Jos teiltä kysytään tai kun teiltä kysyttiin, että montako lasta teitä on, niin vastaatteko alkuperäisen vai nykyisen määrän? Meitä on useampi sisarus, ja oli ennen tammikuuta vielä enemmän. Veljeni kuoltua tammikuussa olen ollut hyvin hämmentynyt että mitä vastaan, kun uusi tuttavuus kysyy että onko minulla veljiä tai siskoja ja kuinka monta? Kerronko mitä oli tammikuuhun saakka, vai kerronko mitä on nyt? Eihän veljeni kuolema poista sitä tosiasiaa että minulla on (ollut) veli, ja että olen kasvanut useampilapsisessa perheessä. Nyt en vaan enää tiedä mitä tuohon vastata, varsinkin kun en välttämättä halua kertoa kaikille vielä niin tuoreesta surusta. Toisaalta en halua valehdellakaan, ja tällä hetkellä tuntuu että vastaan kummin päin vaan, se on vale. Miten te vastaatte, ja mitkä ovat tunteenne kun moista kysytään?
Sisaruksensa menettäneille kysymys
menetys
141699
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
No hei ...minulla on kuollut kanssa oma sisar ja lapsi ja aina kun kysytään montako niitä on niin tottakait sanoin senkin kuolleen ENSIKSI mutta jos katsoin aiheelliseksi korjata hänet kuolleeksi niin kerroin aikoinaan oleen kolarin ja siskoni kuolleen siinä mutta se todellakin on niin RASKASTA ruveta kertomaan kaikki aina alusta...joten kuitenkin en voi sanoa meitä vähemmäksi mitä oli..sitten nykyään kysytään montako mulla on lasta NO TAAS ALUSTA sanon kaikki syntyneet ja JOS katson aiheelliseksi niin TAAS menetin kolarissa poikani (jos jaksan alusta alkaen kertoa) korjaan sen menehtyneeksi auto-onnettomuudessa niinkun asia onkin...se on niin raskasta koko ajan selostaa ns. uteliaille kuolemia mutta kuitenkinhan ne sen haluaa tietää..sehän on selvä... se vaan koettelee sinua ja jos itse jaksat kertoa niin ..mutta aina ei sureva JAKSA...mutta ota huomioon että eihän kaikki niin uteliaita oo ...ei se pakko ole joka asiaa selostaa..ei toki sanot vaan että yksi sisarus kuoli...en jaksa kertoa eiköhän jokainen ymmärrä SURUSI sitä kun et voi kertoa..me ollaan tunne eläjiä kuitenkin joillekkin on niin helpottavaa että saa kertoa... jotkut taas ei jaksa koko ajan jankata samoja MUTTA sano toki alkuperäinen suuruus...jätä loput sanomatta koska veljesi oli kuitenkin sisaresi ja oma lukunsa kuitenkin!!!
Mä vastaan yleensä olevani perheen ainoa lapsi, en jaksa selittää tuntemattomille veljeni ratkaisua. Joskus sanon että opettelen olemaan ainoa lapsi, toisinaan kerron että minulla on ollut pikkuveli. Riippuu täysin siitä kuinka uskon vastapuolen reagoivan. Enhän toki halua kenenkään hämmentyvän tai kokevan itseään ja kysymystään tungettelevana. Kysyjä ei voi aavistaa liikkuvansa aralla alueella. Usein on myös helpompi kun "kukaan ei tiedä", turhat säälimiset ja hienotunteisuus vain tekevät olostani tukalan...
olen vastannut joko todeten tyyliin, no nyt meitä täällä palloilee... Välillä taas sanon koko määrän. Hyvin harva tietää veljeni ratkaisusta. Itsemurha ei ole mielestäni häpeä, mutta suuri osa ihmisistä on hyvin ymmärtämättömiä ja näkevät "ongelmia" sielläkin, missä niitä ei ole. Heidän suhtautumisensa voi helposti muuttua tyyliin "senhän velikin on tappanut itsensä... eli jotain niissä on vikaa kaikissa". Tai jos tulee itselle mitä vain, esim. unettomuutta tms. leimautumisen myötä todetaan vain, että senhän arvasi, velikin tappoi itsensä. Uskottavuus helposti heikkenee, jolloin esim. työelämässä sanalla ei ole enää entisenlaista painoarvoa. Tosielämässähän jokaisella ihmisellä on jotain, mitä voitaisiin pitää ongelmana, mutta kun ikävä kyllä nykyisen yhteiskuntamme arvoilmasto edellyttää, että pitää esittää ns. täydellistä tuloksentekijää ja voittajaa.
