavarat pois silmistä ja teen kaikkea ,mutta en uskalla pysähtyä ajattelemaan häntä. olen rakentanut ympärilleni suojamuurin surua vastaan.
vasta nyt olen antanut itselleni luvan hankkia apua ja olen saanut sitä. kun huomaa että ympärillä on välittäviä ihmisiä, uskaltaa tunnustaa ettei aina ole pakko olla vahva. Anna sinäkin itsellesi lupa surra ja ota kaikenlainen apu vastaan. Yksin ei tarvitse jaksaa....

Vei veljeni..suru on ja pysyy..ikävä
kaipuu..älä syytä itseäsi, varmaan teit parhaasi ja
pystyt jatkamaan..se ON vaikeaa..sai veljesi..kuten minun..kaipaamansa rauhan..Uskon niin ja toivon Sinunkin sen tekevän. Suojelusenkeleitä lähetän voimia antamaan, tukenasi olemaan.

Jos uskoo Jumalaan, ei itsemurhan tekemällä vaan hän on jossain välitilassa. Pakko on sanoa koska tätä mieltä minä olen. Avomieheni onneksi ei tehnyt itsemurhaa ja uskoi Jumalaan niin uskon hänen olevan paremmassa paikassa nyt.

Aina tämä pysäyttää ja palauttaa mieleen sen tunteen. Sen puhelun ja hetken kun kuulin veljen kuolleen. Olen pahoillani, kyyneleet silmissäni eivät sinne näy, mutta muistan tuskan. Lupaan, että siitä selviää. Harmaa ja tuska häviää. Helpottaa. Edessä on pitkä tie ja liuta kysymyksiä vailla vastausta, aikasi etsittyäsi ja kyseltyäsi ymmärrät kyllä. Hyväksyä ei tarvitse, ymmärtää ja oppia elämään sen kanssa. Parhaansa täällä jokainen taatusti yrittää, joskus mikään ei vaan auta. Niin on jossain päätetty ja sillä taatusti on joku tarkoitus. Toivottavasti löydät omasi.
-Veljetön-