Olemme olleet avoliitossa nykyisen poikaystäväni kanssa yli 2 vuotta. 3 vuotta olemme siis seurustelleet. Tutustuimme lukiossa.
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailmanparantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni. Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailmanparantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni. Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Vastaukset 26
Vanhimmat
saada hänet ymmärtämään että hän kärsii masennuksesta ja käymään lääkärissä. Jos hän ei usko, että hänessä on mitään vikaa, eipä sille paljon mitään voi. Mielentilat siirtyvät läheisiin, joten sinäkin saatat olla vaarassa masentua hänen takiaan. Tee siis johtopäätöksesi, jos hän ei suostu mihinkään.
selostettu kysymys, että pakkohan tähän on vastata. Tällä palstalla harvemmin näkee näin selkeää ja asiallista kysymystä.
Tiedän olevani itsekin kroonisesti alakuloinen. Masennukseksi asti on ole tilaani luokitellut ja sen tähden en ole diagnoosia/apua vielä lähtenyt hakemaan. Käyn töissä ja joskus saan jopa harrastettua jotain pientä. Tiedän kuitenkin toivottomasta olotilasta jonkinverran.
Sanoisin että sinun tekemisilläsi ei ole asiaan juurikaan vaikutusta. Ainoa oikea osoite tuossa tilanteessa on lääkäri, jos saat hänet sellaiseen houkuteltua. Sinnekään ei ketään pakottamalla saa.
Joku pysäyttävä muutos vois olla se ruiske joka ajaa lääkäriin tai muutoin apua hakemaan.
näytä miehelle kirjoituksesi, hän saattaa katsoa sinua pitkään ja miettiä... miksi te ylipäätään olette yhdessä.
Miksi hän miettisi kirjoituksen jälkeen yhdessäoloamme?
Olinko mielestäsi idiootti kun täältä asiaa kysyin?
että hän on sinua huomattavasti älykkäämpi.
Masennusdiagnosointisi saattaa loukata häntä.
Tiedän kyllä tuon vaihtoehdon. Ja siksi en ole diagnosoinut häntä vaan kunhan kyselen, että onko hän masentunut ja jos on niin mitä tehdä?
mene lääkäriin.
mitäs kummalista tuossa sit muka on? En yhtään ihmettele ettei suomalainen valkoihoinen veronmaksaja halua lähteä ulos kun heti hyppii moniosaaja kulttuuri rikastuttajat silmille
lähteä siksi että poikaystävälläsi ei ole ketään muutakaan? Hänellähän ei ole ketään muuta siksi ettei hän ole sellaista tarvinnut, kun olet toiminut sekä tyttöystävänä että äitinä. Voisit nyt ainakin alkuun lopettaa äitinä toimimisen. Siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä, ettei miehellä ole sen kummempia ystäviä kuin mainitun kaltaisia kavereita.
"Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa."
Pitkäjänteisten suunnitelmien tekeminen ei mielestäni ole kovin tyypillistä masennuksesta kärsivälle, mutta voin olla väärässäkin.
Sinänsä maailmanparantaja- ja salaliittohörhöt ovat sietämättömiä ihmisiä, olivat masentuneita tai eivät.
"Pitkäjänteisten suunnitelmien tekeminen ei mielestäni ole kovin tyypillistä masennuksesta kärsivälle, mutta voin olla väärässäkin."
Olet varmaan oikeassa, mutta hän kai vain sanoi että suunnitelmat ovat tärkeitä. Ei hän ilmeisesti suunnitellut tai aikonutkaan suunnitella itselleen mitään. Tärkeintä kai oli sanoa vaan jotain, ettei tarvitse tehdä mitään ja pääsee irti tilanteesta. Kuitenkin riippuu masennuksen asteesta, vieläkö on jotain toivoa edes tulevaisuudessa yrittää mitään, vai onko jo luovuttanut kaiken. Jos sentään netti jaksaa kiinnostaa tai maailmankaikkeus yms., ei se vielä pohjalla ole. On se sentään jaksanut kammeta itsensä ylös sängystä.
Hän toivoisi, että hänellä olisi tulevaisuudensuunnitelmia, mutta hänellä ei ole eikä hän niitä tee.
hyvin tyypillistä, että ei pysty näkemään minkäänlaisia mahdollisuuksia, vain esteitä. Tuo "suunnitelmien laatiminen" voi olla juuri sitä. Elämä on epävarmaa ja muuttuu koko ajan eikä sitä todellakaan voi suunnitella kovin pitkälle. Ehkä miehesi kokee epävarmuutta ja ahdistusta tästä, varsinkin, jos hänen elämässään on tapahtunut suuria (epämiellyttäviä) muutoksia. Miehestäsi voi tuntua, että mikään ei ole varmaa eikä mihinkään voi luottaa, minkäänlaisia suunnitelmia ei kannata edes tehdä. Siksi hän puhuu noin ja vaatii elämältä sellaista, mitä siltä ei voi odottaa.
