Mitä mieltä olette, minä olen 23-vuotias ja mies 36-vuotias. Tapailtu muutamia kuukausia. Miehellä on ikänsä puolesta kiire saada itselleen vaimo ja lapset kehiin. Minä taas en suostu tekeen lapsia ennenkuin avioliitossa. Mies olis valmis menemään naimisiin jopa n. vuoden seurustelun jälkeen, mikäli nainen on yhtään hänelle sopiva ja toimeen tullaan. Mies haluaisi tehdä lapset suurinpiirtein saman tien, kun naimisiin on päästy. (Pientä joustoa kuitenkin on..) Suomeksi sanottuna perhe on se, mitä hän enää elämältään kaipaa.
Minäkin haluan lapsia ja perheen, mutta en tiedä haluanko vielä. Uskoisin miehen olevan kyllä hyvä isä ja kiltti puoliso. Minulla on monesti tunne, että en kuitenkaan ole kokenut elämässäni oikeastaan mitään.
Tähän saakka mies on näyttänyt vain parhaat puolensa, mutta asiaa varjostaa hänen psyykkinen sairautensa. Sairaus pysyy kyllä loitolla lääkkeiden avulla, mutta eihän sitä voi koskaan olla varma tulevaisuudesta. Kuulemma stressi, suuret rahahuolet tai valvotut yöt voivat lääkityksestä huolimatta laukaista psyykosin. Tietenkin on olemassa myös se mahdollisuus, miten sairaus periytyy. Hän taitaa kuulua siihen kolmasosaan sairastuneista, jotka kuuluvat jonkinlaisen avohoidon piiriin, mutta pärjäävät ittekseen. Samoin yksikin päivä, jolloin päivä on mennyt vain kotona, voi aiheuttaa sen miten seuraavana päivänä on todella vaikeaa lähteä ihmisten ilmoille. Nämä kaikki huolettavat!
Toinen ongelma on taloudellinen pärjääminen. Hänellä on vaikeuksia saada töitä, vaikka onkin korkeasti koulutettu. Ala ei kuulemma ole oikea ja on hänelle liian raskas. Koska tutkinto on korkeakoulutasoinen (yliopistoa vastaava) niin hän ei suostu opiskelemaan tavallista perustutkintoa miltään alalta. Uusi tutkinto pitäisi mahdollisesti olla myös korkeakoulutasoa. Edellisen huippu tutkinnon suorittamiseen meni kuitenkin yli 10-v sairauden takia.
Myöskään en tiedä, onko mies minuun oikeasti ihastunut. Tiedän että hän pitää minusta ja meidän välillä on suurta yhteisymmärrystä, mutta ainakaan vielä hän ei oikein ole näyttänyt mulle kiintymystään tai tunteitaan. Toisaalta syynä voi tietysti olla pelko siitä, miten hänet torjutaan kun hän tunteensa paljastaa. Tiedän hänen olevan kuitenkin herkkä.
Mä olen ihan pihalla, mitä pitäisi ajatella. Tykkään hänestä paljon, mutta myös epäilykset kalvavat. Jouduin kerran aikaisemmin tilanteeseen, missä ihminen näytti vain parhaat puolensa useiden kuukausien ajan, ollen kuitenkin rehellinen ongelmistaan. Sitten yhtäkkiä ongelmista tuli myös minulle todellisia ja suhde satutti todella paljon. Ihastuessani en lotkauttanut korvaanikaan hänen rehelliselle avautumiselleen, vaikka normaalissa tilanteessa jo siitä olis voinut päätellä paljon ja juosta karkuun.
Neuvokaa viisaammat, miten pitäisi toimia? Suhde on kuitenkin sen verran alussa, että helppo olis vielä liueta pois. Kuitenkin olen häneen jo nyt kiintynyt ja haluisin nähdä hommaa eteenpäin. Ainakin kaiken sen näkemisen perusteella mitä ollaan oltu tekemisissä, hän on raitis ja todella huomaavainen malli-kelpoinen mies.
Minäkin haluan lapsia ja perheen, mutta en tiedä haluanko vielä. Uskoisin miehen olevan kyllä hyvä isä ja kiltti puoliso. Minulla on monesti tunne, että en kuitenkaan ole kokenut elämässäni oikeastaan mitään.
