Olemme olleet avoliitossa nykyisen poikaystäväni kanssa yli 2 vuotta. 3 vuotta olemme siis seurustelleet. Tutustuimme lukiossa.
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailmanparantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni.
Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Viimeisen vuoden aikana poikaystäväni on kuitenkin muuttunut yhä enemmän passiivisemmaksi. Hän suorastaan erakoituu. Päivät viihtyy yksin tietokoneen äärellä joko leffoja katsellessa, Alex Jonesia kuunnellessa (kts. google) tai pelaamassa typeriä ja lapsellisia nettipelejä, jotka on suunnattu ehkäpä n. 11 vuotiaille.
Hän ei huolehdi hygieniastaan. Hän ei tee kotitöitä. Hän ei leiki koiramme kanssa. Hän ei viihdy kanssani. Seksielämä on onneksemme jollainlailla kunnossa. Joskus kuitenkin tietokone menee edelle. Poikaystäväni ei myöskään urheile. Hän ei halua poistua kotoa. Kauppaankin mennessä odotan reippaasti yli tunnin, että hän saa kengät jalkaansa. Minulla siis ei ole omaa autoa joten olen täysin riippuvainen hänen autostaan ja ajokortistaan.
Hänen elämäntilanteensa on viimeisen vuoden aikana kolhinut häntä ehkä liikaakin. Olen huomannut, että hän ei enää ilahdu pienistäkään asioista. Häntä kiinnostaa vain suuret maailmanparantamisasiat (josta Alex Jones puhuu).
Voisin jopa väittää, että siitä lähtien kun hän on Jonesia kuunnellut hän on myös pikkuhiljaaa muuttunut yhä vakavammaksi ja "aikuisemmaksi". ELämän suuret asiat kiinnostavat siis. Minä taas olen sellainen, että haluan hoitaa ensin oman elämäni kuntoon ja sitten vasta parantaa maailmaa. Hän haluaa jo nyt. Koska kuulemma maailmaa ei kauaa enää ole..
Hän ei siis näe tulevaisuutta. Hän ei usko itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Hän sanoo koulussakin jatkuvasti epäonnistuneensa. Hänellä on venäläiset juuret ja häntä kuulemma vihataan ja vain siis venäläisyyden vuoksi. Hänellä ei ole ystäviä. Vain kavereita joita hän näkee ehkä kerran pari kuukaudessa. Perhe hänellä on hajonnut äidin pahan sairauden vuoksi.
En tiedä mitä teen. Olen itsekin väsynyt koko tilanteeseen. Haluaisin auttaa, mutta en osaa. Hän ei siis itse tiedosta tilannetta. Hän sanoo vain muuttuneensa kypsäksi aikuiseksi. Ymmärrän siis sen hyvin, että on hyvä olla tietoinen asioista, mutta se, että siihen menee koko elämä. Se ei minusta ole kypsää. Hän unohtaa kokonaan vastuunsa omassa elämässään. ja se on minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista.
Olemme siinä nähden erilaisia ihmisiä, että vaikka tulevaisuuteni onkin epävarmaa niin olen silti optimisti. Hän taas täysin pessimisti. Hänen mielestään täytyy olla selkeät suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen ja jos niitä ei ole niin koko maailma romahtaa. Minä taas en usko pysyviin suunnitelmiin vaan omasta mielestäni ne muuttuvat ajan kuluessa.
Tarkoitus oli siis kuitenkin kysyä täältä sitä(laitan toiseenkin paikkaan, koska haluan paljon vastauksia), että mitä minä voin naisena tehdä? Onko minun kärsivällisesti vain odotettava, että pahin vaihe on ohi?
Tunnen kuitenkin itseni äidiksi enemmän kuin tyttöystäväksi. Koko tilanne syö minua itseänikin. Joskus tuntuu, että en itsekään enää jaksa ja tekisi mieli vain lähteä. Mutta en kuitenkaan voi. Poikaystävälläni ei ole ketään muutakaan. Olemme kiintyneet toisiimme. En osaa nähdä elämää ilman häntä. Joten siksi minun ainakin vielä täytyy jäädä, mutta onko se hyväksi vaiko pahaksi?
Pitäisikö minun antaa miehen elää omaa itsenäistä elämää? jotta hän ehkä(pä) heräisi tähän oikeaan elämään.
