En oikeen tiedä miten kauan on normaalia yrittää. minä en rakasta miestäni yhtään, en ole pariin vuoteen rakastanut. En tykkääkkään. Sääliä olen nyt alkanut tuntemaan, jos katon häntä. Mies haluaa olla mun kanssa, on aina halunnut, väkisinkin. Ollaan jotain yli 5vuotta oltu yhdessä. 2pientä lasta..
Nyt mulla on edessä muutto pois lasten kanssa. Olen odottanut kuukausia että voin asua yksin lasten kanssa, suhteemme siis on aivan solmussa eikä minulla ole haluja yrittää enään. Olen kyllä yrittänyt, ja koettanut vaikka mitä. Mies on aina syyttänyt vain mua, ja kaikenlaisia ongelmia on muutenkin ollut. Minusta mies olisi oikeasti terapian tarpeessa, mikään ei ole ollut normaalia koskaan. Enään en saa käydä missään, tiedän että kotona ollaan vihasia olin sitten tunnin pois tai kaksi. Ymmärrän että sitä sattuu paljon.. mutta olisiko se ollut niin mahdotonta joskus myöntää omat virheensä. ei aina sanoa että jos minä vain muuttuisin. Eikä se ole edes siitä. Haluan oman elämän, jossa ei tarvitse pelätä.
Stressaan aivan älyttömästi tulevaa. Olen pettynyt itseeni, vihanen. Tuntuu että pilaan lasten elämän, tämähän on mun päätös vain. Mies tulee varmasti syyttämään mua, ja onkin monesti sanonut että pilaan kaikkien elämän. Haukkuu mua lapsille, ja eniten haukkuu mua. Vuosia mä uskoin sen juttuja, ja osaan syllistää itseäni nykyään todella hyvin. Mua satuttaa aivan helvetisti se, että tahtoisin elää onnellista elämää. Mutta mies sanoo että vaadin kokoajan itselleni liikaa, miksen voi olla nyt vain onnellinen. En vain voi, tää parisuhde on kuin vankila. Ja mitä sitten vaikkei olisi, ei kai aina ihmiset voi väkisin olla loppuelämää yhdessä. Eikö suhde pidä lopettaa jos se tekee pahaa. Onko mulla oikeus tehdä päätös lasten tulevaisuudesta, ja muuttaa pois.
Miksi tän kaiken pitää olla näin vaikeata. eikai se voi helppoa ollakkaan. En ole tuntenut mitään tunteita kuukausiin miestä kohtaa, toivonut että se löytäisi toisen ja jättäisi mut. Nyt kun onkin muutto edessä, muka pelkään sitä että tapaa jonkun toisen. Miksi ihmeessä, kun en edes tykkää siitä. Tunnen sääliä kun katson sitä, tuntuu ettei sen mitkään suhteet tule koskaan onnistumaan ellei se luovu siitä ylepydestään. Hänessä on paljon narsistisia piirteitä, ihan äiti-suhteesta lähtien.. en itse usko sitä, mutta läheiseni niin ajattelevat.
Tiedän, että elämäni lasten kanssa omassa kodissa tulisi olemaan onnellista. Rauhallista, mitä kaipaankin. Saisin joskus olla hetken yksin, voisin kirjottaa sitä kirjaa mitä vuosia suunnittelin. Uskaltaisin nähdä kavereita, etten erakoitusi. Kukaan ei haukkuisi mua, tai antaisi mun hoitaa aivan kaiken. Ei mun voimat riitä enään. Tuntuu että pää hajoo, jos jatkaa näin. Olen masentunut tämän suhteen takia. Eniten sen, että minä teen sen päätöksen josta kaikki sitten voivat arvostella ja syytellä. enkä oikeasti jaksa enään sitä.
Nyt mulla on edessä muutto pois lasten kanssa. Olen odottanut kuukausia että voin asua yksin lasten kanssa, suhteemme siis on aivan solmussa eikä minulla ole haluja yrittää enään. Olen kyllä yrittänyt, ja koettanut vaikka mitä. Mies on aina syyttänyt vain mua, ja kaikenlaisia ongelmia on muutenkin ollut. Minusta mies olisi oikeasti terapian tarpeessa, mikään ei ole ollut normaalia koskaan. Enään en saa käydä missään, tiedän että kotona ollaan vihasia olin sitten tunnin pois tai kaksi. Ymmärrän että sitä sattuu paljon.. mutta olisiko se ollut niin mahdotonta joskus myöntää omat virheensä. ei aina sanoa että jos minä vain muuttuisin. Eikä se ole edes siitä. Haluan oman elämän, jossa ei tarvitse pelätä.
Stressaan aivan älyttömästi tulevaa. Olen pettynyt itseeni, vihanen. Tuntuu että pilaan lasten elämän, tämähän on mun päätös vain. Mies tulee varmasti syyttämään mua, ja onkin monesti sanonut että pilaan kaikkien elämän. Haukkuu mua lapsille, ja eniten haukkuu mua. Vuosia mä uskoin sen juttuja, ja osaan syllistää itseäni nykyään todella hyvin. Mua satuttaa aivan helvetisti se, että tahtoisin elää onnellista elämää. Mutta mies sanoo että vaadin kokoajan itselleni liikaa, miksen voi olla nyt vain onnellinen. En vain voi, tää parisuhde on kuin vankila. Ja mitä sitten vaikkei olisi, ei kai aina ihmiset voi väkisin olla loppuelämää yhdessä. Eikö suhde pidä lopettaa jos se tekee pahaa. Onko mulla oikeus tehdä päätös lasten tulevaisuudesta, ja muuttaa pois.