Tällaisia monet ihmiset ovat kaikessa tietämättömyydessään ja vilpittömyydessään. Ikävä kyllä. Mutta tietämättömyys, ymmärtämättömyys ja tyhmyys eivät ole synti sinänsä. Eikös isossa kirjassakin sanota, että "He eivät tiedä, mitä he tekevät."
Eihän se voi teidän häpeä olla mutta MIKSI kertoa joka asia joka ei muille kuulu? -emmää mainostais tollasta lähtöä ..en koska se kuulostaa kuitenkin AIKA PAHALTA niin ihmiset tuomitsevat koko perheen lailla jotainhan vikaa siellä on jne.jne. no varmaan ihan ilkeyttäänhän monikin saa sättiä heikompaansa...olen sen verran piin kova ihminen että en anna heikkoja kohtiani ihmisille retosteltaviksi...en ikinä paljasta tuntemattomille asioitani...siksi koska se tuo ihminen aina yrittää toisesta etsiä sen nokkimisen mutta niistä mitkä eniten sattuu kannattaa olla hiljaa!!!
Ja siinä ne tuntemattomat osuvatkin syvälle oikeaan, "jotainhan vikaa siellä on jne."-arvailuissaan. Eihän kukaan itseään tapa jos kokee selviämisen mahdolliseksi. Minä olen omat syyllisyyteni käsitellyt, on päiviä jolloin jaksan selkä suorana vastata niinkuin asia on, mutta ohimeneville tuntemattomille, jotka eivät tiedolla mitään tee, valehtelen olevani ainut lapsi. Kummipojalle olen myös valehdellut, en halua hänen vielä miettivän niin vaikeita asioita kun pienessä elämässään on niin paljon omiakin murheita. Nimenomaan: Sen oppii vaistoamaan milloin kannattaa mitäkin sanoa. Niin kauan kun suru vihlaisi liian syvältä ja kaikki oli harmaata, oli helpompi kun sain itsekseni käsitellä läheisten kanssa asioita. Tämä on sellainen asia, että valheet sallitaan ja ymmärretään jos ne aikanaan jossain paljastuvat.
No voihan joillekkin olla epäonnistunut Rakkaus..se syy että menettää toivonsa ja elämänhalunsa...mutta sehän ei ole koko perheen syy ja lähdeppä selittelemään sitten sitä ....liian syyttelevää liian raskasta kaikille...no sillonhan ei tarvitse valehdella jos jättää kertomatta mitä loppujen lopuksi ne asiat koko maailmalle kuuluu? niin vaistojen varassa kannattaakin kulkea ja miettiä ketkä sen asian voi sisäistää ja ei lapset nuoret vielä ehken ymmärräkkään niin ne on liian tuskaisia ja hirveitä asioita kaikkinensa...
joulukuussa. Vastaan tuntemattomammalle kysyjälle alkuperäisen luvun.
Tutummille alkuperäisen myös. Riippuu henkilöstä, jaksaako alkaa kertomaan veljen kuolemasta, joka yhäkin tuntuu uskomattomalta.
Omat fiilikset otat huomioon, kysyjä kannattaa kans katsoa, et miten kellekin kantsii sanoa.
Kyllä sen oppii ajan myötä "oikein" sanomaan ja tietämään miten milloinkin itse haluaa sanoa. Minun tytär sanoo aina, että hänellä on yksi veli. Sit jos joku jatkaa, että mitä se tekee, tms, niin sit se sanoo, että ei se elä enää. Ja sitä rataa. Jotkut tahtoo tietää enemmän, toiset vähemmän. Kyllä se siitä. Itse äitinä vastaan kysyttäessä aina, että minulla on kaksi lasta.
Ja siitä sitten eteenpäin ihan rehellisesti, että tyttö elää ja poika on kuollut, jne. Voimia sulle elämääsi.
Nuorena tunsin jotenkin häpeää siitä, että veljeni oli kuollut ja sanoin sen jäljelläolevan lapsiluvun. Nykyisin kerron aina, että "alun perin meitä oli xx, ja nykysin vielä elossa xx". Jos joku kysyy, mitä tapahtui, sanon silmiin katsoen totuuden: "Hän teki koulukiusattuna itsemurhan kolme viikkoa ennen kuin olisi täyttänyt 14-vuotta."
Ihminen voi kuolla kaksi kertaa: kun hän fyysisesti kuolee ja kun hänet unohdetaan. Olen suruni surrut, mutta en jätä veljeäni, joka on, muinaissuomalaista sananpartta käyttääkseni, siirtynyt näkymättömien todistajien joukkoon.
