En tiedä enää onko tämä normaalia käytöstä mieheltäni vai onko minussa joku vika. Aloitan siis ihan alusta.
Tapasimme kolme vuotta sitten ja mieheni oli aivan ihana. Tosin huomasin hänellä olevan silloin ongelmia ex-tyttöystävän kanssa. Ex-tyttöystävä oli kovin mustasukkainen ja soitteli jatkuvasti mieheni perään. Mieheni väitti että heillä ei enää ollut suhdetta, mutta silti vielä kävi ex-tyttöystävällänsä. Olimme silloin vain kavereita.
Tapailimme koko kesän ja meillä oli hauskaa. Pidin ex-tyttöystävää sairaalloisena mustasukkaisuuksineen. Syksyn tuleen etäännyimme mieheni kanssa ja olimme muutaman kuukauden niin ettei oltu yhteyksissä.Kun sitten kuulin hänestä, hän kertoi että oli sairaana. Ajan mittaan sain kuulla miksi hänestä ei kuulunut. Hän ei ollut kyennyt liikkumaan kotoa, koska luuli saavansa sydänkohtauksen tai muuten kuolevansa. Hän oli vainoharhainen. Olin itse sairastanut monen vuoden ajan masennusta joten luulin ymmärtäväni häntä, vaikka en kuitenkaan aina tajunnut turhaa pelkoa kuolemasta.
Kun aloimme seurustella vähän joulun jälkeen vainoharhaisuudesta ei näkynyt jälkeäkään. Elämä oli ihanaa ja olimme erittäin rakastuneita. Menimme kihloihin vappuna.
Olin töissä vanhainkodissa ja minulla oli erittäin raskasta siellä. Miehelläni alkoi silloin tulemaan hetkiä jolloin hän tunsi olevansa ruma. Hän teki kaikenlaista jotta olisi vielä rumempi. Yritin kertoa että hän ei ole ruma, päinvastoin, mutta ei se auttanut. Otin sairaslomaa töistä jotta voisin auttaa miestäni vaikean ajan yli. Uskoin koko ajan että parempia aikoja on luvassa. Masennuin pahasti ja itsetuntoni oli mennyttä. Koitin pitää sisälläni masennuksen ja pahan olon, koska ajattelin mieheni kärsivän vaan enemmän.
En voinut itsekkään enää mennä asunnon ulkopuolelle ilman että olin puunannut itseäni paremman näköiseksi monta tuntia, kuitenkin tunsin oloni rumaksi. Aloin juomaan.
Mieheni oli päässyt jo yli rumuusluuloistaan ja alkoi kulkea baareissa. Hän meni usein "kahville" siskonsa kanssa eikä koskaan vastannut puhelimeen. Aina minulle kuitenkin selvisi että hän oli baarissa siskonsa ja hänen kavereiden kanssa. Silloin minulla alkoi epäluulot heräillä.
Mieheni ei koskaan mennessään johonkin vastannut puhelimeen ja usein hän myös yöpyi muualla. KOitin kertoa, kuinka paha mieli minulle tuli siitä ja aina hän sanoi ettei tee niin enää. Silti se toistui. Usein kun hän oli reissullaan, vedin itsekkin pääni täyteen ja söin lääkkeitä.
Olin täysin maassa enkä muista yhtä jaksoa elämästäni ollenkaan. En muista mitä tapahtui tässä välissä. Kuitenkin sain jostain potkua ja koitin mennä työharjoitteluun. Olin siellä muutaman viikon ja jäin sairaslomalle ahdistuksen takia. MInua ahdisti suunnattomasti muut ihmiset ja niiden kanssa olo.
Mieheni tempaukset jatkuivat ja kerran hän petti minua. Hän ei siitä itse kertonut, mutta minulla oli aavistus koko ajan ja valehtelin hänelle että olin kuullut joltain hänen pettäneen minua. Hän myönsi asian.
