Toivoisin kommenttia seuraavanlaiseen ongelmatilanteeseen. Ystäväni käytös on tutustumisestamme lähtien tuntunut minun makuuni hieman liian itseäänkorostavalta. En väitä, ettenkö itse koskaan käyttäytyisi äänekkäästi tai värikkäästikin, mutta mietin kyllä aina missä ympäristössä olen ja toimin.
Ystäväni esim. harrastaa bussissa kovaan ääneen puhumista asioista, joista tiedän, että muut asiakkaat eivät kaipaa kuulla. Hän on nuorempi kuin minä, mutta ei nyt niin paljon, että tietty käytösen "kakaramaisuus" selittyisi vain sillä. Olen paljon koettanut miettiä onko oma käytökseni samanlaista kuin hänen, mutta en jaksa uskoa sitä. Hän tosin on sitä mieltä, että olemme hyvin samanlaisia ja korostan vain sanomisillani ikäeroamme - ja niin hieman teenkin, koska yritän ymmärtää hänen käytöstään nuoremman itseni käytöksen kautta. Tästä hän loukkaantuu ja kommentoi puolestaan minua lapselliseksi. Ja jos joskus uskallan olla sitä mieltä verratessani itseäni ympäröivään maailmaan, että olen älykäs ihminen (hän ihmettelee, miksi puhun sellaisia). Minusta on selvää, että välillä terve ihminen saa tuntea tyytyväisyyttä itseensä.
Hän on kokenut paljon elämänsä aikana ja tiettyä syvyyttä hänessä senkin vuoksi on. Tavallaan tiettyjä keskusteluja voi hänen kanssaan käydä hyvinkin antoisalla tasolla, mutta päällimmäinen tunne on, että en saa itselleni kovinkaan paljon noista keskusteluista. Jokin alitajunnan syvemmän tason sympatia tuntuu puuttuvan. Jos olemme liikkeellä jossain yhdessä, korostuu se ainut tunne, jota minun mielestäni ei ystävästään tulisi ajatella: minua hävettää se mitä hän puhuu ja mitä minä suostun hänen seurassaan puhumaan. Minulle ei tule nuorekas ja vapautunut olo - vaan täyden idiootin olo, että olen siinä tilanteessa, jossa tunnen oloni niin vaivautuneeksi ja kiusaantuneeksi.
Jokin ei toimi - ollenkaan. Moni juttu toimii, mutta en enää ole kyennyt ilmaisemaan tyytymättömyyttäni tilanteeseen edes pienesti ilman, että hän loukkaantuu niin, että loppukeskustelu on käytettävä vaurion korjaamiseen ja mitään todellista keskustelua aiheesta ei voida käydä. Minusta tuntuu, ettei hän kykene ymmärtämään, että voisi toimia joissain tilanteissa eri tavalla tai mitä seurauksia tietyillä teoilla ja sanavalinnoilla on. Siksi tuntuu, että jollain tavalla olemme niin eri tasoilla/taajuuksilla, että tuollaista keskustelua ei kannata edes yrittää. Lopputulos onkin sitten, että äksyilen hänelle.
Kuten näkyy, olen jotenkin hyvin hämmentynyt tilanteessa enkä ole aivan varma miten toimia. Riippumatta siitä johtuneeko tämä kaikki sitten vaikka vain minun sisäisistä traumoista tai ristiriidoista taikka hänen käytöksestään/ tyylistään, eikö järkevintä ole kuitenkin ottaa tällaiseen ystävään etäisyyttä? En mitenkään pysty ns. auttamaan tai olemaan tukena ja ystävänä ihmiselle, jonka seura hävettää minua. Ja tietenkin tuo asia sinänsä hävettää minua sekin vain enemmän. Ehkä aika voi olla avuksi asiassa, jossa tavallaan tunnen itseni aseettomaksi. Eihän ystävääkään pidä haluta muuttaa. Jos tällainen tunne herää, en ole kovin kummoinen ystävä alunpitäenkään. Hän tarvitsee varmasti jotain toisenlaista seuraa, kuin mitä minä voin tarjota.
Mutta olen niin hämmentynyt.
Osaisiko joku kommentoida tätä mitenkään rakentavasti?
