Tämä palsta on kyllä täynnä samanlaisia tarinoita, mutta pakko vielä rustata yksi lisää...
Olemme olleet mieheni kanssa vuosia yhdessä. Kihloissa olemme, naimisissa emme, lapsia ei ole.
Olen listannut plussat ja miinukset, miinuksia on enemmän. Mies käyttää henkistä väkivaltaa ja arvostelee esimerkiksi kävelyäni, syömistäni, puhetapaani...vaikka hampaidenpesua. Kun asiasta hänelle mainitsen, hän vaan naureskelee että olenpas herkkä, huumoriahan se vain on. Mutta jos se ei minusta tunnu huumorilta?
Yhdessä jos lähdemme baariin, ilta on katastrofi. Mies vetää pään täyteen, flirttailee muille naisille ja minä olen ilmaa. Lopulta hän sammuu ja kannan hänet baarista kotiin. Seuraavana aamuna krapulassa kyllä kelpaan tyydyttäjäksi ja taas muka keksin kaiken pahan eilisestä.
Minulle on aina ollut tärkeää mitä muut ajattelee, ja tämä kännikäyttäytyminen nolottaa suuresti... Pitkiä katseita tulee joka kerta. Joka kerran jälkeen päätän, että emme enää yhdessä lähde mihinkään.
Miehelläni on lapsi, minulla ei. Exänsä käyttää häikäilemättömästi miestä hyväkseen lapsen varjolla. "Anna rahaa, tai lapsesi ei saa ruokaa" (elatusmaksujen lisäksi) -> ja seuraavana päivänä onkin hommattu uusi lemmikki tai auto. Naisella miehet vaihtuvat kuin sukat. Lapsi on meillä ainakin puolet ajasta.
Silloin kun mittani tulee täyteen ja yritän miehelleni puhua, että minä lähden, mies katsoo minua sinisillä silmillään että en voi lähteä, hänhän rakastaa minua yli kaiken. Hempeilee sen illan, tekee kaiken ihanasti. Ja minä taas jään...
Onhan niitä hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, onhan meillä samanlainen huumori. Mutta tuntuu, että on niin kasvettu erilleen? Minä olen hieman koulutetumpi, haluaisin syvällisempiä keskusteluja, haluaisin matkustaa, haluaisin itsekin lapsia ja naimisiin. Olen tavallaan nyt paikalleen jämähtänyt nössö, joka ei osaa sanoa toiveitaan julki. Kunhan vaan hengailen tässä.
Äitini hätkähdytti minut, kun sanoi että olen ollut jo kauan niin ahdistunut...onko kaikki ok? Puhuttiin kauan ja sen perusteella tulin siihen tulokseen - nyt on lähdettävä. Hommasin vuokraasunnon, vuokrasopimus alkaa ensi kuussa. Noin kerran viikossa kerron kyllä, että en ole oikein varma tästä suhteesta, mutta keskustelu aina tyrehtyy. Asunnosta en ole sanonut mitään, odotan sopivaa hetkeä.
Nyt pelottaa. Miten aloitan taas uuden, oman elämän. Olen kuitenkin vasta 24, ja olen jo vuosia huolehtinut kolmesta ihmisestä vaikkei itsellä lapsia olekaan.
Olemme olleet mieheni kanssa vuosia yhdessä. Kihloissa olemme, naimisissa emme, lapsia ei ole.
Olen listannut plussat ja miinukset, miinuksia on enemmän. Mies käyttää henkistä väkivaltaa ja arvostelee esimerkiksi kävelyäni, syömistäni, puhetapaani...vaikka hampaidenpesua. Kun asiasta hänelle mainitsen, hän vaan naureskelee että olenpas herkkä, huumoriahan se vain on. Mutta jos se ei minusta tunnu huumorilta?
Yhdessä jos lähdemme baariin, ilta on katastrofi. Mies vetää pään täyteen, flirttailee muille naisille ja minä olen ilmaa. Lopulta hän sammuu ja kannan hänet baarista kotiin. Seuraavana aamuna krapulassa kyllä kelpaan tyydyttäjäksi ja taas muka keksin kaiken pahan eilisestä.
Minulle on aina ollut tärkeää mitä muut ajattelee, ja tämä kännikäyttäytyminen nolottaa suuresti... Pitkiä katseita tulee joka kerta. Joka kerran jälkeen päätän, että emme enää yhdessä lähde mihinkään.