En tiedä mitä teen ja saan varmaan monenlaisia vastauksia ja se siis onkin tarkoitukseni.
Laajentakaa näkökulmaani kiitos!
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minusta poikaystäväsi ei todellakaan ole kypsän oloinen, vaikka sitä väittääkin. Kaikki kirjoittamasi merkit viittaavat vielä todellakin kypsymättömyyteen. Hänhän on kuin pieni lapsi, joka vaatii sinun olevan piika, joka huolehtii kaikista hänen asioistaan.
Haluatko elää tuollaisen selkärangattoman ihmisen kanssa oikeasti? mutta, asiassa on myös toinen puoli. Sanonpahan vain, että hän tarvitsee psykiatrista hoitoa, koska kyseessä saattaa olla jokin mielenterveydellinen ongelma, eli masennus.
Keskustele poikaystäväsi kanssa masennuksesta ja siitä kuinka huolissasi hänestä olet. Mitä nopeammin hän saa apua, sen parempi. Ihminen, joka ei huolehdi enää edes hygeniastaan merkitsee sitä, ettei kaikki ole hänessä kohdallaan.
Masentunutta ihmistä ei voi saada väkisin tekemään sellaista, mitä hän ei halua. Uskon, että jonkinlainen mielialalääkitys auttaisi ehkäpä... hänen pitäisi mennä lääkärin luokse keskustelemaan asiasta.
Sinulla on edessäsi joko irtiotto tai tulevaisuus henkisesti häiriintyneen henkilön kanssa. Homma menee vaikeaksi sitten, kun kaverisi vainoharhaisuus todella iskee päälle. Mutta se tapahtuu niin hivuttaen, että sitten et omalta väsymykseltäsi huomaa, kun ollaan psykoosin rajan yli.
Sinun ongelmasi taas on kypsymättömyys ja läheisriippuvuus. Jos haluat oman elämän, niin jätä kaveri ja käy autokoulu.
Ajattelepe, jos miehesi diggaisi David Ickeä?
Alex Jones on vielä "mieto vaihtoehto" genressään.
Entäs jos opettelisit pelaamaan itse? Voisit pelata verkkopelejä miehesi kanssa. Mistä päättelet miehesi pelaamien pelien olevan 11 -vuotiaille suunniteltuja?
Tutkimusten mukaan yleisin tietokonepelejä harrastava henkilö on keskivertoa korkeammin kouluttautunut n. 30 -vuotias mies, pelitalot tekevät bisnestä tosissaan ja varmasti tietävät eri tuotteidensa kohderyhmät. Konsolipelit ovat taas yksinkertaisemmalle porukalle suunniteltuja.
Naurettavaa nalkutusta ja yksinkertaisia oletuksia. Hanki ajokortti ja auto, jos pystyt.
Jos et pysty, ole kiitollinen kykenevämmän miehesi avusta.
"Entäs jos opettelisit pelaamaan itse? Voisit pelata verkkopelejä miehesi kanssa."
Tykkään vapaa-aikana urheilla, olla ystävien kanssa, lukea kirjoja, olla koiran kanssa ym.., Mut en halua pelata nettipelejä, koska 1) ne vievät paljon aikaa 2) niihin tulee riippuvaiseksi 3) minulla on parempaakin tekemistä 4) kukaan ei hyödy siitä, että minä tuhlaan aikaani pelaamiseen. En edes minä itse.
Poikaystäväni ei pelaa rahapelejä. Hän pelaa vain huvikseen. Voi pelata vaikka shakkia koko päivän konetta vastaan.
Hankin ajokortin kunhan saan rahat kerättyä. Seuraavaksi kyllä hankin vielä autonkin. Ja tiedoksi vielä, että minä joudun poikaystävälleni maksmaan "palkkaa" jos menemme yhdessä kauppaan. Hänenkin ostoksia ostamaan siis.
En tiennytkään, että shakki on suunniteltu 11 -vuotiaille. Nyt tiedän, miksi se ei ole minua kiehtonut.
Vastauksestasi henkii ylimielinen asennevamma, tunnut pitävän omia harrastuksiasi jotenkin "parempina", kuin miehesi peliharrastusta. Tällainen "naisten intressit ovat parempia" -asennevamma on kummallisen yleinen länsimaissa.
Hän pelaa shakin lisäksi näitä 11vuotiaiden pelejä. Kylläpäs olit taas niiiiin näsäviisas, että oikein ihmetyttää....