Kiitos.
Ystäväni esim. harrastaa bussissa kovaan ääneen puhumista asioista, joista tiedän, että muut asiakkaat eivät kaipaa kuulla. Hän on nuorempi kuin minä, mutta ei nyt niin paljon, että tietty käytösen "kakaramaisuus" selittyisi vain sillä. Olen paljon koettanut miettiä onko oma käytökseni samanlaista kuin hänen, mutta en jaksa uskoa sitä. Hän tosin on sitä mieltä, että olemme hyvin samanlaisia ja korostan vain sanomisillani ikäeroamme - ja niin hieman teenkin, koska yritän ymmärtää hänen käytöstään nuoremman itseni käytöksen kautta. Tästä hän loukkaantuu ja kommentoi puolestaan minua lapselliseksi. Ja jos joskus uskallan olla sitä mieltä verratessani itseäni ympäröivään maailmaan, että olen älykäs ihminen (hän ihmettelee, miksi puhun sellaisia). Minusta on selvää, että välillä terve ihminen saa tuntea tyytyväisyyttä itseensä.
Hän on kokenut paljon elämänsä aikana ja tiettyä syvyyttä hänessä senkin vuoksi on. Tavallaan tiettyjä keskusteluja voi hänen kanssaan käydä hyvinkin antoisalla tasolla, mutta päällimmäinen tunne on, että en saa itselleni kovinkaan paljon noista keskusteluista. Jokin alitajunnan syvemmän tason sympatia tuntuu puuttuvan. Jos olemme liikkeellä jossain yhdessä, korostuu se ainut tunne, jota minun mielestäni ei ystävästään tulisi ajatella: minua hävettää se mitä hän puhuu ja mitä minä suostun hänen seurassaan puhumaan. Minulle ei tule nuorekas ja vapautunut olo - vaan täyden idiootin olo, että olen siinä tilanteessa, jossa tunnen oloni niin vaivautuneeksi ja kiusaantuneeksi.
Jokin ei toimi - ollenkaan. Moni juttu toimii, mutta en enää ole kyennyt ilmaisemaan tyytymättömyyttäni tilanteeseen edes pienesti ilman, että hän loukkaantuu niin, että loppukeskustelu on käytettävä vaurion korjaamiseen ja mitään todellista keskustelua aiheesta ei voida käydä. Minusta tuntuu, ettei hän kykene ymmärtämään, että voisi toimia joissain tilanteissa eri tavalla tai mitä seurauksia tietyillä teoilla ja sanavalinnoilla on. Siksi tuntuu, että jollain tavalla olemme niin eri tasoilla/taajuuksilla, että tuollaista keskustelua ei kannata edes yrittää. Lopputulos onkin sitten, että äksyilen hänelle.
Kuten näkyy, olen jotenkin hyvin hämmentynyt tilanteessa enkä ole aivan varma miten toimia. Riippumatta siitä johtuneeko tämä kaikki sitten vaikka vain minun sisäisistä traumoista tai ristiriidoista taikka hänen käytöksestään/ tyylistään, eikö järkevintä ole kuitenkin ottaa tällaiseen ystävään etäisyyttä? En mitenkään pysty ns. auttamaan tai olemaan tukena ja ystävänä ihmiselle, jonka seura hävettää minua. Ja tietenkin tuo asia sinänsä hävettää minua sekin vain enemmän. Ehkä aika voi olla avuksi asiassa, jossa tavallaan tunnen itseni aseettomaksi. Eihän ystävääkään pidä haluta muuttaa. Jos tällainen tunne herää, en ole kovin kummoinen ystävä alunpitäenkään. Hän tarvitsee varmasti jotain toisenlaista seuraa, kuin mitä minä voin tarjota.
Mutta olen niin hämmentynyt.
Osaisiko joku kommentoida tätä mitenkään rakentavasti?
Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hankala sen takia sanoa kun en tiedä minkä takia olette ylipäätään ystäviä ja toisaalta minkä ikäisiä olette sekä oletteko eri sukupuolta.
Se että sinulle tulee jotenkin vaivautunut olo ja jopa hävettävä kielii pahasta ongelmasta. Ei ystävän seurassa tulisi tulla sellainen olo, joskus ehkä sellaisen tuttavan tai kaverin mutta ei ystävän jonka kanssa tahtoo viettää aikaa.
