Kirjoitanpa tänne, vaikka vain selventääkseni tilannetta itselleni. Toki toivoisin kommenttejakin.
Olemme avopari (n. 7v yhdessä). Suhteemme on ollut enemmän tai vähemmän riitaisa, ja hankala. Mutta molemminpuolista välittämistä on kyllä, ja on ollut hyviäkin aikoja. Minulla on ollut masennusta,ahdistusta, ja muutakin sairastelua, mikä myös tietysti on syönyt suhdettamme. Ehkä kaikkein eniten. Eli minulla on henkisiä ongelmia, ja mieheni ei suostu myöntämään sitä. Odottaa vain, että kyllä tästä tokenen.
Nyt on aloitteilla terapiakin.
Olen todella ujo, ja minulla ei ole montaa kaveria avomiehen lisäksi. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta jne.
(Tämä teksti sopisi varmaan paremmin tuonne mielenterveys-palstalle, mutta tuli nyt tähän...)
Nyt olisi sitten tilanne, että mies haluaisi muuttaa maalle, ostaa talon (n.25 km lähimpään kauppaan/kaupunkiin). Hän on halunnut sitä oikeastaan aina, mutta nyt olisi tilaisuus.
Minua ahdistaa ja pelottaa ihan hirveästi; en ole yhtään varma haluanko maalle. Kaiken lisäksi minulla on autolla ajamisen pelko (ajoin ulos tieltä kerran, ja pelko hiipi sitten pikkuhiljaa). Ja tämä pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Mieheni ei ota vakavasti tuotakaan, eikä sitä, vaikka kuinka yritän sanoa, etten halua muuttaa.
KUn puhumme aiheesta, tulee riita, ja mies sitten sanoo, että ok, ei sitten muuteta. Mutta minun on turha sitten hänelle enää mitään toiveita esittää, hän aikoo elää niinkuin huvittaa, ostaa mitä tahtoo, ryyppää kavereiden kanssa. Ja minulla ei ole sanomista.
Eli suomeksi sanottuna elämämme menisi huonompaan suuntaan vaikkemme muuttaisi(vaikeaa kun on ollut jo nytkin). Mieheni tulisi onnettomaksi, ja minulla taas on vahva tunne, että tulisin onnettomammaksi siellä maalla.
Pattitilanne siis, enkä tiedä mitä tehdä. Eroajatuksetkin käyvät mielessä jatkuvasti, ja olen niistä sanonutkin. Mieheni ei kommentoi, kuin suuttumalla.
En haluaisi miehen unelmaa pilata, mutta maalle muutto ei houkuttele. Minulla on terapiat kesken, ja yksi harrastus kaupungissa, mikä on ollut sellainen henkireikä. Muuten kun olen niin ujo, ettei oikein sosiaalista elämää ole. Ne varmastikin jäisivät muuton myötä.
Miehen mielestä ero ei tule kai kysymykseenkään, vaikka hän toisinaan kohtelee minua huonosti (haukkuu, uhkailee jne. humalassa yleensä), ja tulee todellakin tunne, että ei pidä minkään arvoisena.
Olisiko jollain jotain neuvoa. Täytyykö antaa periksi, ja suostua muuttoon. TUo autolla ajamisen pelko on vain niin paha, että olen varma, että en ole hengissä kauaa, tai vähintäänkin halvaannun. Tai mikä pahempaa, aiheutan jollekin muulle jotain. (pelkään siis, että kolaroin taas)!
Ja mietin, onko tässä ahdistuksessa muutakin? ahdistaako tämä suhteemme niin, että oireilen henkisesti ja fyysisestikin. En saa ajatuksiin selkoa! Miehen kanssa en saa näitä puhuttua, kun hän ei kommentoi, suuttuu, lähtee pois tms. kun yritän kertoa tuntemuksistani.
Sekava sepustus, mutta kommentoida saa.
Olemme avopari (n. 7v yhdessä). Suhteemme on ollut enemmän tai vähemmän riitaisa, ja hankala. Mutta molemminpuolista välittämistä on kyllä, ja on ollut hyviäkin aikoja. Minulla on ollut masennusta,ahdistusta, ja muutakin sairastelua, mikä myös tietysti on syönyt suhdettamme. Ehkä kaikkein eniten. Eli minulla on henkisiä ongelmia, ja mieheni ei suostu myöntämään sitä. Odottaa vain, että kyllä tästä tokenen.
Nyt on aloitteilla terapiakin.
Olen todella ujo, ja minulla ei ole montaa kaveria avomiehen lisäksi. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta jne.
(Tämä teksti sopisi varmaan paremmin tuonne mielenterveys-palstalle, mutta tuli nyt tähän...)
Nyt olisi sitten tilanne, että mies haluaisi muuttaa maalle, ostaa talon (n.25 km lähimpään kauppaan/kaupunkiin). Hän on halunnut sitä oikeastaan aina, mutta nyt olisi tilaisuus.