Mun veljeni itsemurhasta on jo yli 6 vuotta aikaa, mutta päivittäin mielessä edelleen. Terapiassa kävin läpi omat syyllisyyteni ja annoin anteeksi sekä hänelle että itselle. Sen jälkeen olen ihan reilusti kertonut montako meitä oli ja montako tähteenä. Se, kerronko kuinka hän meni, riippuu ihan siitä kenen kanssa keskustelen. Lähinnä niin, että jos kysyjä on nuori, kerron että onnettomuudessa, sillä sellainen se kuitenkin oli vaikkakin itse aiheutettu. Ja aikuisille sen, että oli itse aiheutettu. Jos aikuinen ihminen minut leimaa sekopääksi tai sairaaksi toisen aikuisen valinnan vuoksi, on vika jossain muualla kuin minussa!! Kukaan ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole vastuussa kuin vain ja ainoastaan omista tekemisistä ja omasta onnestaan. En asialle mitään kuitenkaan enää voi, mutta siitä että olen reilusti kertonut tästä veljeni valinnasta, on itseasiassa monessa tilanteessa poikinut keskusteluja, joista mahdollisesti on hyötyneet molemmat keskustelun osapuolet. On tietynlainen herkkyys kertoa, mitkä vaikutukset sellaisella on ja ehkä ihminen, jolla itsellään ajatuksia vastaavasta on, tajuaa ettei se ole oikea tie! Siinä kärsivät kuitenkin eniten ne, jotka jäävät jäljelle, ei se joka päättää lähteä!!
Minä menetin yli vuosi sitten pikkuveljeni..joskus on tullut eteen tilanne,jossa on kysytty että onko sinulla sisaruksia ja minkä ikäisiä..
aina se kolahtaa,tippa meinaa tulla linssiin,mutta sanon sen lukumäärän joka minulla on aina ollut sisaruksia,eli 4 veljeä..jos on sopiva tilaisuus ja sopiva ihminen jolle voin asiasta kertoa,niin sanon että yksi heistä on kuollut..yleensä jätän sen silti sanomatta,kun se sattuu niin pirusti!!
Mua sattuu ja lujaa aina kun pitää puhua veljistäni,kun aina tulee mieleen että minulla on tavallaan enää 3 veljeä,kun yksi joutui lähtemään tuonne "pilven reunalle"..=(
Oma veljeni kuoli viisi vuotta sitten. Omankäden kautta. Johtuen tavasta, jolla hän tästä maailmasta poistui, olen kertonut asiasta sen mukaan minkälainen kysyjä on ollut. Valitettavan harva pystyy käsittelemään kuolemaa, puhumattakaan itsemurhasta. On parempi säästää toinen osapuoli vaikealta tilanteelta. Toisaalta reaktio kertoo myös paljon henkilön luonteesta. Syystä tai toisesta voin laskea yhden käden sormilla, monestiko olen joutunut yleensäkään asiasta puhumaan. Sellaisia kysyjiä on ollut vähän.
Itselle myös tuo kysymys ollut kova paikka sisareni menettäneenä. Tuntuu todella oudolta ja pahalta sanoa, että olen ainoa lapsi, koska minulla oli sisko 23v ja vasta vajaan vuoden olen ollut ilman häntä. Tuntuu myös jollain tavalla väärältä siskoani kohtaan puhua, kuin hän ei enää olisi siskoni. Joillekin uusille tuttavuuksille olen sanonut, että minulla on sisko, mutta sitten he ovat saattaneet alkaa kyselemään, että minkä ikäinen? missä asuu? tms. ja sitten siitä seuraa vain valehtelun kierre. Nykyään sanon suoraan, että minulla oli sisko, mutta hän on kuollut. Vaikka asia on vaikea, tuntuu hyvältä olla rehellinen ja tunnustaa inhimilliset ja vaikeatkin asiat. Eipä ihmiset yleensä enempää ala kyselemään. Sitten jos niihin tutustuu paremmin, niin voi syvällisemmin asiasta puhua.
jos joku kysyy montako sisarusta minulla on vastaan siihen, että mulla on 2 siskoa. Lisäkysymysten tullessa sanon niinkuin asia on, että pikkusisko kuoli 19-vuotiaana. Se miten kuoli on taas hankalampi joillekkin ihmisille sanoa, joten kerron vain, että rekan kanssa yhteen ajaessa tai auto-onnettomuudessa. Itsemurhasta on aina suuri kynnys puhua, varsinkin jollekin ei niin tutulle. En voi missään tapauksessa kuvitellakaan vastaavani kysyjälle, että mulla on vain yksi sisko sillä mulla tulee aina olemaan kaksi siskoa, vaikka pikkusiskon siirtymisestä ajasta ikuisuuteen on jo viisi vuotta. Hän elää aina minun sydämessä ja rakkaissa muistoissa