Toisaalta asiat voivat korjaantua ja vaikka tällä hetkellä on tunne ettet saa kovinkaan paljon irti keskusteluista ehkä myöhemmin saat. Myös kannattaa miettiä sitä että joskus sitä tahtoo olla henkilön seurassa joka on toisenlainen kuin sinä ja oppia esimerkiksi häneltä jotain. Sitten toisaalta joskus salaa tai tiedostamatta sitä saattaisi toivoa olevansa tämän toisen kaltainen.
Se että sinulla tuntuu puuttuuko teiltä "syvemmältä tasolta" jotain voi johtua monestakin asiasta. Joskus vaatii aikansa ennen kuin yhteys syntyy ja vaikka sanotaan että ystävät hyväksyvät toisensa sellaisena kuin ovat niin toisaalta molempien yleensä täytyy tehdä jonkinlaisia kompromisseja jotta ystävyys olisi mahdollinen. Ja on hyvin ikävää jos teille tulee aivan kuin riita ja kommunikaatiokatkos jota ette saa selvitettyä. Teidän tulisi tuo aukaista ensimmäisenä ja pyrkiä jatkamaan vaikka hankalalta tuntuisikin. Kuten myönnät itsekin omakaan ”äksyilysi” ei tilannetta auta ja se on jotain jonka itse voit ensimmäisenä korjata ja katsoa miten sitten käy.
Se että mainitset kuinka joitakin keskusteluja on hänen kanssaan antoisa käydä on asia johon voi keskittyä. Mutta toisaalta voisit kysyä mitä hän saa irti teidän ystävyydestänne. Ehkä hän on vaivaantunut jos ajattelet häntä "kakaramaisena". Voihan olla että hänen käyttäytymisensä ei tuosta muutu ja hän on luonteeltaan sellainen mutta ehkäpä hänelle tulee tunne että hän on sinun seurassaan aina ”huonompi” kuin sinä ja on pakko yrittää jotain.
Voithan ottaa etäisyyttä mutta mielestäni olet aika paljon keskittynyt sekä myös yllättynyt noista negatiivisista tuntemuksista joita tunnet häntä kohtaan. Ystävien välillä niitä ei pitäisi paljoa olla tai sitten niitä tulisi hillitä parhaansa mukaan ja keskittyä niihin hyviin asioihin. Vaikuttaa myös siltä että molemmat teidän ystävyyssuhteessanne pyrkii korostamaan itseään vain hieman eri tavoin, hän olemalla äänekäs ja sinä puolestaan ”aikuismainen”. Joskus tällaista kamppailua voi olla ystävyyssuhteissakin mutta sen ei tulisi nousta etusijalle vaan pitäisi keskittyä siihen mikä teille on yhteistä eikä mitä eroja teissä on.
Mutta jos tunnet häpeää tavata jotain ihmistä niin siinä kannattaa miettiä onko ystävyys sen arvoisa JA myöskin sitä miksi ylipäätään sinä häpeät häntä jota ystäväksesi yrität kutsua?
Loukkaamatta sinua yhtään tässä niin valitettavasti kuulostaa toisaalta siltä että sinulla on tietty ylemmyyskompleksi häntä kohtaan jossa koet ettei hänen käyttäytymisensä ole pelkästään erilaista vaan että myös sinun käyttäytyminen on sekä parempaa että älyllisempää suhteessa "hänen kakaramaisempaan käytökseen joka hävettää, onhan hän nuorempikin".
Miettisin siis omia motiivejani olla jonkun sellaisen ystävä jonka kanssa hävettää olla että myös miksi hävetä ylipäätään häntä? Häpeätkö häntä ihmisenä muutenkin kuin vain silloin kun hän käyttäytyy noin? Siinä voi olla itsetutkiskelun paikka joka lopulta johtaa päätökseen tahdotko jatkaa vai eriytyä hänestä. Suosittelen kuitenkin omasta kokemuksesta antamaan ystävyydellenne mahdollisuuden ja katsomaan vähitellen miten asiat luonnistuvat.