Miehelläni on lapsi, minulla ei. Exänsä käyttää häikäilemättömästi miestä hyväkseen lapsen varjolla. "Anna rahaa, tai lapsesi ei saa ruokaa" (elatusmaksujen lisäksi) -> ja seuraavana päivänä onkin hommattu uusi lemmikki tai auto. Naisella miehet vaihtuvat kuin sukat. Lapsi on meillä ainakin puolet ajasta.
Silloin kun mittani tulee täyteen ja yritän miehelleni puhua, että minä lähden, mies katsoo minua sinisillä silmillään että en voi lähteä, hänhän rakastaa minua yli kaiken. Hempeilee sen illan, tekee kaiken ihanasti. Ja minä taas jään...
Onhan niitä hyviä päiviä ja hyviä hetkiä, onhan meillä samanlainen huumori. Mutta tuntuu, että on niin kasvettu erilleen? Minä olen hieman koulutetumpi, haluaisin syvällisempiä keskusteluja, haluaisin matkustaa, haluaisin itsekin lapsia ja naimisiin. Olen tavallaan nyt paikalleen jämähtänyt nössö, joka ei osaa sanoa toiveitaan julki. Kunhan vaan hengailen tässä.
Äitini hätkähdytti minut, kun sanoi että olen ollut jo kauan niin ahdistunut...onko kaikki ok? Puhuttiin kauan ja sen perusteella tulin siihen tulokseen - nyt on lähdettävä. Hommasin vuokraasunnon, vuokrasopimus alkaa ensi kuussa. Noin kerran viikossa kerron kyllä, että en ole oikein varma tästä suhteesta, mutta keskustelu aina tyrehtyy. Asunnosta en ole sanonut mitään, odotan sopivaa hetkeä.
Nyt pelottaa. Miten aloitan taas uuden, oman elämän. Olen kuitenkin vasta 24, ja olen jo vuosia huolehtinut kolmesta ihmisestä vaikkei itsellä lapsia olekaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei. Mulla on menossa aika samanlainen tilanne. Heräsin todellisuuteen muutama päivä sitten.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia, kirjoitellaanko mailitse? Olen 21 vuotias nainen.
perhonenko @ suomi24.fi poista välit
Älä jää suhteeseen!!!!! lähde kun vielä voit!!!!!
melkein sama tarina..onneksi ilman lapsia. Nyt asun omassa asunnossa ja mies on tämän myötä "muuttunut". En siis usko pysyvään muutokseen. Vielä paljastui kaikennäköisiä naisjuttuja mitä tapahtunut selkäni takana. Aikuinen mies, ei mikään kakara iältään enää mutta ajatuksiltaan kyllä. Miten olen voinut tuhlata vuosia nuoruudestani, tuhlannut energiaa ihmiseen joka ei kanna vastuuta teoistaan ja sanoistaan. Perussyntini taitaa olla se, että kuvittelen rakkauden muuttavan kaiken. Se on ihan sama mitä teet, koskaan et saa edes yhtä paljon kuin annat.
Ai teillä yhteinen huumori? Juuri kirjoitit ettet ymmärrä, että miehesi kuittaa loukkaukset huumorilla..meillä oli ihan sama. Kyllä naurettiin joillekin samoille asioille, mutta mies ei kestänyt mitään itseensä kohdistuvaa huumoria. Hän loukkaantui kaikesta. Kuitenkin tykkäsi muita arvostella ja haukkua muka huumorimielellä.
Olen saman ikäinen kuin sinä. Mietin, että jos vielä jään, niin vuodet ne vain kuluvat kuten aiemminkin...ja 30-vuotiaana en halua enää miettiä, tuleekohan sitä edes raskaaksi enää, ja vielä väärälle kumppanille. Kyllä suhteen täytyy tuntua hyvältä sisimmässä eikä ahdistavalta. Minullakin kaikki muut huomasivat ahdistukseni, itselleni se oli vain vaikea myöntää. Olisin varmaan vieläkin tuossa suhteessa ellei miehen valehtelut naisiin liittyen olisi paljastunut. Aiemmin luulin että häneen olisi kaikesta huolimatta voinut luottaa, hänkin halusi perheen ym ja tietyiltä osin meillä oli samat arvot. Tällaiset ihmiset purkavat pahan olonsa aina muihin, eivät ikinä katso itseään. Kyllä sun miehelläs täytyy olla helvetin suuret ongelmat sisällään, jos toisen hampaanpesu saa silmät kieroutumaan. Ja huumoria...paskat. Tietoista toisen ihmisen vähättelyä ja alistamista, peittääkseen oman mitättömyyden tunteensa. Epävarmat ihmiset käyttäytyvät noin.