No siis minun harrastukseni vievät 2-4h päivässä. hänen 14h päivässä. Ja minä voin hoitaa arjen ja vastuuni samalla, hän ei.
Mistä vastuusta puhut? Onko mielestäsi muiden ihmisten velvollisuus tuntea "vastuuta" asioista, jotka sinä määrittelet?
Huippulahjakkaita henkilöitä on tutkimusten mukaan miehissä enemmän, ettei vain olisi nyt kysymys siitä, että kykenemättömyytesi käsitellä asioita, joista esimerkiksi Alex Jones puhuu, on saattanut miehesi etsimään älyllisempää sisältöä virtuaalimaailmoista?
Fiksuja naisia kun ei yksinkertaisesti riitä kaikille fiksuille miehille.
Mitä tulee näsäviisastelukommenttiisi, niin ajattelepa, mitä kirjoitat ja miten kirjoitat.
Kirjoitusvirheiden määrä teksteissäsi kun ei sivistyneisyydestä kerro.
Vastuut: kodin hoito, työssä käynti, koiran hoito, itsensä hoitaminen, laskujen maksaminen, vuokran maksaminen ym.
Eivätkö nämä ole vastuita?
Asutko vielä kotona kun nämä niin vierailta asioilta tuntuvat?
Ja kyllä minua kiinnostaa nämä maailmanparannusasiat, mutta en anna koko elämääni niille. Kyllä minä sentään "vastuuni" haluan hoitaa.
Ja nytkin poikaystäväni pelaa "vauvapeliä", jossa siis hoidetaan vauvoja. (oikein älypeli!)
JA siis se joka arvuuttelee toisen fiksuutta pelkästään kirjoitusten mukaisesti(jotka nyt voivat olla mitä tahansa mielentilan mukaisesti) on itse kaikkea muuta kuin fiksu!
Kirjoitusvirheet ovat huolimattomuutta. Kouluni olen kyllä käynyt ja kirjoittaa osaan, mutta olen myös huolimaton ihminen joten joskus kirjoitan melkeinpä niin, että en itsekään jälkeenpän ymmärrä tekstiäni...
Et varmaan käynyt lukiota? Tai jos jopa kävit niin et varmaaan lukenut siellä psykologiaa? muuten tietäisit mielentilan vaikutuksen ....
Ja et ole varmaan kuullut lukihäiriöstäkään? PIdät varmasti heitäkin täysinä idiootteina?
Vaikuttaa masentuneelta. Negatiivisten asioiden ajatteleminen kuluttaa helposti noradrenaliinit tasot alhaisiksi. Tätä edes auttaa myös liikunnan vähyys. Paras pikalääke tähän olisikin säännöllisen liikunnan lisääminen ja tietysti negatiivisten asioiden ajattelemisen vähentäminen. Nimenomaan vaikuttaa siltä, että energia tasot on alhaalla. Normaali SSRI lääkitys ei auta tämäntyyppiseen masennukseen. Se kyllä poistaa sosiaaliset pelot ja ahdistuneisuuden, mutta ei palauta energiatasoja, keskittymiskykyä ja aloitteellisuutta.
Mitä mahdat selittää?? Ei parisuhde lääkkeil parane ja diaknoosis oli kyl ihan päin V..... huoh..
tuntuu olevan liikaa varovaisuutta, mitä tulevaisuuden suunnitelmiin tulee. Tunnistan tuota samaa omassakin miehessä (en noin pahana tosin). Hän ei myöskään mitään isompia ratkaisuja pysty tekemään. esim. ei voi ostaa asuntoa, kun ei tiedä pysyykö työpaikka (vaikka se on pysynyt jo yli 10vuotta, sama työ!) Ja hänellä on myös ollut puheita maailmanlopusta jne.
Mutta eihän elämästä ikinä voi tietää. vaikka kuinka suunnittelisi, niin voi sattua mitä vaan, mikä ne muuttaa. Ei elämä ole sillä tavalla hallittavissa, miehesi pitäisi tuo tiedostaa.
Mutta jos yhtään lohduttaa, niin miehelläni ainakin nuo maailmanlopun ajatukset ovat hiukan vähentyneet iän myötä.
En oikein tiedä miten sinua neuvoisin, mutta onko teillä ketään vanhempaa ihmistä, jota voisit pyytää juttelemaan poikakaverisi kanssa, ja rohkaisemaan elämään tässäkin hetkessä?