Ymmärrän kyllä ahdistuksesi asiassa, mutta myös miehesi ahdistuksen. Olen itse ollut masentunut ja alakuloinen koko aikuisen elämäni. Minut on jätetty sen vuoksi, että masennukseni on pahentunut eikä kumppanini jaksanut enää elää sen kanssa. Se oli hyvin raskasta, selvisin siitä juuri ja juuri. Kuitenkaan en ole sitä mieltä, että sinun pitäisi velvollisuudentunnosta olla ihmisen kanssa, joka vetää sinut mukaan omaan "kuoppaansa." Kysymys on monimutkainen, eikä yhtä oikeaa vastausta ole.
Jos rakastat miestäsi ja haluat olla hänen tukenaan, keinoja on kyllä olemassa. Usein ihminen, joka on masentunut "ensimmäistä kertaa", menee lääkärin pakeille vasta, kun mieliala ja elämäntilanne on äitynyt niin sietämättömäksi, että ei ole enää mitään muita vahtoehtoja. Tällöin voimat ovat yleensä jo niin lopussa, että toipuminen kestää pitkään ja on vaikea prosessi. Olisi tärkeää hakeutua hoitoon ajoissa. Jos ihmisellä itsellään on kurja olo eikä elämä enää tunnu elämisen arvoiselta, olisi aika jo tehdä jotakin, ennenkuin tilanne muuttuu epätoivoksi ja mahdollisesti itsetuhoksi.
Läheisten tuki ja ymmärrys on masentuneelle ensiarvoisen tärkeää. Minä ainakin pelkään jatkuvasti, että minua ei jakseta, minut jätetään yksin jne jne. Hylkäämisen kokemukset ovat musertavia. Jos päätät jatkaa miehesi kanssa, koita sitoutua asiaan edes johonkin pisteeseen saakka. Älä uhkaa jättämisellä, tilanne vain pahenee siitä. Koita olla kärsivällinen, koita ajatella, että alakulon takana on edelleen se sama ihminen, johon ihastuit. Miehesi voi sanoa käsittämättömiä asioita, olla lohduton, olla kykenemätön näkemään mitään hyvää ja positiivista missään. Tämä on kuitenkin vain sitä masennusta, oikeasti miehesi mitä todennäköisimmin arvostaa sinua ja on kiitollinen tuestasi.
Masennus on sairaus, josta voi parantua, lopullisestikin, ja josta hyvällä hoidolla yleensä parantuukin.
Se, että maailmankaikkeus kiinnostaa, ei tarkoita, että masennusta ei voisi olla. Kiinnostaa minuakin maailmankaikkeus. Minua kiinnostavat myös filosofia, etiikka, yhteiskunnalliset asiat, politiikka, ympäristökysymykset, sosiaaliset kysymykset jne jne. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun pitäisi laittaa nenä ulos ovesta hakeakseen kaupasta maitopurkkia, tulee seinä eteen. Tämä on kummallinen ilmiö, mutta niin se vain on.
Minä tunnen katkeruutta syrjittyjen ja heikkojen puolesta, haluaisin auttaa, tehdä jotain, mutta en usko että osaan tai voin. Maailma tuntuu julmalta ja lohduttomalta paikalta, jossa on vaikea toimia oikein ja tehdä sekä itsen että muiden kannalta hyviä ratkaisuja. Omat mahdollisuudet ovat pienet, mihinkään ei voi todella vaikuttaa. Olen idealisti, mutta kun näen, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu, idealismini kääntyy toivottomaksi pessimismiksi. Olen siis herkkä ihminen, ja niin voi miehesikin olla. Herkkyys on myös hyvä asia. Jos herkkä ihminen löytää jonkun tavan jolla voi vaikuttaa muiden elämään ja jonkun kanavan, jonka kautta toimia, hänestä voi olla suurta iloa ja hyötyä läheisille ja laajemmaltikin yhteiskunnalle. Pahimmassa tapauksessa herkkyys kanavoituu tuhoavaan toimintaan, yleensä itsetuhoon.
Osittain asiassa voi olla kysymys ihan persoonallisuudesta ja luonne-eroista. Kuitenkin on varmaan niin, että miehesi ei ole oikeastikaan aivan niin "käytännön ihminen" kuin sinä eikä hänestä välttämättä sellaista koskaan tule. Itse olen luovalla alalla ja minun alallani mielialahäiriöt ja mielenterveyden ongelmat ovat enemmän kuin yleisiä. Miehesi vahvuudet voisivat olla luovassa toiminnassa, jolla hän voisi purkaa tuntojaan. Jos ei nyt ihan ammatiksi, niin harrastukseksi ainakin.
Olette ehkä erilaisia ihmisiä, mutta mielialaongelmaan voidaan kyllä puuttua. Ihan helppoa se ei kuitenkaan aina ole. Minusta ei ole kuitenkaan mitään syytä, miksi ei kannattaisi kokeilla, kun tilanne ei kuitenkaan vielä tuon pahemmaksi ole mennyt. Erilaisuus on kuitenkin ihan oikeastikin rikkaus, jos vaan on keskinäistä arvostusta ja toisen erilaisuudelle annetaan tilaa.
täyttä paskaa
pitänyt paskan kommentin ihan vain omassa päässäsi.
muu
...
