Huomenna tulee vuosi siitä kun mies sananmukaisesti katosi meidän elämästämme. Viikkoon ei tiedetty missä oli, mutta löytyihän se lopulta, joskin uuden morsiammen luota. Vitutusta on riittänyt siitä asti, kihloissakin hän jo on. Ainut pahajuttu, että nyt ei enää lapset sovikkaan elämään vaikka tapaamiset on sovittukin. Hän jaksaa esittää edelleen hyvää isukkia, mutta lapset eivät nyt oikein mahdu hänen ja morsmaikun elämään. Ed tapaamisesta kuukausi. Mies 40 ja lapset ovat vain sivuseikka, häiriötekijä. Ompa kiva selitellä lapsille, että kyllä se isukki teistä tykkää, mutta nyt on vaan niin kiirus ettei ehdi teitä tavata. Olen ehdottanut että kävisi edes moikkaamassa, mutta ei kuulemma kiinosta. Miksi minun pitää tukea olemattomia tapaamisia, jos toinen ei ole niistä edes kiinnostunut. Oma eroprosessikin on vielä aivan kesken, ja inhimillisyys edes lasten asioissa helpottaisi. Pitääkö minun ajatella, että isälle on todellakin uusi suhde tärkeämpi kuin lapset, jotka nielevät pettymyksen kyyneleitä.
Vuosipäivä
huomista ei enää ole
2556
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sellaista se elämä on. Kannattaisi miettä kahteen kertaan millaiselle miehelle niitä pentuja vääntää...
Mistä tietää millainen mies on? Yleensä totuus alkaa valkenemaan liian myöhään ja silloin on myöhäistä katua. Miksi nyky-yhteiskunta palkitsee arvoja, jotka eivät ole palkitsemisen arvoisia. Uskottomuus, väkivalta tuntuvat olevan asioita joita silitellään, mutta uhrit ovat sitten niitä joiden pitää vaan olla hiljaa ja niellä kaikki