Olen huomannut, etten pysty arvostamaan anoppiani. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pian kolme vuotta, ja tulen kyllä anoppini kanssa hyvin toimeen. Minua vaivaa se, että hän on niin laiska ja välinpitämätön, eikä vaikuta olevan ollenkaan kiinnostunut asioistamme.
Minulla on anoppini suhteen aika lailla päinvastainen ongelma, mistä yleensä puhutaan. Hän ei puutu asioihimme, ei jakele neuvojaan, ei syyllistä minua tekemisistäni, jne. Sen sijaan hän on minun ja mieheni suhteen välinpitämätön, ei oikeastaan koskaan soittele meille, puhumattakaan, että tarjoaisi meille apuaan. Hän on niin kaukana hössöttävästä anopista kuin olla voi.
Tulen yleensä ottaen mainiosti toimeen vanhemman sukupolven kanssa, ja toivoin, että minulla syntyisi anoppiinikin lämpimät välit. Anoppini on minulle ystävällinen, eikä varmaan ajattele minusta pahaa. Siitä voin tietenkin olla tyytyväinen. Toivoisin häneltä kuitenkin aktiivisempaa suhtautumista minuun ja mieheeni.
Anoppini ei ole mikään kotitalousihminen. Hänen kotinsa on lähes aina sotkuinen, eikä hän juuri koskaan siivoile tai kokkaa ennen meidän tuloamme. Välillä olen hänen luonaan tehnyt taloustöitä, kun on näyttänyt siltä, että jotakin tarvitsisi tehdä. En usko, että hän on pahastunut siitä, vaikkei kyllä ole koskaan kiitellytkään mistään tekemisistäni. Oma äitini on aina pitänyt hyvää huolta kodista, ja niinpä minusta tuntuu uskomattomalta, että anoppini vaatteet lojuvat milloin missäkin, vessa on aina törkyisessä kunnossa ja kissatkin saavat kulkea pöydillä ja pissiä tiskialtaaseen! Tuntuu, ettei anopillani ole edes kodinhoidon perusasiat kunnossa, vaikka onkin kasvattanut (ex-miehensä kanssa) kolme lasta aikuisiksi.
Tilanteen tekee surkeammaksi se, ettei anoppini ole suinkaan mikään uraihminen, joka työhön panostaessaan laiminlöisi kodinhoidon. Ei, anoppini (49v.) tekee pätkätöitä milloin missäkin, ja on nytkin ollut muutaman kuukauden työttömänä.
Jos kuvailisin anoppiani yhdellä sanalla, se voisi olla: säälittävä. En voi sille mitään, että ajattelen näin, vaikka yleensä pyrin ajattelemaan ihmisistä hyvää. Mieheni kokee äitinsä suunnilleen samalla tavalla kuin minäkin, mutten tietenkään voi hänelle jatkuvasti valittaa hänen äitiään.
Minulla on anoppini suhteen aika lailla päinvastainen ongelma, mistä yleensä puhutaan. Hän ei puutu asioihimme, ei jakele neuvojaan, ei syyllistä minua tekemisistäni, jne. Sen sijaan hän on minun ja mieheni suhteen välinpitämätön, ei oikeastaan koskaan soittele meille, puhumattakaan, että tarjoaisi meille apuaan. Hän on niin kaukana hössöttävästä anopista kuin olla voi.
Tulen yleensä ottaen mainiosti toimeen vanhemman sukupolven kanssa, ja toivoin, että minulla syntyisi anoppiinikin lämpimät välit. Anoppini on minulle ystävällinen, eikä varmaan ajattele minusta pahaa. Siitä voin tietenkin olla tyytyväinen. Toivoisin häneltä kuitenkin aktiivisempaa suhtautumista minuun ja mieheeni.
Anoppini ei ole mikään kotitalousihminen. Hänen kotinsa on lähes aina sotkuinen, eikä hän juuri koskaan siivoile tai kokkaa ennen meidän tuloamme. Välillä olen hänen luonaan tehnyt taloustöitä, kun on näyttänyt siltä, että jotakin tarvitsisi tehdä. En usko, että hän on pahastunut siitä, vaikkei kyllä ole koskaan kiitellytkään mistään tekemisistäni. Oma äitini on aina pitänyt hyvää huolta kodista, ja niinpä minusta tuntuu uskomattomalta, että anoppini vaatteet lojuvat milloin missäkin, vessa on aina törkyisessä kunnossa ja kissatkin saavat kulkea pöydillä ja pissiä tiskialtaaseen! Tuntuu, ettei anopillani ole edes kodinhoidon perusasiat kunnossa, vaikka onkin kasvattanut (ex-miehensä kanssa) kolme lasta aikuisiksi.