Miksi tän kaiken pitää olla näin vaikeata. eikai se voi helppoa ollakkaan. En ole tuntenut mitään tunteita kuukausiin miestä kohtaa, toivonut että se löytäisi toisen ja jättäisi mut. Nyt kun onkin muutto edessä, muka pelkään sitä että tapaa jonkun toisen. Miksi ihmeessä, kun en edes tykkää siitä. Tunnen sääliä kun katson sitä, tuntuu ettei sen mitkään suhteet tule koskaan onnistumaan ellei se luovu siitä ylepydestään. Hänessä on paljon narsistisia piirteitä, ihan äiti-suhteesta lähtien.. en itse usko sitä, mutta läheiseni niin ajattelevat.
Tiedän, että elämäni lasten kanssa omassa kodissa tulisi olemaan onnellista. Rauhallista, mitä kaipaankin. Saisin joskus olla hetken yksin, voisin kirjottaa sitä kirjaa mitä vuosia suunnittelin. Uskaltaisin nähdä kavereita, etten erakoitusi. Kukaan ei haukkuisi mua, tai antaisi mun hoitaa aivan kaiken. Ei mun voimat riitä enään. Tuntuu että pää hajoo, jos jatkaa näin. Olen masentunut tämän suhteen takia. Eniten sen, että minä teen sen päätöksen josta kaikki sitten voivat arvostella ja syytellä. enkä oikeasti jaksa enään sitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Todellakin sinulla on oikeus tehdä ratkaisu ja lähteä sellaisesta helvetistä. Jotenkin tuli mieleen omat kokemukset vuosien takaa. Mietin monta vuotta juuri samoin, että kuinka kauan pitää jaksaa yrittää.Alkoi jo tuntua, että itse sekoaa.Lapseni olivat jo koululaisia, kun alkoi mennä huonosti. Se heijastuu myös lasten elämään, jos parisuhde ei toimi. Pienet lapset selviytyvät.
Joo mulla oli samantapainen tilanne, tosin olin itse se joka jätettiin.
2 lasta ja oltiin yhdessä noin 4 vuotta, siitä on nyt vuosi kun hän lähti kotoa minun ongelmieni takia, meillä oli kummallakin perso suhde alkoholiin ja se loppujenlopuksi sitten koitui suhteemme tuhoksi. alkuaika meni ihan mukavasti mutta kun sairastuin itse psyykkisesti ja aloin käyttää yhä enemmän lääkkeenä alkoholia niin homma karkasi käsistä, hoitokierteen jälkeen kuitenkin aloin juomaan uudelleen ja sitten avovaimon mitta täyttyi ja hän lähti lasten kanssa. tosin silloin vielä hän vakuutteli että kun lopetan juomisen niin suhteemme voisi vielä jatkua, no minun kuilu syveni syvenemistään tuli kaikenmaailman itsesäälit ja muut mukaan mikään ei ollut enää mitään... pidettiin kuitenkin tiivistä yhteyttä hänen kanssaan mutta se hiipui pikkuhiljaa alamäen jatkuessa, sitä mukaa kun yhteydenpito alkoi hiipua mustasukkaisuuteni alkoi orastaa ja kaikki sitten kohtasi tiensäpään tänä keväänä kun minulla ei ollut sitten enää muuta sanottavaa kuin valittaa vain joka asiasta, ja siihen se yhteydenpito sitten loppuikin toistaiseksi kokonaan, mutta se oli onni minulle koska havahduin itse ryyppäämiseeni ja siihen ettei maailmankuvani ollut enää todellinen, odotin aina vain iltaa jotta pääsin juomaan kaikki asiat ratkaistiin vain juomalla lisää, koko maailma oli minua vastaan ja siitäkin sitten syytin exääni. no nyt olen 2kk ollut paremmalla tiellä ja olen lopettanut ryyppäämisen, suhdetta en enää saa exääni korjattua ja en loppujenlopuksi edes tiedä haluaisinko enää sitä korjatakkaan koska tämä viimeinen vuosi varmasti on muuttanut meitä kumpaakin niin paljon ja tekemäni asiat kuitenkin kalvaisivat hänen mieltään niin paljon etten siitä selviäisi anteeksipyynnöillä enkä kukkapuskilla. olen ollut täydellinen idiootti ja pilannut oman ja exän suhteen. ja tulen sitä katumaan koko loppuelämäni nyt kun sen vihdoinkin itsekkin tajuan, onneksi lapsia saan tavata mutta ei se heillekkään varmasti ole helppoa ollut, ja ei tule tulevaisuudessakaan olemaan. mutta näillä korteilla mennään ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, joskus aina toivon että exäni todella sanoisi minulle sen mikä on tulevaisuudessa edessä, koska hän ei ole minulle mitään luvannut mutta sanoi aina "katsotaan tulevaisuudessa mikä on tilanne"...
kiitos ja kumarrus mamma...