Masennuin entistä enemmän ja viilsin ranteeni auki. Tai silloinen ryyppy-ystäväni teki sen. En halunnut kuolla mutta jollain halusin saada huomion. Sovittiin kuitenkin asia. Ja "annoin anteeksi". Vaikka tähän päivään mennessä en ole antanut anteeksi. Asia kaivelee minua edelleen ja sattuu, mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Tämän vuoden alussa sain kuulla olevani raskaana. Olin onnellinen ja odotin mieheni olevan myös, mutta sitä hän ei ollut. Hän rupesi juomaan ja kohteli minua huonommin kuin koskaan. Tunsin oloni erittäin huonoksi. Mieheni ryyppäsi ja haukkui minua huoraksi. Aina kun koitin puolustautua, hän jotenkin sai minut itseäni vastaan. Luulin kaiken olevan minun syytäni. Ajan myötä mieheni tottui ajatukseen lapsesta ja alkoi innostuakkin. Mutta silti ryyppyreissut jatkuivat. Moneen kertaan minun oli määrä hakea hänet pois, mutta hän ei tullutkaan kun saavuin paikalle. Menin yksin kotiin yöksi. Sanoin inhoavani olla yksin kotona ja sitä inhosinkin. En koskaan saanut nukuttua ja valvoin yöt. Tunsin kovaa syyllisyyttä kaikesta. Hoidin arkiasiat kuin unessa. Kotityöt olivat kaikki olleet minun kontollani ja pitkän aikaa. KOitin joskus pyytää apua mieheltäni, vastaus oli aina "kohta". Koskaan mitään ei tapahtunut. Tein siis itse kaiken.
Olin onnellinen tulevasta lapsestani ja välillä mieheni kanssa oli helpompaa. Luulin kaiken muuttuneen paremmaksi,
Tänään aamulla mietin kuitenkin asioita. Herätessäni olin vihainen kun olin yöllä taas hakenut mieheni ryyppyreissultaan. En ollut nukkunut paljonkaan. Meille tuli riita jonka seurauksena hän otti kaulastani kiinni. Hän ei puristanut ja pystyin hengittämään koko ajan. Suutuin toden teolla. Mieheni ei ollut koskaan koskenut minuun sillä tavalla. On hän joskus tönäissyt sängylle mutta niin ei ole tehnyt.
Menin pois ja hän tuli perässä. Hän sanoi, että tunsi mielihyvää kuristaessaan minua, koska ajatteli että niin valitus loppuisi. Hän sanoi tämän vihasena mutta silti minulle nousi pala kurkkuun. Olen edelleen raskaana ja kysyin häneltä välittääkö hän lapsesta. En saanut selvää vastausta.
Olen koko tämän ajan tuntenut kovaa syyllisyyttä pienistäkin asioista. En tiedä onko se normaalia. Olen huomannut ettei mieheni näytä tuntevan syyllisyyttä koskaan.
En tiedä, olenko oikeasti huono ihminen niinkuin mieheni sanoo, vai onko miehessäni vika. Olen epäillyt narsismia mutta aina kun mainitsen miehelleni asiasta, minä olen narsistinen. Hän saa kaiken aina käännettyä minun syykseni.
Mitä minä teen, kuka minä olen, mikä minä olen? En enää tiedä.
Tämä on erittäin epäselvä tarina, mutta oloni on nyt hiukan kevyempi.
Vauvakin potkii masussa. Olen onnellinen hänestä.
Tapasimme kolme vuotta sitten ja mieheni oli aivan ihana. Tosin huomasin hänellä olevan silloin ongelmia ex-tyttöystävän kanssa. Ex-tyttöystävä oli kovin mustasukkainen ja soitteli jatkuvasti mieheni perään. Mieheni väitti että heillä ei enää ollut suhdetta, mutta silti vielä kävi ex-tyttöystävällänsä. Olimme silloin vain kavereita.
Tapailimme koko kesän ja meillä oli hauskaa. Pidin ex-tyttöystävää sairaalloisena mustasukkaisuuksineen. Syksyn tuleen etäännyimme mieheni kanssa ja olimme muutaman kuukauden niin ettei oltu yhteyksissä.Kun sitten kuulin hänestä, hän kertoi että oli sairaana. Ajan mittaan sain kuulla miksi hänestä ei kuulunut. Hän ei ollut kyennyt liikkumaan kotoa, koska luuli saavansa sydänkohtauksen tai muuten kuolevansa. Hän oli vainoharhainen. Olin itse sairastanut monen vuoden ajan masennusta joten luulin ymmärtäväni häntä, vaikka en kuitenkaan aina tajunnut turhaa pelkoa kuolemasta.