Tilanteen tekee surkeammaksi se, ettei anoppini ole suinkaan mikään uraihminen, joka työhön panostaessaan laiminlöisi kodinhoidon. Ei, anoppini (49v.) tekee pätkätöitä milloin missäkin, ja on nytkin ollut muutaman kuukauden työttömänä.
Jos kuvailisin anoppiani yhdellä sanalla, se voisi olla: säälittävä. En voi sille mitään, että ajattelen näin, vaikka yleensä pyrin ajattelemaan ihmisistä hyvää. Mieheni kokee äitinsä suunnilleen samalla tavalla kuin minäkin, mutten tietenkään voi hänelle jatkuvasti valittaa hänen äitiään.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Anoppisi on mikä on .. on ollut varmasti jo paljon ennen sinun tapaamistasikin.
Sinun tehtäväsi ja asiasi ei ole anopin tavoille kouluttaminen.. ei todellakaan.
Olisit vaan tyytyväinen kun tulet saamaan anopin josta jo nyt tiedät että hän antaa teidän elää rauhassa omaa elämään, ei tunge itseään liikaa mukaan teidän asioihinne.
Mutta näinhän se näköjään menee että vaikka se anoppi päällään seisoisi, niin miniä tyytymättömänä valittaisi että seisoisi nyt ennemmin vaikka käsillään...
Avioliittoon meno EI tarkoita sitä, että sinä pisteytät miehesi äidin. Valitettavasti.
Tiedätkö, päivän mittaan anoppisi päässä pyörähtelee miljoonia ajatuksia. Hänen ajatuksensa käväisevät pojassaan, välillä sinussa. Hän tarkkailee ympäristöään, haistaa ja maistaa, ja aivosolut tuottavat vilkkaasti impulsseja.
Hän saattaa käväistä kauppahallissa, koskettaa tomaatin punaista pintaa. Hän ostaa kupposen kahvia ja keskustelee ystävättäriensä kanssa. Hän ihailee sinistä taivasta ja kuulee lokkien kirkunan. Hän muistaa nuoruutensa villit unelmat ja salaiset rakkaudet, pettymykset ja toteutuneet toiveet.
Et voi tietää anopin aidosta kiinnostuksesta poikaansa ja sinua kohtaan, koska et ole Jumala. Valitettavasti!
Anoppi on sielultaan vahva. Hän ei puutu pikkuasioihin, hän elää täydesti tätä päivää.
Hän katsoo, että miniän tulee oppia ilman hänen neuvojaan. Hän ajattelee, ettei tiedä kaikkea. Hän on nöyrtynyt elämän edessä. Hän ajattelee, että asioita voi tehdä monella tapaa ja miniällä on oma tapansa.
Anoppi on flegmaattinen pohdiskelija. Hän ei halua häiritä nuorta paria, vaan odottaa yhteydenottoa toisinpäin. Hän on tyytyväinen, kun nuorilta liikenee hänelle aikaa.
Anoppi näkee, että miniä on pätevä ja fiksu. Kuinka hän, miniää vanhempi nainen, voisi mennä tarjomaan apua? Se voisi olla loukkaavaa.
Auttaminen on arka asia. Auttaja nousee autettavan yläpuolelle.
Anoppi tietää sen. Hän on kokenut sen: jalo, pyhä ja viisas kaikkitietävä auttaja.
Anoppi on kiusaantunut, kun miniä tulee kylään ja auttaa. Se merkitsee, että anoppi ei ole tarpeeksi. Että anopissa on vika, että on jotenkin kyvytön. Silloin vanhempaa naista hävettää, voi että häntä hävettää nuoren edessä!
Vieras, kaunis, menestynyt miniä koskee hänen pöytäriepuunsa ja pyyhkii tarmokkaasti tahroja ja kissankarvoja pöydiltä.
Miniän silmissä vilahtaa inho, ja anoppi huomaa sen.
Anoppi ei tohdi häpeältään sanoa mitään, hän jopa häpeää häpeäänsä. On vain oltava hiljaa, kuin omaa intiimiyttä olisi kosketettu.
Anoppi ei ymmärrä.
Miniä on kiltti, mutta... mutta jotenkin tuntuu pahalta. Anoppi huokaisee, kun poika ja miniä lähtevät.
Nuoret ovat onnistuneita ja hän tällainen säälittävä, pätkätöitä tekevä nainen. Äsken joutui selittämään, että on tällä hetkellä työtön. Miniän katse oli alentuva, kärsivä. Anoppi on vaiti. Miniä olisi halunnut vertaisensa ihmisen anopiksi. Sellaisen jota ei olisi tarvinnut sääliä.