"Älä uhkaa jättämisellä, tilanne vain pahenee siitä. Koita olla kärsivällinen, koita ajatella, että alakulon takana on edelleen se sama ihminen, johon ihastuit. Miehesi voi sanoa käsittämättömiä asioita, olla lohduton, olla kykenemätön näkemään mitään hyvää ja positiivista missään."
Osasit neuvoa minua oikein. Kirjoituksesi jälkeen saan taas voimia olla positiivinen ja kannustaa poikaystävääni. Sillä tiedän, että hän arvostaa minua, mutta joskus tuntuu, että minä en tue häntä riittävästi. Ehkä joskus jopa pahennan tilannetta.
Voi olla, että menemme yhdessä terapiaan. (Kovasti yritän) Minullakin olisi sinne asiaa ja se olisi kaiketi hyvä jos ainakin aloittaisimme puhumalla avoimesti ja sitten katsottaisiin tarkemmin :)
Perustelematon mielipide on arvoton.
Minkälaisia kokemuksia sinulla on tästä asiasta, onko sinulla itselläsi tai läheisilläsi ollut ongelmia masennuksen kanssa?
Oletko jonkin sortin asiantuntija?
Tai jos ei asia kiinnosta sinua millään lailla, miksi roikut täällä?
Alkoi hirveästi kiinnostaa.
huolta ennen kaikkea itsestäsi.
Tämä on tärkeää, koska jos sinä väsyt ja masennut, sinusta ei ole iloa itsellesi eikä miehellesi.
Pidä kiinni omista harrastuksistasi, vaikka mies nyhjöttäisikin enimmäkseen kotona. Houkuttele häntä mukaan sellaisiin rientoihin, jotka voisivat kiinnostaa häntä. Hiukan on lupa myös painostaa. :)
Tsemppiä teille ja toivottavasti elämäntilanteenne parantuu. Aivan oven takana voi olla uusi iloisempi tulevaisuus, vaikka sitä on joskus vaikea nähdä. Myös tästä on kokemuksia. :)
jotain masennusta tai uupumusta. Ehkä hänellä on jotain ongelmia ongelmienselvittelykyvyssään, sulkeutuu sen takia ja hakee jonkinlaista tsemppausta / sisältöä Alex Jonesista (kuukelsin). Ehkä hänet olisi hyvä saada jonnekin lääkärin pakeille, siis jos se on masennusta tai uupumusta. On kai se jotain kun kerran viihtyy vain kotona. Epäilen että saatat sinäkin pikkuhiljaa sairastua jotenkin kun katselet hänen touhujaan.
Mun mielestäni sinulla ei ole mitään velvollisuutta olla hänen "holhoojansa". Sulla on vain yksi elämä käytettävissä, toista ottoa ei tule. Itsepähän päätät miten sen käytät.
vain mielenhäiriöinen viihtyy kotona.
Jumittaminen ja viihtyminen lienee eri asioita.
vakuuttunut koko aloituksesta. Liikaa läpätystä ollakseen uskottava.
hänet hetkeksi noista yksistä ja samoista ympyröistä. Tehkää vaikka yhdessä pitkä rentouttava matka jonnekin. Raha voi tietenkin olla ongelma, jos olette nuoria, mutta ehkä vanhemmiltakin voi pyytää avustusta, etenkin jos hekin ovat huomanneet, että jokin on nyt huonosti. Vanhemmat arvostavat yleensä lapsiaan enemmän kuin lapset käsittävätkään, ja jos vaihtoehtona on lapsen vakava sairastuminen niin minä ainakin maksaisin melkein mitä vain jos sen voi välttää.
olisikin mahdollista...
Hänen perheensä on taloudellisesti aivan pulassa (äidin vakavan sairastumisen vuoksi). Emme voi heiltä pyytää apua. Ja minulla ei ole vanhempia ollenkaan.
Siksi täältä tulin kysymäänkin kun on joskus hyvä saada jonkun aikuisen mielipide asioista.
Mutta olen suunnitellut Tallinnaan tai Tukholmaan lähtöä :) Se ei ole hirveän kallista onneksi.
Kun sinulla ei ole vanhempiakaan, niin olisiko sitten jotain muuta läheistä jolla on reilummin elämänkokemusta, jonka kanssa tilanteesta voisi jutella? Uskon että se tekisi sinullekin hyvää, yksin on rankkaa työstää tuollaista asiaa. Onhan noita erinäisiä tukijärjestöjäkin, jos ei muuten tahdo löytyä.
Jotain katkaisuhoitoa miehelle tuohon elämän junnaamiseen edelleen suosittelisin. Miten olisi jos ehdottaisit hänelle tutustumista hänen vanhempiensa lapsuuden maisemiin, jos he ovat sieltä rajan takaa? Siellä reissaaminen on vielä halpaa ja mies saattaisi tuntea olevansa todella hyödyksi, jos voi toimia oppaanasi ja hallitsee kielen ja kulttuurinkin. Lisäksi se että osoitat kiinnostusta sikäläiseen kulttuuriin nostaisi itsetuntoa hänen taustansa osalta, jos se on nyt maassa.