Kerron teille tarinani koska täällä on useita naisia keitä tarinani varmaan koskettaa.
Menin 2kymppisenä naimisiin, opiskelin, loin uran ja erosin liitosta 32-vuotiaana. Liitosta ei syntynyt lapsia koska aviomieheni ei niitä halunnut.
Tapasin 33-vuotiaana miehen joka oli eronnut ja kenellä oli 2 lasta. 35-vuotiaana muutin yhteen avoliittoon tämän miehen kanssa. Ostimme asunnon mihin hänen toinen lapsensa muutti kanssamme. Toinen jäi äitinsä kanssa asumaan. Vuoden päästä minuun iski vauvakuume ja keskustelin mieheni kanssa siitä. Ja ilmoitti ettei hän enää haluaisi lapsia, nämä nykyiset riittivät. OK, ajattelin, en pakota ketään tekemään lapsia kanssani eikä mieleenikään tullut että olisin lopettanut pillerien ottamisen salaa.
Meni pari vuotta, suhteemme oli erittäin hyvä molempien mielestä. Rakastin ja rakastan hänen molempia lapsiaan, ja varsinkin tätä joka asui kanssamme. Hänestä tuli minulle kuin oma lapsi. Vähän yli vuosi sitten sain kuulla sairastavani munasarjojen liikakasvua eli leikkauspöydälle. Minut leikattiin 38-vuotiaana, poistettiin toinen munasarja ja kohtu...vahvana ihmisenä kävin läpi sen suruni, mieheni tuki minua kaikin keinoin. Kaikesta tästä huolimatta suhteemme loisti, rakastimme toisiamme syvästi ja seksi sujui upeasti...siinä leikkauksen aikana minulta "kiristettin" välilihaa jolloin olin aivan kuin neitsyt ja mieheni mielestä paikkani vaan paranivat entisestään.
Sitten tapahtui romahdus. Puoli vuotta sitten mieheni ilmoitti että on tavannut 30-vuotiaan naisen, rakastunut tähän ja haluaa hänen kanssaan lapsen koska minä olin hedelmätön. Sanat hävisivät suustani, tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt siihen paikkaan...ja erohan siitä tuli.
Nyt, 39-vuotiaana naisena katson itseäni peilistä. Näen siellä ulkoisesti nätin ja hyvin hoidetun naisen, iloisen ja hymyilevän. Kukaan ei näe sieluuni, kukaan ei tiedä kuinka kärsin. Enkä tiedä pystynkö kohtaamaan enää koskaan miestä jota voisin ja haluaisin rakastaa. En voi unohtaa ex-mieheni loukkausta, en voi vaikka kuinka olen yrittänyt. Mutta nousen tästä itsesäälistä vielä, en tänään, en huomennakaan mutta jonain päivänä olen taas se nainen joka olin joskus.
Uskoin että olisin ollut niin vahva kestämään mitä vaan, mutta se usko ei riittänyt. Kysymys vaan kuuluu? Kuinka kauan menee ennenkuin särkynyt sydän kootaan kasaan?

Vastaukset 5
Vanhimmat
tarinasi on kuin suoraan sinkkunaisten pahimmista painaijaisista...melkein tekee mieli hautautua peiton alle pariksi vuosikymmeneksi.
Eronneen on usein muutenkin jo vaikea luottaa siihen että kykenee uuteen suhteeseen täysipainoisesti, ilmankin tuollaista painolastia. Helppoja neuvoja, siis neuvojan kannalta: älä tule kyyniseksi, älä katkeroidu, äläkä menetä luottamustasi ihmisiin. Tulet vielä huomaamaan että maailma on täynnä ihania, mukavia ihmisiä. Keskity kuitenkin ensin siihen että saat korjattua itsesi, se vahvempi sinä on jo pinnan alla muhimassa.
Kertomuksesi oli todella järkyttävä.
Tuntuu, että voiko ihminen suurempaa vääryyttä saada osakseen. Mutta aika tekee tehtävänsä ja olotila helpottuu pikkuhiljaa. Toivon Sinulle voimia.
Kyllähän kyseinen kohtalo koskettaa miehenkin tuntoja kun ajattelee mitä toiset ihmiset joutuvat elämässään kestämään, ja vielä selviävät siitä.
Tuskin sitä särkynyttä sydäntä koskaan saa kasaan kyllä se muistuttaa koko loppuelämän (näin ainakin itselläni).
En todellakaan voi muuta kuin toivottaa voimia kestää arki ja aurinkoisia päiviä.
Oikeesti uskomaton tarina, en sääli sinua koska sääli on sairautta, mutta tunnen omanlaistani yhteenkuuluvuutta kanssasi, olen nuori (21v.) mutta hyvin paljon jo ehtinyt kokea sydänsuruja siis oikeita sydänsuruja eikä mitään teini-iän huuhaajuttuja...
Siihen kuinka kauan aikaa menee ennenkuin pystyy keneenkään luottamaan tai pystyy rakastamaan niin se on ihmisestä kiinni. Jokainen on yksilö eikä kukaan voi sanoa että hei, sulla menee kaksi viikkoa tai vuotta ennenkuin pystyt luomaan mitään uutta.
Se ettei tämä miehesi halunnut lapsia, oli kyllä todella raskasta näin jälkeenpäin ajatellen varmasti sinulle, mutta toisaalta silloinhan se oli sen ajan vaihtoehto ja menneisiin asioihinhan emme voi enää vaikuttaa vaikka haluaisimme. Toisaalta on vain yritettävä tulevaisuudessa tehdä niinkuin on parasta, lähinnä tässä maailmassa on parasta kun ensimmäisenä ajattelee itseään.
Mutta muista että on vaihtoehtoja jos haluat lapsen, esim. adoptiohan voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, vai oletko päättänyt ettet enää halua lapsia?
Oikeasti, toivotan sinulle onnea elämässä ja muista että ei ole kiire minnekään, luulenpa että nyt olisi sinun aika antaa itsellesi aikaa, ja miettiä mitä tehdä seuraavaksi. Ja muista ettei kaikki miehet ole tuollaisia!
Voimia!
Hieman ihmetyttää noin lääketieteelliseltä puolelta, minkä ihmeen takia poistettaisiin kohtu, tai edes munasarjat, munasarjojen suurentumisen takia?
Eri asia tietenkin on, mikäli kyseessä on syöpä, mutta sitähän et sanonut. Ja jokuko suostui tekemään sinulle niinkin turhan leikkauksen kuin välilihan leikkaaminen ja kiinniompelu (kun ei ole kyse synnytyksestä ja vauvan ulosmahtumisesta)? Joka muuten ei tee sinusta "tiukkaa kuin neitsyt".
Koskettava tarina kylläkin toisaalta, mutta lieneekö tosi?