Anoppi siirtää ajatuksensa poikaan. On se silti hyvä, että pojalla on kunnon miniä. Toivottavasti tulevat onnelliseksi. Ja jäähän hänelle sentään kissat. Eläimet hyväksyvät hänet, tulevat puskemaan pohjetta ja kehräävät lohduttavasti hänelle.
Sinä osaat kirjoittaa kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kiitos sanoistasi.
mitä anopistasi kaipaat, siksi tuletkin olemaan "unelma" anoppi tulevalle miniälle/vävylle.
On anoppeja jotka vertailevat miniöitään keskenään.
On miniöitä jotka vertaavat anoppeja keskenään.
On miniöitä jotka vertailevat anoppeja jopa omiin äitiinsä.
On ihmisiä jotka ottavat ihmisen sellaisena kun ihminen on. Vertailematta.
Antakaa ihmisen olla sellainen kuin hän on. Kannattaako olettaa ja odottaa, että es anoppi tai miniä on sellainen ja tällainen. Ihan varmasti tulee pettymyksiä, jos niin kovin ahdas on se hyvän anopin ja kelvollisen miniän raami ja rooli. Skaalaan lisää leveyttä ja korkeutta!
Minun mielestäni ainoa asia, mitä on lupa odottaa ja edellyttää, on asiallinen ja kunnioittava käytös. Olkoon anoppi millainen vaan ja eläköön vaikka kuinka oudosti - se hänelle suotakoon, niinkuin kaikille muillekin. Kunhan ei tee toisille vahinkoa teoin tai sanoin.
Meidän naisten on aika mahdoton selviytyä pettymättä ja riitaantumatta, jos emme suo toisillemme sitä "omaa elämää", joka voi poiketa paljonkin omista normeista.
Ja jos joku ei saa anopistaan tai miniästään toivomaansa "kaveria", niin voisiko sen asian sivuuttaa vähin äänin. Onhan meillä vapaus ja mahdollisuus etsiä mieluista seuraa mistä vain.
Olen käynyt anoppini kanssa pitkän ja osin vaikeankin taiston. Mutta vaikeudet tulivat siitä, että hän jatkuvasti pyrki määräämään ja mestaroimaan meitä. Eli ylitti rajat. Mutta noin muutoin hän saa olla ihan sellainen kuin on.
Ja kun minusta tulee anoppi (alku jo olenkin) niin olisipa kamalaa, jos minun pitäisi olla luonteeltani ja tavoiltani toisenlainen, kuin mitä olen. Siis omassa kodissani. Tottakai, jos menisin loukkaamaan ja törkeilemään lapseni kotiin ja elämään, niin sille pitäisi laittaa stoppi.
Minun anoppini on saman tyylinen kuin sinun. Hän on maailman huonoin ruuanlaittaja (myös mieheni mielestä), välinpitämätön kodin suhteen ja äärettömän pihi. Ruuaksi saattaa olla pelkkiä keitettyjä perunoita ja jotain lisäksi mitä kaapista löytyy, makkaraa yleensä. Täytekakun tekeminen on hänestä tosi halpaa, kun ei tarvi kuin munia, sokeria, jauhoja, pakasteesta metsästä kerättyjä vattuja ja purkin kermaa. Tosi herkullista.
Mielipidettä hänellä ei ole mihinkään asiaan, hän on aina samaa mieltä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi näin kuin se, että puuttuisi joka asiaan ja sohlaisi meidän elämässä. Hyviä puolia on myös se, että mieheni osaa tehdä hyvää ruokaa, koska sanoo, että kotona oli pakko oppia tekemään.
Anoppini on oikein ystävällinen, leppoisa ja tiedän, ettei hän ole koskaan minua haukkunut tai arvostellen, olen hänen mielestään ok. Hän elää omansa näköistä elämää ja me omaamme. Hyvä niin.
Ilmeiseti olet kohtalaisen nuori, koska anoppisikin on vasta 49. Ja keromasi mukaan hänellä on elämän kokemusta, kasvattanut kolme lasta kelvollisiksi aikuisiksi (joista yksi on kelvannut sinullekin). Eikö jo se riitä arvostamiseen.
Ei kaikille ihmisille ole esim. kodin tiptop kunto se tärkein asia. Miksi sinulle tulee tunne että pitäisi tehdä jotain, siivota jne. Sinulla on erilainen siisteyskäsitys, mutta anoppihan siellä kodissa asuu et sinä...Millä oikeudella sinä puutut hänen tapaansa elää? Onko sinun käsityksesi se oikea?