Tähän saakka mies on näyttänyt vain parhaat puolensa, mutta asiaa varjostaa hänen psyykkinen sairautensa. Sairaus pysyy kyllä loitolla lääkkeiden avulla, mutta eihän sitä voi koskaan olla varma tulevaisuudesta. Kuulemma stressi, suuret rahahuolet tai valvotut yöt voivat lääkityksestä huolimatta laukaista psyykosin. Tietenkin on olemassa myös se mahdollisuus, miten sairaus periytyy. Hän taitaa kuulua siihen kolmasosaan sairastuneista, jotka kuuluvat jonkinlaisen avohoidon piiriin, mutta pärjäävät ittekseen. Samoin yksikin päivä, jolloin päivä on mennyt vain kotona, voi aiheuttaa sen miten seuraavana päivänä on todella vaikeaa lähteä ihmisten ilmoille. Nämä kaikki huolettavat!
Toinen ongelma on taloudellinen pärjääminen. Hänellä on vaikeuksia saada töitä, vaikka onkin korkeasti koulutettu. Ala ei kuulemma ole oikea ja on hänelle liian raskas. Koska tutkinto on korkeakoulutasoinen (yliopistoa vastaava) niin hän ei suostu opiskelemaan tavallista perustutkintoa miltään alalta. Uusi tutkinto pitäisi mahdollisesti olla myös korkeakoulutasoa. Edellisen huippu tutkinnon suorittamiseen meni kuitenkin yli 10-v sairauden takia.
Myöskään en tiedä, onko mies minuun oikeasti ihastunut. Tiedän että hän pitää minusta ja meidän välillä on suurta yhteisymmärrystä, mutta ainakaan vielä hän ei oikein ole näyttänyt mulle kiintymystään tai tunteitaan. Toisaalta syynä voi tietysti olla pelko siitä, miten hänet torjutaan kun hän tunteensa paljastaa. Tiedän hänen olevan kuitenkin herkkä.
Mä olen ihan pihalla, mitä pitäisi ajatella. Tykkään hänestä paljon, mutta myös epäilykset kalvavat. Jouduin kerran aikaisemmin tilanteeseen, missä ihminen näytti vain parhaat puolensa useiden kuukausien ajan, ollen kuitenkin rehellinen ongelmistaan. Sitten yhtäkkiä ongelmista tuli myös minulle todellisia ja suhde satutti todella paljon. Ihastuessani en lotkauttanut korvaanikaan hänen rehelliselle avautumiselleen, vaikka normaalissa tilanteessa jo siitä olis voinut päätellä paljon ja juosta karkuun.
Neuvokaa viisaammat, miten pitäisi toimia? Suhde on kuitenkin sen verran alussa, että helppo olis vielä liueta pois. Kuitenkin olen häneen jo nyt kiintynyt ja haluisin nähdä hommaa eteenpäin. Ainakin kaiken sen näkemisen perusteella mitä ollaan oltu tekemisissä, hän on raitis ja todella huomaavainen malli-kelpoinen mies.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ei riitä, ett mies on "raitis ja todella huomaavainen malli-kelpoinen mies". Sinun pitää rakastaa häntä. Vain rakkauden voimin voit kestää, mitä tuleva tuo tullessaan. Ainoa kysymys siis on: rakastatko häntä...sellaisena kuin hän on? Ei sitä uutta tutkintoa tarvitse aina suorittaa. Voi ottaa vaikka osa-aika töitä, ettei mene liian raskaaksi, ja tässä tapauksessa varmasti olisi järkevämpää, ettei kuormittuisi liikaa.
Ei hän varmasti uskalla näyttää kovin suurta kiintymystä tässä vaiheessa sairautensa vuoksi. Todennäköisesti on kokenut hylätyksi tulemista.
Eikä sinun tarvitse tehdä mitää suuria ratkaisuja heti. Suhteet voivat päättyä erilaisista syistä. Jos haluat katsoa eteenpäin, katso.
Noh, en minä sitä uutta tutkintoa olekaan koskaan vaatinut. Hänen edellinen alansa oli väärä, eikä hän halua tehdä niitä hommia ollenkaan. Häntä itseään kiinnostaa toisenlainen ala, josta minä olen ehdottanut 2.asteen perustutkintoa. Hänelle itselleen se ei riitä, vaan jos opiskelemaan mennnään, niin sen täytyy olla korkakoulutasoa.
Parastahan olis et olis se työpaikka, mutta ongelma on se, ettei hän halua tehdä ns.huonompia hommia. Hänelle ei oikein kelpaa kuin tietyntyyppiset työt, joihin ei pääse kuin uudelleen kouluttautumalla ko alalle.
ns. huonommat työt? Onko hän niin ylpeä? Koska parempihan se huonompi työ on kuin ei mitään työtä, olla työttömänä... Aika ristiriitaista.