Tai voit yrittää "herättää" häntä niín, että alat itse harrastaa ja ulkoilla, ja tehdä pieniä suunnitelmia tulevaisuuteen. Ala kyläillä vaikka ystäviesi luona viikonloppuina tms. Ja ala viettää aikaa muualla kuin kotona.
Ehkä hän herää ja tajuaa sitten, ettet tuollaista kauaa katsele, jos hän ei muutu.
Ja hyvä vaihtoehto olisi myös, että hän menisi puhumaan jollekin ammattiauttajalle. Mutta tiedän kyllä että miehiä on sellaiseen vaikea saada, jos ei omaa halua ole.
"Tai voit yrittää "herättää" häntä niín, että alat itse harrastaa ja ulkoilla, ja tehdä pieniä suunnitelmia tulevaisuuteen. Ala kyläillä vaikka ystäviesi luona viikonloppuina tms. Ja ala viettää aikaa muualla kuin kotona.
Ehkä hän herää ja tajuaa sitten, ettet tuollaista kauaa katsele, jos hän ei muutu. "
Harrastan liikuntaa 2-3h/d, käyn töissä, olen koiran kanssa ulkona, näen kavereita.
Minusta tuntuu, että olen tilanteen vuoksi juuri siirtänyt koko elämäni pois kotoa... ja ei ole auttanut. Hän ei ole moksiskaan.
jatka vain samaan malliin omissa harrastuksissa, ja tapaa ystäviä.
On parisuhteita, joissa toinen viihtyy kotona, ja toinen taas on paljon menossa, mutta silti voivat toimia ihan hyvin.
Mutta jos tilanne rassaa sinua paljon, niin sitten on alettava miettimään, että haluatko kuitenkin erota. Oletko muuten puhunut miehelle eroajatuksistasi, (vai oliko sinulla vielä niitä...)
miten hän siihen reagoi???
Mutta koeta nyt olla murehtimatta liikoja, jos kuitenkin välität miehestäsi ja hän sinusta, niin kyllä asiat jollain lailla vielä ratkeavat. Voimia!
Olen siis puhunut eroaikeistani ja hän ei halua erota. Hän masentuu täysin jos niistä puhun. Hetkeksi unohtaa kaiken muun ja keskustelee oma-aloitteisesti minun kanssani. Mutta taas hetken päästä kuitenkin palaa omaan maailmaansa luullen, että asiat on jo selvitetty. Ja tämä kaava vain toistuu ja toistuu...
Oli ittel samanlainen tilanne paitsi et olin ite se mies,joka istu siin koneel ja ketä ei kiinnostanu.. Paras neuvo minkä voin antaa ni on se et jätät sen ns. tosissas. Kyl se siit herää ku tajuu ettet ollukkaan mikään itsestään selvyys.. Ainakin mä tajusin ja aika koval kädel..
Jos palasitte yhteen niin miten se tapahtui? Haluaisin kovin kuulla koko tarinan...
Kyl me siin parin kk jälkee palattiin.. Pitkä tarina ja voin sanoa et koskaan en ole kokenu mitään yhtä raskast..
Ensimmäisen viikon aikana ei pystyny syömään eikä nukkumaan, olin ihan paniikis/ahdistunu,ei pystyny yhtää olee paikallaan ja sydän hakkas kokoajan sellast tahtii et sai oikeesti pelätä et koska se pettää. Paras opetus mitä tähän mennes oon saanu.
Siin vaihees vast tajuaa et mitä toinen merkitsee ku sen menettää. Yleensä liian myöhään...
Edorf - Lähtösi jälkeen
(kannattaa kuunnela toi biisi)
Käy lukemassa esim väestöliiton sivuilta parisuhteesta. Huomaat, että kannat yksin vastuuta teidän suhteestanne. Hyvä parisuhdet on kumppanuutta ja yhteisiä haaveita ja tavoitteita. Sinulla on koko elämä edessä ja ilmiselvästi täysin erilaiset elämänarvot. Jos minä voisin perua tämän kaiken, niin tekisin sen, mutta lasten vuoksi vaikeaa. Jos saisin uuden mahdollisuuden, niin en menisi liittoon ihmisen kanssa, jolle tietokone on ykkönen ajankäytössä ja muutenkin.