Ole tyytyväinen että hän antaa teidän elää omalla tavallanne.
Juu, kyl tuli paha mieli tosta siun tekstistä. Miun äiti on just sellane, ettei oikeen kodin siisteydestä/ruoanlaitosta välitä. Silti se on maailman paras äiti. Vaikkei aina osaakkaan itse oma-aloitteisesti tarjota apua, mutta auttaa varmasti pyytäessä!
Aloin miettimään, että olisipa hirveää jos oma mieheni ajattelisi noin pahasti äidistäni. Itse ollaan siivousfanaatikkoja, ja meistä on vaan hauskaa kun jotkut voi olla niin välinpitämätön siisteydestä. :)
Parhaat naurut meijän suvussa yleensä saadaan, jos mennään äipän luo syömään :), mutta juttu onkin siinä, että nauretaan äidin kanssa - ei äidille. :)
Omat ajatukseni anopistani eivät johdu ainoastaan hänen puutteellisista huushollinpitotaidoistaan. Mielestäni ihmiset saavat toki olla erilaisia, ja saanpa sitten itse päteä keittiössä, kun anoppini ei ole mikään gourmet-kokki. :)
Enemmänkin minua vaivaa se, ettei anoppini yleensä millään tavoin valmistaudu meidän tuloomme. En toki oleta tuoretta pullaa ja kiiltäviä tiskialtaita, mutta harvoin hän on käynyt edes kaupassa ennen meidän tuloamme. Yleensä joudumme hetimiten itse lähtemään kauppaan, vaikka vierailusta olisi sovittu päiviä (tai viikkoja) etukäteen. Ja, mikä minua kummastuttaa eniten, anoppini ei koskaan osoita olevansa pahoillaan siitä, jos ei satu olemaan mitään tarjottavaa, tms.
Olen iloinen, että suhtaudut omaan äitiisi tuolla tavoin, vaikkei hän olekaan kotitalousihminen. Mielestäni on mukavaa huomata läheisen ihmisen joskus edes yrittävän olla vieraanvarainen, mutta omassa anopissani en ole ikävä kyllä sellaista yrittämistä havainnut.
Kiitos vastauksista. Ikävää, että olin tuottanut joillekin pahaa mieltä kirjoituksellani. En voi mitään näille ajatuksilleni, ja ajattelin tämän väylän olevan suhteellisen turvallinen keino purkaa ajatuksia. Mielestäni olisi epäreilua anoppiani kohtaan, jos alkaisin tällä tavoin jutella hänestä muille ihmisille, esimerkiksi vaikka omalle äidilleni, joka tosiaan on varsin erilainen äiti vahvuuksineen ja heikkouksineen. En halua kuitenkaan yhtään mustamaalata häntä läheisilleni (vaikka monet niin tekevätkin), ja siksi päätin tilittää teille.
Olen samaa mieltä siitä, että oma tilanteeni on paljon parempi kuin niillä, joiden anoppi puuttuu joka asiaan kysymättä, jne. Oikeastaan voin olla tosi tyytyväinen anoppiini, kun hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yleensä olenkin tyytyväinen, en minä tätä asiaa joka päivä mieti...
Ymmärrän, että teidän on vaikeaa ymmärtää ajatuksiani. Itse varmaan myös kauhistelisin, jos joku kirjoittaisi täällä näin. Olen hyvinkin useasti eri ihmissuhdetarinoita kuunnellessani ajatellut, että turhista valittavat. Luulen ajatusteni olevan kuitenkin aika inhimillisiä.
Tämä on tosiaan hyvä paikka keskustella ja purkaa asioita, jotka mietityttävät ja ehkä ahdistavatkin.
Ja kun kerran kysyit, niin tokihan vastataan - kukin oman elämänsä ja kokemansa perusteella.
Minun mielestäni sinulla itselläsi on nyt kasvun paikka. Jos vaan pystyt, niin iloitse anopista, joka ei päällepäsmäröi teidän elämässänne. Ehkä hänessä on muitakin myönteisiä puolia? Ja ne kielteiset puolet ja vajavaisuudet (sinun näkökulmastasi katsoen) koitat vaan ottaa faktana, mille et mitään voi, eikä sinun pidä edes yrittää.