Koska ilmeisesti hän on sen verran ylpeä korkeasta di-inssin tutkinnostaan, ettei hän halua työtä, mikä on vain nurmen leikkuuta tms. Olen myös miettinyt, estäiskö sairaus täysipäiväisen työnteon. Että aiheuttaisiko se liikaa stressiä ja vaaran psykoosiin, niin että tuo puhe hanttihommista olis vaan silmän lumetta. Itte olen käynyt vain 2.asteen ammattitutkinnon ja lukion, mutta kuitenkin hän tuntuu arvostavan tutkintoani paljonkin. Siksi tuntuu kummalliselta, miksi hän itse vaatii niin paljoa.
Se tässä vähän huolettaakin, että miten ihmeessä semmoisen 2-3 lapsisen (mikäli lapsia tulisi) perheen elättäisi, kun suurin osa työpaikoista ei edes kelpaa. Itse en halua olla ainoa elättäjä ja työssä käyvä. Ja mikäli mies päättäisi mennä opiskelemaan, niin stressiähän se aiheuttaisi se elämäntilanne. Pitäis yhdistää perhe, opiskelu ja pärjätä viel taloudellisesti. Myös itseäni kiinnostaisi viel opiskella.
isääkö olet itelles ettimässä vai?
rakastatko häntä?, välitätkö hänestä? jos välität ja rakastat kannattaa sinun jatkaa suhdetta. Mutta jos et ole varma tunteistasi, ei ainakaan vielä kannata tehdä vakavampia sitoumuksia. Sinun kannaatta kuitenkin kertoa hänelle rehellisesti tunteistasi,tietenkin aina kunnioittavaan sävyyn, koska hän varmasti on herkkä.
Kyllä minä hänestä välitän, mutta en tiedä rakastanko. Olen kyllä rehellisesti kertonut tunteistani ja epävarmuudestani. Tässä nyt katsellaan vähän eteenpäin miten homma etenee.
Anna aikaa.... Runsaasti.
Ei missään tapauksessa pystyisi ajattelemaan nopeita ja kiireellisiä ratkaisuja, kuten naimisiin menoa tai lapsia. Et edes tiedä, onko hän ihastunut..
Kuulostaa vaikeilta asioilta nuo psyykkiset ongelmat. Toisaalta, kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa, eikä kaikki, esim lääkitys, jota jossain muodossa käyttää hyvin moni( ei edes arvaisi useimmista), ole mitään automaattisia esteitä jos ihminen muuten on hyvä ja sopiva. Tietysti miehellä on jo ikää sen verran, että epätodennäköisemmin hän enää tässä vaiheessa muuttuisi radikaalisti tai paranisi. Todellinen rakkaus tosin parantaa monella tapaa :)
Suosittelisin hidasta edistymistä ja varovaisuutta, koska itsekin epäilet ja sinua ehkä jopa ahdistaa tietyt asiat. Se ei ole hyvä.
Älä anna miehen painostaa itseäsi. Hänellä on ikänsä puolesta luonnollisesti kiire löytää emäntä, kun biologinen kello tikittää. Tee selväksi hänelle ja eritoten itsellesi, mitä haluat elämältä ja mihin aikaan. Jos aikataulusi ei sovi hänelle, niin etsiköön toisen hautomakoneen. Äläkä luo itse itsellesikään turhia paineita. Miksi kiire minnekään? Onhan kyse elämän isoimmista päätöksistä! Rauhassa vaan. Voithan kysyä suoraan miehen tunteista, joten se ei olisi ainakaan epäselvää. Ja jos tunteet puolin tai toisin ovat epäselviä, ja jos tuntuu ettet tunne ihmistä vielä kunnolla, anna ajan hoitaa se puoli.
Tosiasia on se, että sinä olet nuori, ja kohdallesi tulee aivan varmasti monia muitakin hyviä, nuorempia, terveempiä ehdokkaita. En silti väitä etteikö tuossa jutussa olisi sitä jotain, mitä ei kannattaisi heittää pois. Sinähän sen tiedät, ja päätös on sinun.
Ei hätiköintiä!
Sinun kannattaa kyllä harkita tarkkaan. Katso ihan rauhassa onko miehesi se, jonka kanssa haluat viettää loppuelämäsi, ennen suunnitelmia tulevaisuudesta.
Ja tuli tuosta psykoosista mieleen, että entä jos lapsen saaminen ja sen aiheuttama stressi laukaisee uuden psykoosin? Siinä tapauksessa se olet sinä jonka vastuulle jää lastenhoito, ja psykoosista toipuminen kuitenkin kestää.
Eihän se nyt tietenkään niinkään saa olla että kerran miehesi on sairas, niin ei kannata hankkia lapsia, mutta kyllä sinun kannattaa miettiä tarkkaan, jos sairastuu uudelleen.