Minua ahdistaa ja pelottaa ihan hirveästi; en ole yhtään varma haluanko maalle. Kaiken lisäksi minulla on autolla ajamisen pelko (ajoin ulos tieltä kerran, ja pelko hiipi sitten pikkuhiljaa). Ja tämä pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä.
Mieheni ei ota vakavasti tuotakaan, eikä sitä, vaikka kuinka yritän sanoa, etten halua muuttaa.
KUn puhumme aiheesta, tulee riita, ja mies sitten sanoo, että ok, ei sitten muuteta. Mutta minun on turha sitten hänelle enää mitään toiveita esittää, hän aikoo elää niinkuin huvittaa, ostaa mitä tahtoo, ryyppää kavereiden kanssa. Ja minulla ei ole sanomista.
Eli suomeksi sanottuna elämämme menisi huonompaan suuntaan vaikkemme muuttaisi(vaikeaa kun on ollut jo nytkin). Mieheni tulisi onnettomaksi, ja minulla taas on vahva tunne, että tulisin onnettomammaksi siellä maalla.
Pattitilanne siis, enkä tiedä mitä tehdä. Eroajatuksetkin käyvät mielessä jatkuvasti, ja olen niistä sanonutkin. Mieheni ei kommentoi, kuin suuttumalla.
En haluaisi miehen unelmaa pilata, mutta maalle muutto ei houkuttele. Minulla on terapiat kesken, ja yksi harrastus kaupungissa, mikä on ollut sellainen henkireikä. Muuten kun olen niin ujo, ettei oikein sosiaalista elämää ole. Ne varmastikin jäisivät muuton myötä.
Miehen mielestä ero ei tule kai kysymykseenkään, vaikka hän toisinaan kohtelee minua huonosti (haukkuu, uhkailee jne. humalassa yleensä), ja tulee todellakin tunne, että ei pidä minkään arvoisena.
Olisiko jollain jotain neuvoa. Täytyykö antaa periksi, ja suostua muuttoon. TUo autolla ajamisen pelko on vain niin paha, että olen varma, että en ole hengissä kauaa, tai vähintäänkin halvaannun. Tai mikä pahempaa, aiheutan jollekin muulle jotain. (pelkään siis, että kolaroin taas)!
Ja mietin, onko tässä ahdistuksessa muutakin? ahdistaako tämä suhteemme niin, että oireilen henkisesti ja fyysisestikin. En saa ajatuksiin selkoa! Miehen kanssa en saa näitä puhuttua, kun hän ei kommentoi, suuttuu, lähtee pois tms. kun yritän kertoa tuntemuksistani.
Sekava sepustus, mutta kommentoida saa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
muutosta!!! Nyt ei ole oikea ajankohta sille asialle! Ensin pitäisi saada muu elämä tasapainoon ja parisuhdekin! Älä edes harkitse muuttoa, se on minun ehdoton mielipiteeni!
Voimia!
-Paniikkihäiriötä, fobiaa, ahdistusta, masennusta, välttelykäyttäytymistä...ja terapiaa takana 8vuotta-
olen elänyt saman tapaisessa liitossa.Itse kärsin todella paljon, mieheni joi ja käytti muita aineita. Minuun hän ei käynyt käsiksi, muuten kuin henkisesti. Usein olin vessassa lukkojen takana kunnes hän sammui. olin masentunut ja söin mieliala lääkkeitä, rauhottavia..Hyviäkin päiviä oli mieheni kanssa, mutta ei tarpeeksi..
jotenki sain eräänä päivänä voimaa ja ajattelin että nyt riitti, en elä enää näin päivääkään. Päähänpistosta heitin miehen tavarat ulos (kait se johtu mun sen hetken mielenvikaisuudesta) ja sanoin että tänne ei ole enää asiaa,se oli minun asunto ja avomieheni vaan oli siellä.Kyllähän jouduin soittaa poliisin pari kertaa kun mieheni tuli alaovien lasin läpi yms.
5 vuotta kestin. paloin vaan niin loppuun sinä aikana, kävin myös terapiassa silloisen miehen takia. Kyllä se ero sattui, mutta ajattelin että pian helpottaa...niin se sitten teki..nyt elän ihanaa elämää uuden miehen kanssa ja meidän pojan. Henkiset ongelmat on jääny entiseen elämään. Tuohon sinun tilanteeseen on vaikea sanoa mitä pitää tehdä, mutta se on totta että aika parantaa haavat ja en ole päivääkään kadunnut että lähin ahdistavasta suhteesta pois. Kun kysyit että ahdistaako suhde niin että oireilet henkisesti..Minulla ainakin johtu, kun näin jälkeen päin miettii..en sillon kanssa sitä tajunnut. Voimia sulle!
Jos miehesi kohtelee sinua huonosti niin jätä hänet.
Suomessa on parempiakin miehiä jotka osaavat kuunnella ja tukea sinua.Ei sinun ole pakko muuttaa maalle jos et halua.