Olen parikymppinen ja olen nyt seurustellut puolisen vuotta aivan uskomattoman ihanan miehen kanssa. Hän on herkkä ja hauska ja jaamme tyystin samankaltaisen maailmankatsomuksen. Ymmärrämme toisiamme tyystin. Lisäksi hän on ollut minulle korvaamattomana tukena ja turvana hankalassa elämäntilanteessa.
Mies rakastaa minua pohjattomasti ja intohimoisesti. Hän puhuu yhteisestä tulevaisuudesta ja siitä, kuinka olen näyttänyt hänelle, mitä on olla onnellinen. Hän haluaa olla lähelläni.
Minun ongelmani on kuitenkin se, että en enää tunne mitään suuria tunteita häntä kohtaan. Hän on pikemminkin paras ystävä, eräänlainen sielunystävä, jonka kanssa saatan jakaa kaiken taivaan ja maan välillä. En kuitenkaan tunne rakkautta, enkä intohimoa häntä kohtaan. Silloin kun olemme erossa sen sijaan kaipaan häntä ja ajatelen miltei jatkuvasti. Suunnittelen yhteistä tulevaisuutta ja hekumoin onnella, jonka voimme yhdessä saavuttaa. Mutta heti kun olen hänen lähellään alkaa ahdistus: Haluan riuhtaista itseni irti, sanoa, että en rakasta ja että en jaksa enää teeskennellä.
Vaan kun en edes tiedä, kummat tunteeni ovat todellisia. Ne jotka kumpuavat hänen läsnäolonsa kaipuusta vai ne, jotka tulevat pintaan hänen ollessa lähelläni.
Tekisin mitä vain, jotta saisin itseni rakastumaan häneen yhtä palavasti, kuin mitä hän rakastaa minua. Hän on maailman kultaisin ihminen, aivan uskomaton ystävä, enkä ikinä haluaisi särkeä hänen kaunista sydäntään :(
Mies rakastaa minua pohjattomasti ja intohimoisesti. Hän puhuu yhteisestä tulevaisuudesta ja siitä, kuinka olen näyttänyt hänelle, mitä on olla onnellinen. Hän haluaa olla lähelläni.
Minun ongelmani on kuitenkin se, että en enää tunne mitään suuria tunteita häntä kohtaan. Hän on pikemminkin paras ystävä, eräänlainen sielunystävä, jonka kanssa saatan jakaa kaiken taivaan ja maan välillä. En kuitenkaan tunne rakkautta, enkä intohimoa häntä kohtaan. Silloin kun olemme erossa sen sijaan kaipaan häntä ja ajatelen miltei jatkuvasti. Suunnittelen yhteistä tulevaisuutta ja hekumoin onnella, jonka voimme yhdessä saavuttaa. Mutta heti kun olen hänen lähellään alkaa ahdistus: Haluan riuhtaista itseni irti, sanoa, että en rakasta ja että en jaksa enää teeskennellä.
Vaan kun en edes tiedä, kummat tunteeni ovat todellisia. Ne jotka kumpuavat hänen läsnäolonsa kaipuusta vai ne, jotka tulevat pintaan hänen ollessa lähelläni.
Tekisin mitä vain, jotta saisin itseni rakastumaan häneen yhtä palavasti, kuin mitä hän rakastaa minua. Hän on maailman kultaisin ihminen, aivan uskomaton ystävä, enkä ikinä haluaisi särkeä hänen kaunista sydäntään :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuli heti ilmi, että rakastat häntä. Voiko enää muuta tarvita? Tunne mitä koet hänen lähellään on sielunkumppanuutta ja sitä aitoa välittämistä. Se ei tarvitse kaunisteluja arjen keskellä eikä katso aikaa eikä paikkaa, anna itsellesi lupa tuntea myös noita negatiivisia tuntemuksia..
Sanoit, että haluat rakastua häneen uudestaan. Rakastumisen jälkeinen vaihe on aina hankalaa parisuhteessa, se mitä jää on joko ystävyyttä tai rakkautta -> aitoa sellaista ja sielunkumppanuutta. Mikä hänessä herättää kaipauksesi? Entä haaveesi, intohimosi kun olette erossa? Ne on aitoja tunteita kuten se ystävyyden tunne ym.
Nyt otat itsellesi tavoitteeksi selvittää, mitä haluat ja mitä tunnet. Mitä tehdä, jotta olisit onnellinen ja saavuttaisit sen onnen jota kaipaat. Älä ajattele ongelmaa ongelmana, vaan mahdollisuutena. Mahdollisuutena tehdä asialle jotain, tehdä jotain toisin :)
Olet tainnut siirtyä rakastumisvaiheesta itsenäistymisvaiheeseen: kaipaat omaa aikaa ja itsenäisyyttä? Se on normaalia, itse asiassa jopa tärkeää. Tuolta voit lukea lisää parisuhteen kehityskaaresta: http://www.juureton.fi/?sid=82
P.S. Rakastuminen ei ole rakastamista, vaan alkuhuumaa, joka menee jokaisessa suhteessa ohi - mutta sen voi pitkässä suhteessa ajoittain kokea uudestaankin. Olisi hauska tietää, että mitä sinä tarkoitat sillä rakkauden tunteella, jota et mielestäsi tunne tuota miestä kohtaan. Onko rakkaus pelkkä yksittäinen tunne? Oman kokemukseni mukaan ei. Intohimo on tunne, viha on tunne, ilo on tunne, ja tunteet voivat tuosta noin vain syntyä, kadota tai korvata toisen, mutta rakkaus on käsittääkseni jotain pysyvämpää, jotain sellaista, jota ei vihakaan sulje pois.
Mulla oli kans sama juttu: erossa ollessa kaipasin miestä, mutta yhdessä ollessa halusin riuhtaista itseni vapauteen. Mulla nuo tuntemukset olivat vaan merkki siitä, etten rakastanut toista osapuolta. Toivottavasti sulla asiat ja tunteet järjestyvät, mulle rauhan viimein toi ainoastaan ero:)