Omalla tädilläni on ollut muutama psykoosi, ja tällä hetkellä hän on taantunut niin paljon, ettei pystyisi asumaan itsenäisesti, ja jos hänellä olisi lapsia, niin ei todellakaan kykenisi huolehtimaan heistä.
Mutta en nyt kehota sinua luistamaan suhteesta, vaan miettimään rauhassa mitä sinä haluat elämältäsi. Äläkä vain miehesi painostuksesta niitä lapsia hanki ja mene naimisiin.
Itse olen miettinyt aivan samaa. Lapset muuttavat takuuvarmasti suhdetta ja mitä jos yölliset heräämiset ym. aiheuttavat liikaa väsymistä. Myös taloudellinen pärjääminen toisi varmasti huolia.
En halua joutua omaishoitajaksikaan tällä iällä. Sairaus ei ainakaan vielä ole aiheuttanut mitään merkittävää ongelmaa suhteelle, mutta koskaan ei voi tietää tulevaisuudesta. Tuntuu välillä, että tässä olisi vähän liian suuri pala haukattavana.
et kait tyttö hyvä vuoden seurustelun perusteella voi mennä naimisiin? Jopa kymmenenkin vuoden jälkeen tulee uusia yllättäviä piirteitä toisesta esiin mitä ennen ei ole ollut! Kehoittaisin sinua elämään ensin omaa elämääsi ja näkemään vähän muutakin maailmaa, ennen kuin teet lapsia! Itse en enää sitä voi tehdä, joten neuvon sen sulle vaikka se nyt tuntuisikin juuri oikealta ratkaisulta. Lapsia ei voi enää perua kun ne on tehty.
Niin, totta! Sen olen huomannut, miten ihmiset voivat olla alussa ihan erilaisia mitä todellisuudessa kun arki paljastuu. Sitä pelkään myös. Sitä kun ollaan ennenkin rojahdettu taivaista helvettiin kerta rysäyksellä. Juuri se pysyvyys pelottaa. Lapset ovat pysyviä, avioliitonkin pitäisi olla. Siinä sitten olisi mun loppuelämä valmiiksi määritelty.
Et ole valmis vielä sitoutumaan jos emmit noinkin paljon. Lapset ovat silti ihania ja niistä saa kuitenkiin elämään onnea ja rakkautta, mutta tuovat myös liisää vastuuta. Miehiä on maailma pullollaan vaikkei se aina siltä tuntuisikaan. Kehottaisin sinua vielä elämään elämääsi sillä olet vielä todella nuori. Vältyt uusioperhe ongelmilta, jotka ovat sitten asian toinen pirullinen puoli. Siinä pitää ottaa huomioon neljä aikuista ja lapset siihen päälle. En voi suositella uusioperhettä kenellekkään.
että hän kuvittelee vaimon ja perheen muuttavan elämän paremmaksi ja ongelmien katoavan niiden myötä. Mutta fakta on että vastuu lisääntyy, ja velvollisuudet alkavat painaa yhä enemmän perheen elättämisen myötä. Se ei korjaa mitään.
Siitä voisit hänelle mainita.
Jos stressi tai unettomuus voivat laukaista miehen psykoosin, älä edes ajattele lapsia. Ne ovat pelkkää stressiä ja unettomuutta ensimmäiset kaksi vuotta! Älä syöksy mihinkään vain koska miehellä on kiire. Biologisen kellon ymmärtää mutta jos se sumentaa harkintakyvyn, on aika perääntyä. Miehen odotukset ovat epärealistisia, siltä minusta kuulostaa, ja perhettä halutessaan on taipuvaisempi hakemaan turvaa, äitihahmoa ja idyllistä kotia kuin todellisuutta.
***
Neuvoisin sinua katselemaan rauhassa tilannetta. Miehillä ei biologinen kello tikitä samalla tavalla kuin naisilla, ja 36vuotias on vielä melko nuori - hirveää kiirettä ei ole perheen perustamiseen, mies voi saada lapsia myöhemminkin. Tunnen joitakin psykoosiin sairastuneita ihmisiä, he ovat melko herkkiä ja hirmu ystävällisiä - en usko että vittumaisia puolia nousee esiin ainakaan myöhemmin:) Pienet vastoinkäymiset he ottavat tavallista raskaammin, etenkin töissä sattuneet. Siksi raskas ja vaativa työ voi pahentaa psyykkistä kuntoa. Mutta kyllä kannattaisi kokeilla jotain helpompaa työtä, vaikkapa vain osa-aikaisesti. Eriasteiset mielisairaudet ovat nykyään tosi yleisiä ja niitä varmaan löytyy joka suvusta, se siitä periytymisestä...