Ymmärsin, että sinä olet saanut anopilta sellaisen "lahjan", että sinut hyväksytään sellaisena kuin sinä olet. Se on todella arvokas asia. Voitko antaa saman hänelle? Hän saa olla omanlaisensa ja ihan riittävä sellaisena.
hmm... kerroit anopin olevan työtön tai pätkätöissä, luultavasti siis tosi pienet tulot. Toisaalta hän ehkä ajattelee pojan tulevan kotiinsa, siis ei odota varsinaisesti "vieraita". Olipa niin tai näin, voisitte tietysti ottaa tavaksi viedä pullapussin tai ruokakassin tuliaisiksi, siin on viemiset mietittynä eikä tarvitse kauppaan lähteä. Tai tarjota anopille ruuat jossain lähiravintolassa, jos teidän taloustilanteenne sallii.
tai sitten anopin ehdoilla.
Kaikkein kunnioittavimmin olisi, jos ei olisi tarjoilua, niin ei sitten. Silloin vain juteltaisiin ja lähtiessä moikattaisiin.
Jos anoppi tarjoaisi kahvia ilman pullaa, niin se nautittaisiin ilman pullaa ja kiitettäisiin kahvista.
Ei siivoamista, ei huushollaamista. Hyväksyttäisiin anoppi niine hyvineen ilman itsetehtyjä lisukkeita.
Ollaan aika usein vietykin pullapusseja mukanamme. Kirsti-tädin ehdotus anopin ehdoilla etenemisestä kuulostaa kieltämättä kuitenkin kunnioittavammalta anoppia kohtaan.
Yritän tästä lähtien olla stressaamatta tarjoiluista, yms. Kyllä kahvia voi juoda ilman pullaakin.
Tapasin anoppini juhannuksena. Poikettiin hänen luonaan mökillemenomatkalla aattoiltapäivänä. Kuvio oli tuttu: oli sovittu vierailusta, ja puhuttu, että viedään mukanamme jotakin lihaa grillattavaksi. No, anoppi ei ollut hankkinut muuta tarjottavaa kuin kaksi pulloa limsaa (hyvä sekin!), mutta onneksi kaapista löytyi entuudestaan muutama tomaatti ja kurkkusalaattia, joilla saatiin ihan kelvolliset lisukkeet lihoille. Paikalla oli mieheni ja minun lisäksi anopin kutsumina hänen siskonsa miehensä kanssa, mutta eipä anoppia tai vieraita näyttänyt haittaavan hieman puutteelliset tarjoilut. Ehkä omituisempaa oli, että anoppi lähti yksin saunaan melkein heti vieraiden tultua (vaikka molemmat pariskunnat tulivat sovittuun aikaan). Mieheni sitä aikansa tuskaili, mutta itse yritin parhaani mukaan pitää seuraa anopin siskolle ja hänen miehelleen lihojen tiristessä grillissä. Vaikka tilanne oli vähän outo, saatiin kuitenkin aloitettua juhannuksenvietto ihan mukavissa tunnelmissa.
Yritän parhaani mukaan oppia hyväksymään anoppini omine omituisuuksineen. Kiitos kaikille vastaajille! Hyvää kesän jatkoa!
Do the DEW
Tuli viestistäsi mieleen kyllä se, että anoppisi saattaisi olla lievästi masentunut? Ei jaksa hoitaa kotia yms. Eikä varmasti ole helppoa 50-vuotiaana olla pätkätöissä - aina se ei ole oma vika jos vakituista työtä ei löydy. Myöskin vaihdevuodet tulivat mieleen. Me ihmiset olemme niin erilaisia. Muistan kun sain keskimmäisen poikamme - olin 3 kuukauden ajan hirveän väsynyt yms. Samaan aikaan oli lehdessä juttu nuoresta kauniista menestyvästä äidistä, joka odotti kaksosia ja aikoi tehdä äitiyslomalla väistöskirjan - olen ihan varma, että tämä äiti teki väikkärin ja hoiti myös kaksoset. Voitte vain arvata kuinka huonoksi itseni tunsin yhden lapsen hoitamisen uuvuttamana...
Miten mahtaa anoppi ajatella sinusta? Oletko tullut ajatelleeksi, että kaikkitietävä olemuksesi ei ehkä olekaan anoppisi jakamattoman ihailun kohde?
Jospa häntä ei sinun asiasi penninkään verran kiinnosta, ja hän vain kiusaantuu, kun tulet ja katsot nenääsi pitkin sotkuista vessaa ja tiskejä.
Onko välit poikaansakaan kovin läheiset?
Eläimet ajavat jälkikasvunsa pois, kun ne tulevat omillaan toimeen. Ihminen ei, mutta tiukka side vanhempien ja lasten välillä löystyy ja ehkä jopa katkeaa, eikä siihen tarvita mitään erityistä syytä.
Elä elämääsi, niin tekee anoppisikin.