Omalla kohdallani on vanhoja ystäviä joiden seurassa en pitkiä aikoja viihdy mutta en minä suorastaan häpeä heitä, on vain vaikea olla heidän seurassaan luonnollisesti, vapautuneesti ja hieman ehkä ahdistumattakin kun olemme liian erilaisia jo.
Kiitos, että jaksoit näin juhannusaattona uhrata ajatusta melko perinpohjaisesti suuntaani.
Tarvitsin todella vahvistusta tuollekin aspektille, että olen ylimielinen tai ylemmyydentuntoinen tässä tilanteessa. Tunnen sen itsekin ja siksi minua hävettää. En tunne näin kenenkään muun ystäväni kanssa, enkä tiedä mistä tällainen kuvio on syntynyt. Luulen, että kyseessä on jonkinlainen isosisko-pikkususko-asetelma tilanteessa, jossa hän on perheensä vanhin ja minä perheeni nuorin.
Hän varmasti muistuttaa itseäni lukioikäisenä ja siksi painotan ja haluan jotenkin ymmärtää asiaa nuoruuden kautta. Hän ei ole lukioikäinen ja siksi sanoin, ettei se selitä toimia. Se olisi helpompaa tai kevyempää kuin myöntää, että tämä henkilö on persoonaltaan ärsyttävä... : ) (ja taas pitäisi läpsäistä itseään)
Olen painiskellut asian kanssa pidempään ja hän on sanonut, että olen ainut ystävä, jonka kanssa hän on koskaan saanut puhua mitään syvällisempää. Mutta ehkä nyt voin rauhassa kuitenkin ajatella, että ainkin ajatustenvaihtomielessä olen varmaan avannut hänelle jonkin tarpeelisen oven ja voin väistyä tilanteesta. Ehkä joillain ystävyyksillä on vain loppujen lopuksi jokin tarkoitus ja kun se on täytetty, siirrymme eteenpäin.
En haluaisi, että hän muistaisi minua pahalla. Itsetutkiskelua harrastan varmasti ja sitähän teen jo nytkin. Mutta kiitos.
Ihanan sateiseen juhannusyöhön kadotkaamme.
Itsehän lopulta päätät.
Ystävyydessä monesti käy niin että siinä toinen opettaa toista, jaetun ilon ja opin tulisi olla kaksinkertaisia, kuitenkaan aina näin ei käy.
"Se olisi helpompaa tai kevyempää kuin myöntää, että tämä henkilö on persoonaltaan ärsyttävä... : ) (ja taas pitäisi läpsäistä itseään)"
Olet vain oppinut tuon että kun joku ei miellytä niin sinua iljettää haukkua häntä. Ei vika hänessä ole eikä myöskään sinussa vaan teidän suhteessanne. Kaikki vain ei toimi kaikkien välillä. Tietysti on hyvä yrittää mutta rajansa kaikella.
Olen ollut vastaavissa tilanteissa molemmilla puolen. Olen kokenut että toinen on ärsyttävä tai huomannut että toinen kokee minut ärsyttäväksi. Sille ei lopulta mitään vain voi.
"Mutta ehkä nyt voin rauhassa kuitenkin ajatella, että ainkin ajatustenvaihtomielessä olen varmaan avannut hänelle jonkin tarpeelisen oven ja voin väistyä tilanteesta. Ehkä joillain ystävyyksillä on vain loppujen lopuksi jokin tarkoitus ja kun se on täytetty, siirrymme eteenpäin."
Olet aivan oikeassa tuon viimeisen päätelmän suhteen. Aikaansa kutakin ja usein elämä on sellaista että on siirryttävä eteenpäin.
Vaikuttaa siltä että sinä olet valmis siirtymään eteenpäin ja niin sinun on tehtävä vaikka vaikealta tuntuisikin. Voithan ensin tavata häntä harvemmin ja ehkä hänkin tajuaa tilanteen.
"Mutta kiitos.
Ihanan sateiseen juhannusyöhön kadotkaamme."
Ole hyvä jos vain auttoi ja hauskaa juhannusta.
Toden totta täytyy kadota kohta sateeseen ehkä sateen jälkeinen aika tuo raikkaan vehreyden tuoksun ja uuden ystävyyden.