Toisaalta tuntemani henkilöt ovat todella lapsirakkaita, joten luulen että omat lapset voisivat jopa helpottaa oloa ja tuoda tiettyä turvallisuuden tunnetta... Sen näkee ihan silmissä kuinka onnellisia he ovat lapsien seurassa. Mutta jos olet itse epävarma, älä hätiköi perheen suhteen, ei teillä tosiasiassa ole kiirettä. Se on luonnollista kuitenkin että iän myötä lapsien tekeminen alkaa tuntua ajankohtaisemmalta ja tietää paremmin, mitä haluaa. Muutenkin 30 lähestyttäessä ja sen jälkeen suhteet yleensä etenevät paljon nopeammin kuin 20-25 vuotiaana...
Noh, ainakin tämä mies on täysin varma päätöksestään ja haluaa sen perheen mahdollisimman nopealla aikavälillä. Tietenkin niin, että se on molempien tahto. Musta ittestä vaan tuntuu, että tilanne on vielä liian epärealistinen ja väärä.
Tiedän, että erilaiset mielenterveyden ongelmat ovat yleisiä ja vähemmän taitaa olla niitä, joilla ei ongelmia tai lääkitystä olisi. Mutta olen ymmärtänyt, että tätä sairautta sairastavat ovat herkkiä muutoksille elämässä ja sosiaalisille suhteille. Juuri ne rajut muutokset aiemmin puhkaisivat sen ensimmäisenkin psyykosin. Välillä voi olla täysin oireettomia kausia, ja sitten olo voi taas taantua. Pelkään, että jos hän ei pystykään työntekoon tai avioliitto lapset on liian suuri muutos. Mutta toisaalta sitä haluaisi uskoa mitä positiivista siitä voisi seurata. Uskoisin hänen olevan kiltti ja rakastava. Mutta esim. oma pappani oli samalla tavalla sairas, eikä pystynyt perhe-elämään mummoni kanssa, kun he saivat lapsen. Pappani iloitsi äidistäni, mutta ei kyennyt elämään heidän kanssaan ja äitini kasvoi ilman isää. Ehkä ei pitäisi maalailla piruja seinille tässä vaiheessa, vaan keskittyä tähän hetkeen, että mitä meillä nyt on. Fakta vaan on se, että tämä mies tulee jättämään mut, jos annan hälle kielteisen päätöksen, enkä näe häntä enää.
"Fakta vaan on se, että tämä mies tulee jättämään mut, jos annan hälle kielteisen päätöksen, enkä näe häntä enää."
Miksi olla miehen kanssa joka haluaa olla kanssasi vain sen takia että saa lapsia? Minua se loukkaisi syvästi. Se tuntuisi melkein hyväksi käytöltä. Eli mies ei halua olla sen kanssasi siksi että rakastaa sinua eikä voisi kuvitella elämää ilman sinua. Hänen takimmainen ajatuksensa on, että saat synnyttää hänelle lapsia. Ennenkuin etenette pisemmälle tässä suhteessa, kannattaa todellakin miettiä ja harkita tarkkaan mitkä ovat ne motiivit miksi olette yhdessä. Sinun motiivisi saattaa olla tosiaan aito rakkaus, mutta mikäli sanomasi pitää paikkansa, hänen motiivinsa olla sinun kanssa on saada lapsia. Itse en olisi sellaisessa suhteessa.
Niin, se on totta! Me tullaan kyllä toimeen keskenämme ja kaikki sujuu hyvin, mutta kyllä siitä puuttuu semmoset tunteet. Kyl me pidetään toisistamme, mutta on totta, ettei siinä mitään suurta rakkautta ole ilmassa. Liitosta tulisi ns. järkiliitto. Hän olisi hyvä minulle ja minä hänelle. Eipä se oikeastaan alussa, tutustuessa niin haitannut, mutta kyllähän se kieltämättä on alkanut häiritsemään ajan kanssa. Suhde kun on niin nuiva ja jotenkin tunneköyhä. En saa selville, pitääkö hän minusta TODELLA vai vain mahdollisena lapsiensa äitinä. Tästä syystä olen ollut häntä kohtaan etäinen ja jopa tunnekylmä.
Edellisen naisen hän jätti juuri ko syystä: hän ei halunnut lapsia. Ei ehkä olisi saanutkaan siinä iässä. Ajatus perheestä ja lapsista oli omalla tavallaan kiehtova ajatus alussa, eikä mies huono olisi isäksi tai aviomieheksi, mutta realiteetit ei oo parhaat mahdolliset ja kaipaisin aitoa rakkautta.