Kun aloimme seurustella vähän joulun jälkeen vainoharhaisuudesta ei näkynyt jälkeäkään. Elämä oli ihanaa ja olimme erittäin rakastuneita. Menimme kihloihin vappuna.
Olin töissä vanhainkodissa ja minulla oli erittäin raskasta siellä. Miehelläni alkoi silloin tulemaan hetkiä jolloin hän tunsi olevansa ruma. Hän teki kaikenlaista jotta olisi vielä rumempi. Yritin kertoa että hän ei ole ruma, päinvastoin, mutta ei se auttanut. Otin sairaslomaa töistä jotta voisin auttaa miestäni vaikean ajan yli. Uskoin koko ajan että parempia aikoja on luvassa. Masennuin pahasti ja itsetuntoni oli mennyttä. Koitin pitää sisälläni masennuksen ja pahan olon, koska ajattelin mieheni kärsivän vaan enemmän.
En voinut itsekkään enää mennä asunnon ulkopuolelle ilman että olin puunannut itseäni paremman näköiseksi monta tuntia, kuitenkin tunsin oloni rumaksi. Aloin juomaan.
Mieheni oli päässyt jo yli rumuusluuloistaan ja alkoi kulkea baareissa. Hän meni usein "kahville" siskonsa kanssa eikä koskaan vastannut puhelimeen. Aina minulle kuitenkin selvisi että hän oli baarissa siskonsa ja hänen kavereiden kanssa. Silloin minulla alkoi epäluulot heräillä.
Mieheni ei koskaan mennessään johonkin vastannut puhelimeen ja usein hän myös yöpyi muualla. KOitin kertoa, kuinka paha mieli minulle tuli siitä ja aina hän sanoi ettei tee niin enää. Silti se toistui. Usein kun hän oli reissullaan, vedin itsekkin pääni täyteen ja söin lääkkeitä.
Olin täysin maassa enkä muista yhtä jaksoa elämästäni ollenkaan. En muista mitä tapahtui tässä välissä. Kuitenkin sain jostain potkua ja koitin mennä työharjoitteluun. Olin siellä muutaman viikon ja jäin sairaslomalle ahdistuksen takia. MInua ahdisti suunnattomasti muut ihmiset ja niiden kanssa olo.
Mieheni tempaukset jatkuivat ja kerran hän petti minua. Hän ei siitä itse kertonut, mutta minulla oli aavistus koko ajan ja valehtelin hänelle että olin kuullut joltain hänen pettäneen minua. Hän myönsi asian.
Masennuin entistä enemmän ja viilsin ranteeni auki. Tai silloinen ryyppy-ystäväni teki sen. En halunnut kuolla mutta jollain halusin saada huomion. Sovittiin kuitenkin asia. Ja "annoin anteeksi". Vaikka tähän päivään mennessä en ole antanut anteeksi. Asia kaivelee minua edelleen ja sattuu, mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Tämän vuoden alussa sain kuulla olevani raskaana. Olin onnellinen ja odotin mieheni olevan myös, mutta sitä hän ei ollut. Hän rupesi juomaan ja kohteli minua huonommin kuin koskaan. Tunsin oloni erittäin huonoksi. Mieheni ryyppäsi ja haukkui minua huoraksi. Aina kun koitin puolustautua, hän jotenkin sai minut itseäni vastaan. Luulin kaiken olevan minun syytäni. Ajan myötä mieheni tottui ajatukseen lapsesta ja alkoi innostuakkin. Mutta silti ryyppyreissut jatkuivat. Moneen kertaan minun oli määrä hakea hänet pois, mutta hän ei tullutkaan kun saavuin paikalle. Menin yksin kotiin yöksi. Sanoin inhoavani olla yksin kotona ja sitä inhosinkin. En koskaan saanut nukuttua ja valvoin yöt. Tunsin kovaa syyllisyyttä kaikesta. Hoidin arkiasiat kuin unessa. Kotityöt olivat kaikki olleet minun kontollani ja pitkän aikaa. KOitin joskus pyytää apua mieheltäni, vastaus oli aina "kohta". Koskaan mitään ei tapahtunut. Tein siis itse kaiken.