Onnittelut asunnon hommaamisesta! Nyt vaan elät päivä kerrallaan, vaikka kipeää tekeekin. Jonain päivänä sulla vielä on mies jota aidosti rakastat. Ei se ole rakkautta kun tuntee pahaa oloa. Se on riippuvuutta ja tarvetta tulla rakastetuksi. Ehkä yksinäisyydenpelkoakin. Kyllä siinä kauan menee että pystyy keräämään voimia seistäkseen omilla jaloillaan..minulla 9kk kulunut, nyt vasta pystyn ekan kerran katsomaan avoimin mielin tulevaan. Ja vieläkin välillä tulee olo, että entäs jos se mies olisikin oikeasti muuttunut. Se on normaalia. Mutta kyllä sen sisimmissään tietää miten asiat on. Kuuntele sitä!
ja lähde. Olet vielä nuori, olet juuri oikean ikäinen löytämään hyvän kumppanin, seurustelemaan, menemään naimisiin ja saamaan lapsia. Jos nyt jäät, et ehkä lähde enää. Ahdistuksesi säilyy ja pahenee, ei helpota. Jos mies on "naisiin menevä", hän ei siitä muutu yhtään mihinkään. Tiedän tuon asian enkä enää ikinä kuvittele, että voisin muuttaa miestä, en rakkaudella enkä vihalla.
Etsi älykäs ja herkkä ihminen, joka kunnioittaa sinua ja jolla on samankaltaiset arvot.
Varmasti tuntuu raskaalta lähteä ja "jäädä yksin", mutta kyllä se siitä helpottaa. Olet vahva ihminen, sen todistaa jo se, että olet tehnyt ratkaisun ja vuokrannut oman asunnon. Pidä yhteyttä ystävien kanssa, älä jää yksin. Ulkoile ja harrasta, käy vaikka tyttöporukalla ravintolassa tai ihan mitä vaan. Keskity mahdollisuuksiin, kuten opiskeluun tai työhön sekä sosiaaliseen elämään. Kiität itseäsi vuoden päästä jos teet näin.
Nämä ovat minun neuvoni, kokemusta on, vaikka en olekaan kuin muutaman vuoden sinua vanhempi.
Elämä heittää aina eteen uuden mahdollisuuden ja uuden rakkauden jos vaan on rohkea ja jaksaa uskoa. Voimia löytyy jostain, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.
Kiitos kannustavista sanoistanne.
Sitä mieltä olen myös ollut, että jos hän olisi Se Oikea, eikö sen huomaisi? Kai silloin tuntuisi hyvältä joka päivä..olisi iloinen kun tapaisi... voisi luottaa ja uskoutua asioista... saisi tukea.
Nyt on aika olla yksin.
Tilannetta varjostaa vielä yksi asia: olen ollut väsynyt, pahoinvoiva ja itkuinen ja pelkään raskaudenmahdollisuutta. (pillereitä olen kyllä syönyt). Voi olla, että nämä oireet johtuvat tästä stressistäkin. Mutta huomenna on tehtävä kuitenkin testi....
Jännittää niin, etten varmaan kykene nukkumaan. Jos testi on positiivinen, on varmaan keskeytys ainoa ratkaisu.
Olen täysin samassa tilanteessa. Olisi myös mukavaa vaihaa ajatuksia. Olen 25-vuotias hieman koulutetumpi kuin mieheni ja nyt ollaan siis umpikujassa, koska toiveet suhteesta ovat täysin erilaiset. Mietimme jatkoa, mutta itse olen melkein tehnyt jo päätöksen lähteä. Onko sinulla sähköpostiosoitetta?
Haloo naiset, olette kaikki narsistin otteessa. Etsikää tietoa näistä tyypeistä netissä niin silmänne avautuu. Vaikeaa se on mut äkkii lipettiin vaan;)) Tunnen tyypin...Tsemppiä naiset.