Olin onnellinen tulevasta lapsestani ja välillä mieheni kanssa oli helpompaa. Luulin kaiken muuttuneen paremmaksi,
Tänään aamulla mietin kuitenkin asioita. Herätessäni olin vihainen kun olin yöllä taas hakenut mieheni ryyppyreissultaan. En ollut nukkunut paljonkaan. Meille tuli riita jonka seurauksena hän otti kaulastani kiinni. Hän ei puristanut ja pystyin hengittämään koko ajan. Suutuin toden teolla. Mieheni ei ollut koskaan koskenut minuun sillä tavalla. On hän joskus tönäissyt sängylle mutta niin ei ole tehnyt.
Menin pois ja hän tuli perässä. Hän sanoi, että tunsi mielihyvää kuristaessaan minua, koska ajatteli että niin valitus loppuisi. Hän sanoi tämän vihasena mutta silti minulle nousi pala kurkkuun. Olen edelleen raskaana ja kysyin häneltä välittääkö hän lapsesta. En saanut selvää vastausta.
Olen koko tämän ajan tuntenut kovaa syyllisyyttä pienistäkin asioista. En tiedä onko se normaalia. Olen huomannut ettei mieheni näytä tuntevan syyllisyyttä koskaan.
En tiedä, olenko oikeasti huono ihminen niinkuin mieheni sanoo, vai onko miehessäni vika. Olen epäillyt narsismia mutta aina kun mainitsen miehelleni asiasta, minä olen narsistinen. Hän saa kaiken aina käännettyä minun syykseni.
Mitä minä teen, kuka minä olen, mikä minä olen? En enää tiedä.
Tämä on erittäin epäselvä tarina, mutta oloni on nyt hiukan kevyempi.
Vauvakin potkii masussa. Olen onnellinen hänestä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
sinä mielenterveystoimistoon, tarvitset apua, että saat elämäsi takaisin, sekä hyvän elämän lapsellesi!
Miehesi kuulostaa valitettavasti narsistilta, mutta sitä on vaikea diagnosoida, saatikka saada tällaisia ihmisiä diagnosoitavaksi-heissä kun ei ole koskaan mitään vikaa omasta mielestään-eikä se heidän omaa vikaansa yleensä olekaan, "aito"narsismi kun alkaa jo ihan imetysiän paikkeilla senaikaisista kokemuksista, olen lukenut.
Mutta tämä tieto ei kuitenkaan auta SINUA yhtään,
joten sinun on nyt pakko auttaa itseäsi ja vauvaasi! Onnea matkaan!
heti, ja hae apua itsellesi! Tsemppiä, kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaan!
Mieti haluatko oikeasti elää tollaisen miehen kanssa? Yksin vauvan kanssa voisi olla parempi..?
Hae apua itsellesi esim. psykologi. Sinulla on oma, arvokas elämä ja sinusta on tulossa äiti. Et ole missään nimessä huono ihminen!!! Miehisi tosiaan kuulostaa narsistilta... En itse olisi miehen kanssa, joka on noin käynyt käsiksi ja vielä pettänyt! Ehkä hän pitää sinua itsestäänselvänä kaiken lisäksi. Suosittelen tosiaan avun hakemista ja kannattaa muuttaa ainakin erilleen miettimään asioita, jos et heti uskalla erota. Mutta parempihan se on laittaa kerrasta poikki. Elämäsi olisi ainakin helpompaa ilman tuota miestä, näin uskallan väittää. En jaksa uskoa, että tuo kuvailemasi mies, osallistuisi millään tavalla lapsen hoitoon... Joten uskon, että se joka tapauksessa jää sinun vastuulle.
Mutta tosiaan, hae apua, niin alkaa elämäkin hymyilemään ja huomaat, että olet arvokas ihminen ja ansaitset parempaa. :) Onko sinulla ystäviä? Olisi hyvä, jos voisit jutella muidenkin kuin psykologin kanssa. :) Onnea ja iloitse lapsestasi!
sinun on huomattava, että elät todella vaarallisessa suhteessa. Sinä voit menettää henkesi, terveytesi olet mitä ilmeisemmin jo menettämäisilläsi, vauvasta puhumattakaan.
Tuo, että miehesi sanoo tuntevansa mielihyvää sinua kuristaessa on sellainen oire, ettei enää ole kuin ajan kysymys, milloin hän ei enää voi vastustaa halua puristaa hieman kovempaa hieman pidempään.
Ihan lapsesi takia: pois tuosta suhteesta !